Taiteilija tarvitsee rahaa

Eilen 12.2.2024 oli Taiken Sillanrakentajat -ilta Mikkelissä. Kolmen maakunnan alueella on nyt yhteishanke, josta sanotaan seuraavaa:

” Sillanrakentajat-hanke on Taiteen edistämiskeskuksen rahoittama monialainen hanke, joka pyrkii edistämään yhteistyötä taiteilijoiden, kuntien kulttuuripalveluiden, elinkeinoelämän, matkailun ja maakuntaliittojen kesken ja välillä kolmen maakunnan alueella Itä-Suomessa.”

Paikalla kysyttiin osallistujilta lippuslappusilla seuravaa:
Mistä haaveilette? Mikä on maakunnassa hyvin? Missä ollaan vuonna 2030?

Kyllä. Hienoa. Mutta.

Purkkataloutta.

Kyllähän me jo tiedämme, mitä me kulttuurin puurtajat tarvitsemme.

Rahaa. Rahaa. Rahaa. Yksinkertainen asia, ei sen kummempaa.

Apurahoja, tilaustöitä, asiakkaita, uusia mahdollisuuksia, työtilaisuuksia. Yrityksiä jotka haluavat tilata taidetta brandilleen, yrityslahjoja, tarinoita. Mutta tarjolla ei ole suoraa rahoitusta vaan purkkapaikkoja vuotokohtiin erilaisten hankkeiden muodossa. Hanke on se tapa, jolla saadaan alueelle rahoitusta (koska systeemi toimii niin, ei ole hankkeiden pyörittäjien vika tämä, otamme totta kai kaiken liikenevän rahan alueelle ja työpaikat niille hankeihmisille), ja hankkeelta katkeaa siivet kahden vuoden jälkeen, ja toisaalta hanke saa käyttää rahaa vain sille määriteltyihin asioihin. Jos hanke on tehty verkostoimaan, se verkostoi, se ei rahoita tapahtumia tai työllistä taiteilijoita. Jos hanke on tiettyyn tarkoitukseen tehty, ei se saa jatkoa tyhjästä:

(esimerkki: Rock Art Day Ristiinassa 2021: hieno tapahtuma, mutta milläs rahalla se voi jatkua, kun koko päivä on järjestetty yksittäisellä hankerahoituksella? Ois pitänyt myös olla hanke joka aktiivisesti luo ja rakentaa sitä rahoitusta tapahtumille.)

Euroopan kulttuuripääkaupunkihanke (Savonlinnaan) olisi sitä rahoitusta ja näkyvyyttä tuonut, mutta nyt ei mahda mitään, sillä mennään mitä on.

Ystävättäreni kävi pari viikkoa sitten kylässä. Katselimme perjantai-iltana Mikkelin tarjontaa. Lähes kaikki erikoisliikkeet menivät kiinni klo 18. Siis perjantai-iltana. Ei syntynyt mielikuvaa elävästä ja sykkivästä kaupungista: kahviloista vielä yksi oli auki ja ravintoloissa elämää, vaikkakaan ei mitään massaliikehdintää.

Tila-asiat on ilmeisen persiillään kaupungissa kuin kaupungissa.

Mikkelin taidemuseo on väistötiloissa ja arvokas kokoelma taidetta kaipaa sekin hyvät varastotilat. Savonlinnan teatteri on tainnut olla väistötiloissa kohta kymmenen vuotta.

Yleinen lama ja alakulo aiheuttaa sen, että kulttuurin käyttäjillä ei ole vara maksaa pääsylipuista tai ostaa mitään. Kaiken pitäisi olla ilmaista. Jonkun pitää silti rahoittaa ilmainen. Ja kun kansa totutetaan ilmaiseen, ei ole enää markkinoita maksulliselle.

Mitä me taiteilijat tarvitaan? Rikas mesenaatti, päiväduuni, hyvin suopea apurahakeiju tai joku messevä yritysasiakas, joka haluaa tilata kerralla jotain isoa.

Rakenteet ovat rikkoutuneet jo, ja sitä mikä on rikottu, on vaikea enää ehyeksi saada.

Mutta Sillanrakentajien tilaisuuksissa käydään, totta kai. Katsellaan pöydän yli kollegaa ja tsempataan toisiamme. Toivotaan, että oma alue ymmärtäisi lopulta, miten taitavaa porukkaa täällä on – kyllähän me eteenpäin mennään. Käännetään vastoinkäymiset vahvuudeksi, näin tiukassa puristuksessa syntyy hyvää kelohonkaa.