Leirielämää 2018

Näyttökuva 2018-08-02 kello 11.45.52Perinteinen Usvan kesäleiri on taas ohi, tilukset tyhjentyneet edestakaisin hortoilevista kirjoittajista.

Monille Usva-leirit ovat tuttuja, mutta silti, tässä aiheesta tiivisti.

Olen pitänyt vuodesta 2007 saakka kotonani Ristiinassa leirejä spekulatiivisen fiktion kirjoittajille: scifin, fantasian ja kauhun taitajille. Pääsyvaatimuksia ei ole, mukana on aina konkareita ja omia kirjoja julkaisseita kuin myös kirjailijoiksi haluavia, kuin myös tutkijoita ja lukijoita. On mukana ollut myös valtavirtaa kirjoittavia, kyllä tänne sekaan mahtuu, mutta valtaosaa leiriläisistä yhdistää kiinnostus kummaan kirjallisuuteen.

Leireillä verkostoidutaan (lonkeroidutaan), kirjoitetaan, saadaan ja annetaan palautetta, tehdään kirjakaappauksia lähiseutujen kirpputoreille ja keskustellaan. Joskus meillä on ohjelmaa, joskus ei. On ollut teemoitettuja leirejä ja sitten vakiona ihan perusmenoa, jonkinmoinen Usva-leirien prototyyppi, jossa ihmisjoukko vain muodostaa vapaamuotoisesti erilaisia yksiköitä, jotka tekevät asioita: kirjoittavat, keskustelevat, ihmettelevät.

Mistä on sitten hyvät Usva-leirit tehty?

Rannalla juttelevista ihmisistä, jotka käristävät välillä toisiaan ja välillä makkaraa tulessa.

Joen kahahtelevista rantapusikoista.

Kuutamouinneista (ei tänä vuonna joella, onneksi, joki oli yack).

Satunnaisista kirjallisuuspoliittisista palopuheista, joissa ääntä saatetaan korottaa ja sanomaa korostaa huitomisella.

Spontaanisti syntyvistä kirjallisista palautteista, uraohjeista, yhteisymmärryksen ja Suurien Totuuksien löytämisestä

Ujohkosta uudesta tulijasta, joka ojentaa käsikirjoitustaan luettavaksi.

Kummallisista antologiasuunnitelmista, joista suurin osa onneksi haudataan, ennen kuin kirjoittajat ovat palanneet kotipesäkkeisiinsä.

Lattialle kasautuvista kierrätyskirjapinoista, pöydälle pinotuista kirjoitusoppaista.

Nurkkaan vetäytyneestä ahkeroijasta, jonka kasvoille kannettava langettaa sinertävän valonsa.

Ulkohuussin leiripäiväkirjasta.

Kuorsauksesta keskellä päivää.

Minulta kysytään usein, kuinka minä jaksan järjestää moista tapahtumaa kotonani.

Kiitos, en minä jaksakaan. Fyysisesti olotila voi olla jossakin piestyn ja littanan kärpäsen välimaastossa, mutta henkisesti ollaan korkealla liidossa. Suurin morkkis tulee siitä, kun leiri loppuu ja yhtäkkiä onkin hiljaista. Ei tulekaan vastaan ihmistä rantapolulla, yläkerran patjat ovat tyhjinä, joen rannalta ei kantaudu naurua.

Leiripäivien organiseeraaminen on toki oma rupeamansa. Tavoitteena on pitää leiri omakustanteisena ja siten avoinna ihmisille taloudellisesta tilanteesta riippumatta. Edullisen mutta maukkaan ruuan valmistaminen (vegaaniversioin) jopa 25:lle leirivieraalle on haaste, josta yleensä selviydytään kunnialla. Random-keitto ja Seppo-grillissä tehty paella eivät petä koskaan! (ohareitakin on toki tullut, mutta ymmärtääkseni kukaan ei ole jäänyt nälkäiseksi)

Miten leireille sitten pääsee? Periaatteessa leirit ovat avoimia kaikille. Käytännössä tänne tullaan joko vanhana konkarina, tuntemalla minut tai sitten suosituksella. Rohkeimmat ovat ottaneet suoraan yhteyttä, vaikkeivat minua tunne. Perusvaatimuksena on se, että tulee juttuun ahtaissa tiloissa parinkymmenen muun ihmisen kanssa. Voi olla sosiaalinen tai yksin viihtyvä, mutta vessajonossa saattaa joutua juttelemaan. Kanttia pitää myös olla, että sietää palopuheita ja erilaisia näkökantoja.

Tämän kesän leiri on ohi, uusia ei ole vielä sovittu. Mutta tulee, varmasti!

Ai niin, se hieno kuunpimennys, sitä ei varsinaisesti nähty. Mutta kuutamouinnilla kävimme monen monituista kertaa! (ei joessa, vaan järvessä).

Kummia sisaruuskirjoja

Tänä vuonna julkaisuni ovat ruuhkautuneet keväälle. Vuodet eivät tosiaan ole toistensa kaltaisia.

Maaliskuussa ilmestyi mysteeriromaani, paranormaali dekkari, kauhukirja – tai miksi sitä nyt sitten haluaakaan kutsua – nimeltään Metsän äiti (Atena). Pari päivää sitten ilmestynyt Kirjanoita (WSOY) on suunnattu nuorille ja on urbaania fantasiaa, mutta se on yllättävästi eräänlainen sisarkirja Metsän äidille. Työstin molempia käsikirjoituksia lomittain

Prosessina kirjat ovat hyvin erilaisia. Metsän äidissä muistot, menneisyys ja muistojen kohtaaminen ovat tärkeitä asioita, ja kirjoitin teosta omien luontokokemusten ja kotiseutufiilisten läpi. Rakensin tapahtumapaikaksi fiktiivisen kylän nimeltä Vihainperä, ja kuvitin rakennuksia, kylänraittia ja ympäröivää metsää ja luontoa omilla kokemuksillani, vahvasti kuitenkin sekoittaen totta ja tarua (teoksesta ei löydy muille tunnistettavia paikkoja, itse kuitenkin ”näen” tapahtumapaikat). Metsän äidin ensimmäiset sanat kirjoitin joskus vuonna 2012, mutta sen alkukuva, napanuoran lailla kädessä kulkeva humalan juuri, on ainakin kaksikymmentä vuotta vanha. Tarina, joka ei toiminut novellina, antoi alkusysäyksen romaanille. Humala jäi pienenä sivumainintana tähän toteutukseen, mutta se on olemassa, tarinan ytimessä, merkityksissä joita tarina luo minulle.

Metsän äitiä kirjoitin useaan kertaan, kertaalleen pinosta kirjoittamalla, eli laitoin vanhan tiedoston syrjään ja kirjoitin paperista lukemalla ja editoimalla kokonaan uuden version uuteen tiedostoon. Kirjoitusmenetelmä tuntui raikkaalta ja toimi. Ammensin tietämystäni suomalaisesta kansanperinteestä, mm. vaihdokas-myytistä, mutta yhtä lailla ajattelin zombietarinota (suomalaisittain) ja suohautalegendoja.

Metsän äidin kirjoittamisessa tärkeää oli myös itse metsä, se miten suomalaiset ovat kokeneet aljo- eli uhripuut, kuin myös ylipäänsä metsään liittyvä taikuus, metsän kanssa asioiden sopiminen, luontoyhteys ja naisten taikuus, sukupolvien ketju, syyllisyys ja sovitus. Tarinalla käsitellään voimia, joiden ymmärtäminen on vaikeaa, kenties mahdotonta.

Eräs kirjan lukenut lukija totesi, että teoksessa ollaan liminaalitilassa, koska päähenkilö on raskaana ja siksi elämänvaiheessa, joka jo itsessään on kauhistuttava. Kuinka totta! Pelottava välitilamainen tunnelma voi hyvinkin rakentua myös Vihainperästä, joka on eräänlainen savolainen Twin Peaks, hyvin sisäänpäinlämpiävä pitäjä, jolla on synkkä historia ja jonka originellit kyllä tuijottavat ohikulkijoita hyvin hyvin pitkään.

Innostuin joulun tiimoilla tekemän teokselle oman kirjatrailerin: https://www.youtube.com/watch?v=naszdmJ44Y0

*

Kirjanoita taas on kirjaparin ensimmäinen osa, ja sen ideointi sekä kirjoittaminen oli paljon suunnitelmallisempaa. Tein sisältösuunnitelman kahdesta kirjasta ja toteutin ne hyvin ripeällä kirjoitustahdilla. Työstökertoja oli toki useampia, mutta alkuteksti syntyi käytännössä kuukaudessa. Oli ihana purskauttaa koko kertomus kerralla yhtenä ajatusvirtana.

Tarinassa kirjallisuudella on iso merkitys niin juonen kuin miljöörakentamisen kautta, ja oli mielenkiintoista tehdä antikvariaateissa löytöjä ja ujuttaa niitä sitten osaksi teosta. Kirjan lopussa oleva kirjallisuusluettelo on vain viitteellinen, ei suinkaan tyhjentävä.

Kirjanoidassa sykkii taustalla maagiset kokemukset Helsingistä – se kun olen kävellyt joskus yöllä keskustassa tai nähnyt Mannerheimintien aamuviideltä lumisateessa, ihmisistä vapaana. Ideoita sain myös joistakin näkemistäni unista. Tarina ammentaa siis sieltä samasta alitajunnasta kuin Metsän äitikin, mutta hieman eri lokerosta.

Kirjanoita on teos, jonka olisin halunnut lukea joskus nuorempana, tai sitten se on teos joka syntyy kun lukee liikaa. Se on Narnia ja Ei-Narnia samaan aikaan. Se on Holdstockin Alkumetsä ja Herbertin Dyyni,  Tarina vailla loppua, kaikki lapsuudessa ja nuoruudessa lukemani taiallinen kirjallisuus yhteen pakettiin käärittynä. Kryptistäkö? Kannattaa lukea, niin tietää, miksi sanon näin.

*

Entä sitten se teosten sisaruus? Huomasin jossakin vaiheessa, että molemmissa kirjoissa on samanniminen henkilö, Raisa. Metsän äidin Raisalla on tietoa, mutta hän ei pysty sitä enää jakamaan. Kirjanoidan Raisalla on tietoa, ja hän jakaakin sitä, mutta kertooko hän kaiken? Molemmissa teoksissa on metsällä, taikuudella ja luonnolla oma tärkeä roolinsa. En halunnut vaihtaa toisesta teoksesta henkilön nimeä, vaan pidin Raisan molemmissa mukana.

Molemmissa kirjoissa on myös nukke. Kirjanoidassa useampia (ja Kirjanoidan jatkossa nukella on isompi merkitys kuin ensimmäisessä teoksessa).

Nyt kun tarkkaan miettii, niin Metsä=Kirja ja Äiti=Noita. Ehkä kirjoitin Metsänoidan ja Kirjaäidin!

*

Omien teoksieni kirjoittamisen lisäksi toimitin kevääksi antologian Hänen huulensa ovat metsä (Kulttuuriyhdistys Korppi ry). Siihen on koottu novelleja, joiden aihepiirinä ovat suo, usva ja metsät. Ideana oli tehdä juhlakirja 10 vuotta pyörineiden Usvan kirjoittajaleirien kunniaksi, ja hieno juhlakirja tulikin! Tein novellivalintoja viime kesänä Finnconin aikaan, ja vähitellen tekstejä työstettiin, editoitiin, oikoluettiin ja lopulta taitettiin kirjaksi saakka. Kansikuva on Maikki-Noora Karvisen käsialaa, ja kirjoittajajoukossa on hieno kavalkadi tekijöitä. Uutinen ja kirjoittajaluettelo on nähtävissä täällä: https://kulttuuriyhdistyskorppi.wordpress.com/2017/04/23/hanen-huulensa-ovat-metsa-antologia-on-ilmestynyt/