Kysymyksiä kässärin tavislukijalle

Taas on ajankohtaisena palaute kirjoittajalle. Kaivoin naftasta esiin tämmöisen vanhan listaukseni:

*

 

1. Onko tekstissä imua? Onko juoni seurattavissa, mielenkiintoinen, mukaansatempaava? Mitkä asiat erityisesti kiehtovat ja pitävät mielenkiintoa yllä, mitkä taas koet tylsiksi?

2. Ovatko henkilöhahmojen motiivit löydettävissä/selkeitä ja teot uskottavia suhteessa motiiveihin?

3. Onko tarinassa riittävästi jännitteitä ja ristiriitoja, vai meneekö homma niin sekavaksi, että yritystä on liikaakin?

4. Miten rytmitys toimii? Onko tekstissä liian pitkiä suvantokohtia tai kohtauksia, joissa edetään liian nopeasti? Kaipaatko tarkennuksia tai keventämistä?

5. Jääkö kokonaisuuteen liian isoja aukkoja: kohtia joita ei ymmärrä tai joista jää hämmentynyt olo vielä senkin jälkeen, kun koko teksti on luettu?

 

Usvan kymmenes kesäleiri

Tämän kesän suururakka eli Usvan kesäleiri on ohi. Vieraita taisi viikonlopun aikana käydä ainakin 25, ellei lähemmäs kolmeakymmentä (en ihan kestänyt laskuissa). Lapsiakin oli seitsemän hengen heimo trampoliinia paukuttamassa ja aarteita etsimässä. Suurin työni oli ruuan laittaminen, ja uutena menussa oli savupaprikalla maustettu tomaatti-linssikeitto. Pidän siitä itse kovasti, ja tuntui maistuvan vieraillekin. Oleellisia ovat myös valmistusvälineet, joita täydensin tänä vuonna 10 litran kattilalla. Opin, että isossa kattilassa vesi ei kiehu kovin nopeasti, kannattaa käyttää vedenkeitintä apuna. Seppo-tiilipesän kaveri ristittiin Severiksi, ja hyvin SS palvelikin paellan valmistuksessa.

Tarja loihti täydellisen täytekakun, ja Juvalta järjestyi vegaanisia munkkeja. Kävi hyvä munkki siis!

20160722_193623.jpg

Mitä sitten leirillä noin yleensä tapahtui? Ihmiset kirjoittivat, paljon. Ihmiset lukivat, metsästivät kirjoja, vaihtoivat kuulumisia ja verkostoituivat. Kuuntelimme kuunnelman ja alakerran buduaari muuttui muutaman tunnin ajaksi nauhoitusstudioksi. Niitä pääsee yleisö kuuntelemaan myöhemmin. Olen varma, että ainakin yksi antologiahanke on rantaparlamentissa syntynyt. Tekstirinki kokoontui ja antoi palautetta. Suunnittelimme kursseja ja muutakin toimintaa. Luulen, että leirillä siis tehtiin aika hyödyllisiä asioita.

Kohtasimme myös sinikasvoisen Lautturin, joka sunnuntai-aamun harmaina tunteina lipui joelle. Kohtasimme myös Univelan ja Kosmos sykki yön pimeinä hetkinä bassoäänin.

Leiri oli järjestyksessään kymmenes, ensi vuonna on uudet juhlat, koska ensimmäisestä leiristä (2007) tulee silloin kuluneeksi kymmenen vuotta. Leireillä on käynyt monta kirjoittajaa, toistuvasti, ja moni on muuttunut matkan aikana kirjailijaksi. Tulijoita on nykyään enemmän kuin paikalle mahtuu (ellei jostain saada puolijoukkuetelttaa ja soppatykkiä ja orjatyövoimaa tuohon tontin kulmalle). Oma lukunsa on toki leirien intiimiydellä, sillä että täällä on vanhoja tuttuja ja mukaan joka vuosi solahtavia leiriuntuvikkoja.

Kesäleiri on perinteisesti tarkoittanut kesäloman päättymistä ja töiden alkamista. Siksi aloitan huomenna armottoman työnteon. Johan sitä muutama päivä tuli toisten ahkerointia seurattuakin.

Guest of Honour speech in Finncon 2016

It’s fantastic to be 42 and a Guest of Honour in Finncon. I went to my first Finncon 16 years ago and had no idea of everything that would happen since then, and in what kind of narrative fantastic worlds I’d be immersed.

It’s surprisingly difficult to compress your own extensive work into one account. I’ve written 10 books together with another person and 5 myself alone, plus an audio play together with a colleague. At the present I’m writing a manuscript for an animation series and a movie, and there are other collaborative efforts in sight.

Background

My career as a writer started as a child, when I played outside with imaginary beings and told stories in my head. I grew up in the countryside, in a farm house surrounded by fields and thick woods. The Finnish woods are no neat groves of trees within tidy distances from each other, they are full of thickets, hillocks, soggy batches of swamps and steep rock walls. For me it was an everyday experience to walk along an old cow track, fetch the cows and help mother in the evening milking. I could admire the big pine trunks in the nearby wood or build a shelter of ferns next to a boulder left by the Ice Age. In winter, when I got home from school, I had a quick meal and donned my skis. I went skiing in the fields and in the woods, admired the stars that came out on the evening sky and imagined the stars were the heroes and heroines of my stories. On my way to school I often bicycled the 5 kilometres in the dusk and sometimes met our village eccentric training his racing horses on the road. I was never afraid of the darkness or of the woods, even though they were full of the creatures of stories.

The most impressive reading experiences in my childhood told about the adventures of the Master Brownie, and the fairy tales of Zacharias Topelius and Raul Roine I read through and through again. I found table-top role playing, the Dungeons and Dragons, then in teenage the computers and with them, the classic games like Times of Lore or the Druid. The Finnish nature, fantastical literature and the world of role playing fed my imagination. Partly it was because my big brother was seven years older, and when he moved off, I spent my youth as an only child. When I finally found science fiction and what we called the black-covered books, the classic science fiction novels that were translated to Finnish in the 1970-80ies, like Stanislav Lem, Ursula K. LeGuin and Isaac Asimov, the story teller in me was getting a good start.

It’s no wonder that nature and the woods are strongly present in my work, or that I always come back to describing village communities, village eccentrics or creatures and events rooted in Finnish mythology. Many of my stories start with a basic image: I see and sense the protagonist in a certain situation. It is often paradoxical and eidetic, like for example an image of a large machine rising up from a swamp where it’s buried and communicating with the protagonist. Or the river of Tuonela – the Underworld – and a shaky ferry passing over it with a grey-clad figure as the ferryman.

My background does not include studies in the Finnish language and literature: instead my background is in natural sciences, for I have graduated in the science of geography. I have specialised in cultural geography, the phenomena of human origin in the environment, and geographical planning, studies of transport networks and locational information systems. As subsidiary subjects I took Fenno-Ugric ethnology and environmental science. With this background, the material relations, causes and consequences, as well as territorial ecology and environmental factors are always reflected in my creation of a fictional world. I have indeed been commended for the depth of nature descriptions.

Short stories

I’ve always written short stories; they’ve been published in magazines and anthologies or in my own collections.

We have in Finland an annual short story competition of science fiction and fantasy organized by the Portti magazine (Portti = The Gate). The main prize is at present 2000 euros and the best stories are published in the magazine. In the 1990ies  I started subscribing to the magazine and dreaming of success in the competition. You could say I studied aesthetics by reading the prize winning texts of other writers and working up to the creation of good stories myself. It took me 5 years to get my first short story printed in the magazine and 10 before I won the competition. The Portti magazine has always been the mental home of my career, that’s where I started writing in earnest and built the basis for my later work. Three of my short stories have received the Atorox-award, which is voted by the fandom to the year’s best science fiction and fantasy short story. Some of the stories have been translated to the Estonian, English and the Check languages.

In my short stories I take the reader from a mythical Finnish swamp landscape to Tuonela, the Underworld, off to space and other planets, or into the pulse of a modern city. Otherness, apartness, the conflict between an individual and society, and women’s position and emancipation are especially interesting to me. Often the societies in my stories restrict individual freedom and diversity of thought, and my characters rebel against the injustice of things.

I’ve written for instance about an Otherling, a being who tries to adapt to the arrival of humans on its planet. The Otherling is used to adjusting and giving way in all issues, but humanity does not understand the meaning or the moral aims of passive resistance. In many ways, a human is but a child compared to a species that has prevailed over all the different conquerors of space.

Tuomikki, the protagonist of the short story ”Tuonenkalma, surmansuitset” / “Corpsecaul, Ghastbridle is a young woman close to adulthood. She decides to save her furry little brother, the wolf-brother, who’s been abandoned on the swamp, regardless of his father who hates wolves and the family tensions the existence of the little brother creates. It seems that there’s more buried in the swamp than the sisters who’ve been born dead. As the wolf-brother grows, the witch powers of Tuomikki emerge: a magic that has always been hidden from men. In the story I used the concept of naisen väki, “woman power”, in the Finnish folklore, the female magic that for instance granted cattle luck in spring time. In my version, the “woman power” is a decidedly more complex and dangerous form of magic than in the original.

Shared projects

During my writing career I’ve always worked together with other writers. People often ask me how it’s possible to write prose together with another person, and whether that leads to quarrels. So far all such projects have been completed through discussion and mutual understanding, and I have indeed used the method where each writer works on the same point of view and they each freely edit what the other has written.

Science fiction short stories I’ve written together with Petri Laine. In our short stories we’ve travelled to strange planets and alternative realities, as well as portrayed Finnish pilot aces in WWII. With Miina Supinen on the other hand I’ve written a romantic thriller, which originally appeared as a serial.

The cooperation with my childhood friend Eija Lappalainen started already when we were children and invented horror and fantasy serials. Together we created a whole world of fantasy and set role plays in it. Our shared background in gaming slowly changed to an aspiration of more ambitious projects. In 1999 the Werner Söderström publishing company organized a young adult fiction writing contest, and we participated with a story of the brother of a youth who committed suicide. “Lokkeja rakastava veli” / “The Brother Who Loved Seagulls” won the contest, and we got a publishing contract. That launched our literary cooperation that has so far produced eight shared novels and a radio play.

Our main work is the trilogy “Routasisarukset”/”Frost Siblings”. It’s situated in the Europe of 2300, the Eurania that suffers from the consequences of an ecological catastrophe and the collapse of societies. In many places technology and progress equal magic. The novels use several protagonists. The main character, Utu, is able to communicate with the old machines of the golden age, and her ability has far-reaching consequences. She and others like her can either lift Eurania and the groups fighting of energy sources to an upturn or drive them all to an endless war. This is a future where humanity has already gone to space and left a part of it behind to cope as well as they can. The Eurania damaged by pollution and climate change needs new heroes and heroines, and these characters with their nano abilities could fill that role – if they first manage to conquer their own demons.

On the basis of this trilogy we are presently planning an animation series and a movie about the era before Eurania, the world of the Frost Siblings. The trilogy has expanded to a transmedial project, including books and games, and the author Carita Forsgren has joined us as a manuscript writer.

In the year 2015 the Blind People’s Radio Play Award was given to the radio play “Ikimaa”/”Forever Land”, that is loosely connected to the world of the Frost Siblings. There the protagonist Elias has just turned 170 years, and wishes to return to his old home land to clarify the problems in his mind. His robot servant Floatchair tries to stop him from finding the truth under his mindblock – because that’s what the robot is programmed to do. In this radio play one man’s utopia is another one’s dystopia. Greed and oppression are the common human failings, instead of sharing resources equally.

My own novels

I’ve published three novels of my own.

“Viivamaalari”/ “The Line Painter”, was a personally very important work, where I freely mixed different genres and genre elements. The protagonist, a middle-aged women looking for work, lives in a strange reality where trees may change place overnight. She starts to follow a woman, Ursula, who is painting a white line on the ground, and discovers that there is something bigger behind Ursula’s task. The broken identity of the protagonist is a kind of kaleidoscope of her world’s history. Does it tell about her shattered mind, or is the reality indeed as peculiar as that?

”Vaskinainen” / “The Brass Woman” is a novel situated in a mythical Finnish world, where the characters travel to Tuonela/The Land of the Dead and try to prevent the apocalypse. The Great Wheel of Tuonela, the machine responsible for the rotation of the dead, has stopped, and the dead remain wandering above ground. The shepherd Niilas and the witch Ulpukka, both rejected by their own people, are the only ones who can save the world. They are each a reluctant hero and heroine, but they manage to persuade The Brass Woman, a creature banned from Tuonela, to join them. Writing this novel I particularly enjoyed combining the different genres of folklore, steampunk and international myths.

“Ilottomien ihmisten kylä” / “The Village of the Joyless” is a young adult novel, ostensibly a story of Finland in the 1950’ies, but building up to the picture of an alternative future world. The protagonist Aalo is a teen-age boy living in a tightly controlled agrarian community. Play and laughter are forbidden, for the villagers think laughing can kill you. A tramp arriving to the village opens up to Aalo the reality on the other side of the wall surrounding the villages. Aalo’s life leads him towards an inevitable rebellion, but he soon has to reflect whether ignorance would have been better than knowledge and the anguish caused by it. With this novel I wished to say something about a curse passed from one generation to the next, the burden of war crimes echoing from father to son, and of how it’s possible on the whole to endure after committing monstrosities.

New projects

At the moment I’m writing urban fantasy: a witchcraft story in two parts, situated in Helsinki and its alternative reality, Hellby, where a young woman discovers her ability to do magic. It’s a strongly intertextual work, and I’ve utilized the classics of science fiction and fantasy in writing it.

I’m also interested in the Finnish woods and people’s mythical relationship to them. In my new still nameless novel a young woman returns to her home region and encounters the woods that the women of her family have used for centuries as the source of their magic. Here I’m combining the Finnish folklore of changelings – children exchanged between the human and goblin worlds –, of the homeless souls haunting swamps, and of wooing the woods to harness its magic for oneself.

To the end

Besides my own literary career I’ve been active in the Finnish science fiction fandom.

For me, fandom has become the family I’ve longed for since my childhood. It was mind-expanding to finally encounter people who had read the same books and been inspired by them, to finally share matters that are significant to me.

It’s always been important to me not just to enjoy or to consume things, but to do something myself, and therefore I’ve tried to be active myself and to activate others. That’s why I’ve ended up in several associations and grounded my own net magazine, plus organized writing camps for writers at my home. Networking has opened up for me new artistic possibilities; for instance the editing of other writers’ stories has trained me as a writer, and many of the persons I’ve met along the way have become close friends. I believe in the principle that since I’ve been helped by other writers in the beginning of my career, it’s only just and proper to pay the debt to persons that come after me.

I live again surrounded by the woods, in a detached house with bats hiding in the attic. When nights start to darken in July, I can observe them flying around the yard and catching mosquitoes. By the roadside an armada of glow-worms are twinkling, and a mist is rising on the river close by. Immediately by the house I can get into the woods, to a network of paths that lead me to a swamp. There, in a watery hollow hides the homeless soul of my next novel, and I can hear the trees whispering the message of foremothers.

In the midst of the peaceful countryside new stories are emerging all the time. They are like the woods: some are germinating shoots, some are small seedlings, some are full grown trees and some are rotten old trunks. I want to write many more stories yet, both stories of familiar, mythical landscapes as well as of strange other realities. Writing will always be a balancing act of time use between the family and everyday life – but on the other hand, in small chinks, one word at a time, has many a story been born before.

Anne Leinonen
(Translation: Liisa Rantalaiho)

Corpsecaul, ghastbridle (translation Robet J. Tupasela) in Finnish Weird 3

The Otherling and Other Stories in Amazon

Kirjoja, kirjoja

Olen viime aikoina päässyt taas lukemisen makuun. Osittain siksi, että on ollut tarvetta etsiä sopivaa taustamateriaalia, osittain myös siksi, että olen vihdoin saanut taas jonkinlaisen tuntuman lukemiseen. Runeberg-esiraaditus taisi tosiaan viedä lukemisesta terän useammaksi vuodeksi. Noin 150 kirjaa puolessa vuodessa oli liikaa. Toisaalta olen myös kirjoittanut enemmän kuin laki sallii. Niin, ja hankin Kobon, jotta voin lukea epubeja.

Kirjoitan hajanaisia arvioita lukemistani kirjoista tänne: https://toisinkainen.wordpress.com/

Usva kerää tekstejä

Hopsansaa! Verkkolehti on edelleen toiminnassa ja potkii, vaikka ilmestyykin verkkaisemmin kuin aiemmin. Kevään numeroon tekstejään voi lähettää 15.3.2016 saakka.  Erityisen kiinnostuksen kohteena ovat tällä kertaa uuskumma, maaginen realismi ja science fiction, mutta käytännössä mitä tahansa spekulatiivisen fiktion kirjoon kuuluvaa voi tarjota. Syksyn numeron deadline on 31.7.2016 ja teema hakee vielä paikkaansa, mutta muotoutunee kun ensimmäiset novellit ovat löytyneet.

Novelleja voi tarjota osoitteeseen toimitus(at)usvazine.net

*

Tekeillä on myös Usvan juhla-antologia, jonka teemana on suo, metsä ja usva, ei välttämättä tuossa järjestyksessä. Sen piti alun perin valmistua täksi kesäksi, mutta omien kirjoituskiireideni vuoksi en ole ehtinyt tehdä asialle tarvittavia asioita. Todenäköinen valmistumisajankohta on kevät 2017.

Kirjoitusleirejäkin on tiedossa (täällä Ristiinassa). Perinteinen Usvan kevätleiri on aprillipäivän tienoilla, romaanipaja taas romaania kirjoittaville vappuna (kyllä, mikäpä mukavampaa viettää vappuaan kuin puhumalla teksteistä!). Paikkoja voi tiedustella, etusijalla ovat spefin kirjoittajat.

anne4_www
Joskus teksti on huh!

 

Kirjoituskilpailuja

Muistutan kirjoittamisesta kiinnostuneita siitä, että Suomessa on paljon erilaisia kirjoituskilpailuja. Listausta löytyy mm. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Netticolosseumista, täältä. Kisaa on joka lähtöön. Takavuosiin verrattuna on muuttunut se, että nykyään on myös erilaisia romaanikilpailuja, ja semmoisia, joissa kisaan lähdetään synopsiksella ja näytetekstillä.

Spefiaiheiden määrä on kiitettävä! Minähän osallistuisin jokaiseen, jos olisin urani alkuvaiheessa!

 

kutsu

Pinosta tiedostoon

2016-01-17 21.29.56
Siinä sitä on: uuden pinon satoa.

 

Romaani on nyt kirjoitettu pinosta uudelleen tiedostoon. En käyttänyt kertaakaan vanhaa tiedostoa tekstin siirtämiseen, vaan naputtelin joka ikisen sanan, lauseen ja luvun uudestaan.

Havaitsin menetelmässä monia etuja. Koska olin saanut ohjeeksi poistaa selittelyä, tunnistin jaarittelun siitä, että kohtaus muuttui tyhjänpäiväiseksi jauhannaksi, jota en itsekään jaksanut kirjoittaa paperille uudestaan. Muutamia kohtauksiakin totesin tarpeettomiksi. Ne vain veivät juonta sivupolulle, jota ilmankin tarina toimi ihan hyvin. Poistin tällä tavoin tekstistä ehkä noin 25 liuskaa tavaraa.

Tilalle syntyi uusia juttuja. Huomasin, että jotkut kohtaukset saivat uusia käänteitä, ja vanhalla tavalla eteneviinkin saattoi tulla kokonaan uutta dialogia. Muutamassa kohdin ihmiset alkoivat puhua eri asioista ja eri painotuksin kuin ennen.

Kokonaan uusia lukuja syntyi muutamia, ainakin tällä hetkellä oletan, että ne ovat tarpeellisia lisäyksiä. Pari kertaa jouduin palaamaan takaisin ja lisäämään alkupuolelle pari mieleen juolahtanutta detaljia. Lisäsin osiomerkinnät, kun huomasin aikajänteen tarvitsevan sitä.

Tulostin juuri käsikirjoituksen, ja sivumäärä oli kasvanut noin viidellä liuskalla. Nyt olisi vielä tarkoitus lukea tämä kertaalleen läpi ja bongata typot ja mahdolliset muut erheet, kuten klaffivirheet. Tiedän ainakin yhden detaljin, joka tarinaan täytyy vielä lisätä. Kerrostin tarinaan toisteisia asioita, joiden ilmiintymistä täytyy hieman seurata. Voi olla, että osa asioista on väärässä paikassa vielä.

En ole koskaan aiemmin käyttänyt tätä editointimenetelmää, koska olen pitänyt sitä liian työläänä ja hankalana. Se ei ollut ollenkaan niin vaikeaa mitä kuvittelin: tarina alkoi soljua eteenpäin ja huomasin paikoin kirjoittavani ulkomuistista ihan samoin kuin edellisillä kerroillakin. Hieman pelottavaa, jopa, miten tarinansa sisällä sitä on – tai sitten jumissa omiin sanavalintoihinsa. Eräs henkilö kantaa samaa nimeä kuin eräässä toisessa romaanissani oleva henkilö, mutta ehkäpä tämän kirjoittajan sisäisen viitteen voi sallia.

Olen nyt työstänyt tekstin puolen vuoden sisällä kolme kertaa. Hieman alkaa karsta maistua suussa, joten on hyvä hetki laittaa tämä tauolle. Täysin erilaisiin tunnelmiin en silti mene, koska toinen työn alla oleva teksti hipaisee samoja pintatason aiheita, tosin hyvin eri näkökulmasta ja toiselle kohderyhmälle suunnattuna.

Kässäri uusiksi pinosta

nakemaOlen ensimmäistä kertaa kirjoittajaurani aikana kokeillut menetelmää, jossa teksti kirjoitetaan kokonaan uusiksi pinosta. Olen kyllä joskus saattanut jonkin novellinmittaisen tekstin uusiokirjoittaa, mutta nyt menee koko romaani.

Tekstin vanha versio on telineessä koneen vasemmalla puolella. Luen sieltä tekstiä ja naputan sen kokonaan uusiksi ihan uuteen tiedostoon.

Menetelmässä pelotti sen työläys. Hylkäsin vanhan tekstitiedoston, ei mitään leikkaa-liimaa-toimenpidettä. Jokainen sana pitää kirjoittaa uusiksi. Muita haittoja ei sitten oikeastaan olekaan.

Teksti muuttuu. Osa lauseista pysyy samanlaisina, mutta sisäinen editori muokkaa suurinta osaa omasta mielestään paremmaksi. Järjestys vi muuttua. Olen myös jättänyt kappaleita ja lopulta kokonaisia sivuja kirjoittamatta. Muutama luku on vaihtanut paikkaa ja kokonaan uusia kohtauksiakia on syntynyt. Papereissa ei ollut mitään merkintöjä (voisi olla, mutta en tehnyt niitä). Korjaukset tulevat osin päästä.

Parasta on se, että monta tylsää ja selittävää juttua on karsiutunut pois. Käsikirjoituksessa oli paljon päähenkilön sisäistä selittelyä. Ne tuntuvat sisällöltään niin kököltä etten yksinkertaisesti halua kirjoittaa niitä uudestaan. Jos käyttäisin vanhaa tiedostoa, niin hyppäisin yli ja ne jäisivät nököttämään paikoilleen. Deletointi olisi paljon vaikeampaa.

Tekstimäärä on pysynyt samana. Poistoista huolimatta lisäyksiä on tullut niin, että teksti ei ole nyt puolessa välissä vielä lyhentynyt,

Minulle uusi kirjoitustekniikka, ehdottomasti kokeilemisen arvoinen. Silti kyllä ajoittain tuntuu, että vihaan tätä tekstiä.

Loppuvuoden satoa

Mitäpä kuuluu? Kiirettä, ennen kaikkea kiirettä. Vuosi on päättymäisillään, ja lomaakin olisi hyvä viettää ennen kevään koitoksia. Raotan kirjoituskammarin ovea ja kerron joitain kuulumisia. Julkaisurintamalla on tapahtunut nyt syksyllä, sillä fantasiaromaanini Vaskinainen tuli ulos lokakuussa.

vaskinainen_kansi_väri_300i

Osuuskumma on osuuskuntamuotoinen kustantamo, joka on erikoistunut aikuisille suunnatun scifin ja fantasian julkaisemiseen. Osuuskumman osakkaana olen mukana monissa kustantamon hankkeissa mm. toimittajan roolissa. Vaskinainen istuu hyvin Osuuskumman julkaisuprofiiliin (laatuspefiä aikuisille) siksikin, että se menee tekstispektrissäni vahvasti fantastisen puolelle. Kansanperinnettä, myyttejä, noitanaisia, Tuonelaa, elämän ja kuoleman kysymyksiä. Kirjan tarina on matkustanut mukanani pitkään, ja on mukava lopultakin laskea siitä irti. Ensimmäiset luonnokset kokonaisuudesta ovat vuodelta 2003 ja koko tarinakaari oli jo olemasa vuonna 2008. Sen jälkeen se on elänyt ja etsinyt niin muotoaan kuin paikkaansa.

Jotkut projektit ovat siis pitkän aikajanan juttuja. Toivon, että seuraavat etenisivät hieman nopeammalla tahdilla. Venyvien hankkeiden riskinä on kyllästyminen, eikä nyt ainakaan kovin ajankohtaisista asioista voi tällaisella ryhmityksellä kirjoittaa.

Vaskinaista saa ostettua Osuuskumman kautta kätevästi Holvista. (ja koska kyseessä on pieni kustantamo, niin kirja ei tosiaankaan notku kirjakauppojen hyllyssä, vaan se pitää tilata tai tavoittaa messuilta)

*

usvazine215kosmariEi vuotta ilman toimitushommia. Nyt loppuvuodesta tapetilla oli kaksi kansanperinneaihetta. Toimitin sekä Kosmoskynä 4/15:n, jonka aiheena on kansanperinne ja eläimet, sekä samanaikaisesti Usva 2/15:n, jossa on suomalaista kansanperinnettä hyödyntäviä novelleja. Usvan voi ladata täältä:http://usvazine.net/kansanperinne-usva-215-on-ilmestynyt/

Näistä vapaaehtoishommista en kyllä rehellisesti sanottuna ole saanut tänä vuonna samanlaista iloa itselleni kuin ennen. Kyse ei ole niinkän ajankäytöstä vaan rutiineista – kun jokin homma muuttuu enemmän rutiiniksi kuin intohimoiseksi tekemiseksi, niin se ei olekaan enää niin hauskaa tehdä loppuun saakka. Kosmoskynä siirtyy ensi vuonna uude päätoimittajan hoteisiin, ja olen luvannut itselleni, etten enää tuuraa ketään lehden suhteen. Usvaa on tarkoitus jatkaa, mutta kenties kehitän siihen jonkin uudenlaisen ajatuslangan itselleni. Katsellaan ja ihmetellän.

*

Kirjoitusvireeni on erinomainen, suorastaan pirskahtelevan kupliva. Minulla on useita samanaikaisia, eri vaiheissa ja kiireellisyysasteessa olevia projekteja kesken. Ensi vuonna ei ole tulossa omaa julkaisua, pari osallistumista antologioihin tosin lienee luvassa – suomalaisia Cthulhu-aiheisia novelleja käsittelevässä kokoelmassa sekä myös Osuuskumman julkaisussa. Tarinahautomossa pöhisee isompia kokonaisuuksia, sekä nuorille että aikuisille omia juttujaan. Muu ei oikein toimisikaan, hankkeita on oltava useita työn alla samanaikaisesti, jotta voi aina yhden jumahtaessa siirtyä seuravaan. Tekstit myös keskustelevat keskenään ja saavat vaikutteita. Se olisi aihe, jotka ehkä jonkun kirjallisuustieteilijän olisi hyvä tutkia: miten saman kirjoittajan tekstit ”juttelevat keskenään”. Tiedän monen muunkin kohdalla tällaisia kirjapareja syntyvän, ja voi olla niinkin, että eri tekijöiden teokset heijastuvat toisiinsa. (Ainakin nyt tuntuu, että kaikki kirjoittajat juuri samoista aiheista kuin minä, mutta se lienee omasta tarkkaavaisuudesta johtuvaa illuusiota sekin)

Sitten on myös Hyvin Salaisia Produktioita, osa suuritöisiäkin, joista en mainitse vielä sen enempää. Tiedotetaan, kun on aidosti tiedotettavaa!

pienen-rasian-jumalaNovelleista olen saanut hyvää palautetta, kun toukokuussa ilmestynyttä Pienen rasian jumalaa on luettu ja arvosteltu. Pari viimeistä vuotta olen keskittynyt romaanimittaisiin juttuihin, ja novelleja ei ole syntynyt samalla tahdilla kuin ennen. Ehkä syynä on sekin, että moni tarina on hahmottunut päässä pidempään muottiin. Toisaalta taas jokainen novelli on käytännössä yhden ison idean puristamista tiiviiseen pakettiin, ja joskus siis myös romaaniaiheiden kuluttamista.

Veri veti kuitekin osallistumaan Portin kirjoituskilpailuun, vaikka lausahdin vuonna 2011, etten enää kisaan osallistu, kun voittojakin on tullut kaksi kertaa. Näyttää kuitenkin siltä, että paras tekstintekemisen motivaattori minulle on kirjoituskisaan tai antologiaan osallistuminen. Teemat kyllä luotaavat ja varioivat toisiaan, vaikka tekstejä tekisikin eri aikoina ja eri tavoitetta kohti. Ehkä joskus tulevaisuudessa on kasassa kolmannen kokoelman verran tarinoita, jotka voisi ajatella samojen kansien sisällä.

*

Syksyn kirjallista kenttää ja kuulumisia on leimannut ahdistus: huoli julkaisumahdollisuuksista, toimeentulosta ja ylipäänsä kirjamyynnistä. Luottamustoimeni ovat vieneet keskelle taiteilijanelämän kurimusta: moni kollega on ahtaalla taloudellisesti, moni kyseenalaistaa oman ammattinsa jatkumisen. Apurahojen ja taiteilijuuden tarpeellisuuden ympärillä vellova keskustelu ankeuttaa. Tuntuu, että ajattelu ylipäänsä mieletään yleellisyyshyödykkeeksi, johon suomalaisilla ei ole varaa. Ja se jos mikä on pelottavaa.

Pestini Suomen kirjailijaliiton johtokunnassa loppuu tähän vuoteen. En asettautunut ehdolle jatkokaudelle, koska oma elämäntilanne ei nyt oikein salli säännöllisiä Helsingissä käyntejä. Ihan ilman luottamustoimia en kuitenkaan ole, ja erilaisissa ryhmissä tilannetta tulee varmasti myös seurattua. Toivottavasti edessä olisi paremmat ajat, töitä ja tekemisen iloa itse kullekin. Ja olen sitä mieltä, niin kuin joku viisas joskus on sanonut: jokainen työpaikka tarvitsee runoilijan.

Kaunokirjallisuutta maahan/maastamuutosta ja pakolaisuudesta

Kysyin kollegoilta ja lukijoilta, mitä he suosittelisivat luettavaksi teemoista ”pakolaisuus” ja ”maahan/maastamuutto”. Fb:n raati ideoi nopeasti oheisen listan, jossa on teoksia niin suomalaisten evakkoudesta, Ruotsiin muutosta kuin Suomeen tulevista maahanmuuttajistakin.

Vapaamuotoinen lista on tässä, sitä saa vapaasti jakaa eteenpäin. Kiitos kuuluu lukuisille vinkkaajille!

(P.S. Lista täydentyy, uudet vinkatut kirjat tulevat loppupäähän.)

Bertolt Brech: Pakolaiskeskusteluja (käänt. Turo Unho, Elvi Sinervo)
Annamari Marttinen: Vapaa
Hassan Blasim: Irakin Purkkajeesus (suom. Sampsa Peltonen)
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Sophie Rascal: Tinka (suom. Hannale Pohjanmies)
 – kuvakirja
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
 – sarjakuva
Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian sekä Sotilasrajan unet
Judith Kerr: Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin (suom. Ingegerd Leczinsky)
Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin (suom. Leena Peltomaa)
Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa
Anja Snellman: Parvekejumalat
Johanna Hollström: Itämaa (suom. Tuula Kojo)
Heikki Hietamies: Äideistä parhain
Jukka Laajarinne: 72
Eeva Kilpi: Noidalukko
Kari Hukkila: Kerettiläisesseet
Asko Sahlberg: Pimeys sekä Irinan kuolemat
Kati Hiekkapelto: Kolibri ja Suojattomat
Fabio Geda: Krokotiilimeri (suom. Leena Taavitsainen-Petäjä)
Romain Puértolais: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin (suom. Taina Helkamo)
Mihail Šiškin: Neidonhius (suom. Vappu Orlov)
Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (suom. Hanna Tarkka)
Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa (suom. Kristiina Savikurki) sekä Leijapoika (suom. Erkki Jukarainen)
Johannes Anyuru: Myrsky nousee paratiisista (suom. Outi Menna)
Tahar Ben Jelloun: Lähtö (suom. Annikki Suni)
J. M. G. le Clézio: Harhaileva tähti (suom. Annikki Suni)
Iréne Nèmirovsky: Ranskalainen sarja (suom. Anna-Maija Viitanen)
Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet
Marja-Leena Tiainen: Alex ja pelon aika, Alex, Aisha ja Sam sekä Alex, Aisha ja toivon aika
Sisko Latvus: Kaukana omalta maalta sekä  Evakkojunalla länteen
Richard Adams: Ruohometsän kansa (suom. Kersti Juva)
Antti Tuuri: Eerikinpojat, Ullan kirja sekä Muukalaiset
Jari Tervo: Layla
Vilhelm Moberg: Maastamuuttajat (suom. Kristiina Kivivuori, runot Kirsi Kunnas)
Agneta Plejel: Talvirakkaus (suom. Marja Kyrö)
Caryl Phillis: Crossing the River
Pirkko Talvio: Minä olen Davor (lastenkirja)
Etel Adnan: Arabiapokalypsi (suom. Ville Hytönen)

LISÄYS:

Tampereen Spektren mafia (scifiharrastajien kokoontuminen) on koonnut tällaisen listan:

Scifi, Maassa:

Walter M. Miller Jr.: A Canticle for Leibowitz / Viimeinen kiitoshymni (loppuu ihmisten pakenemiseen Maasta)

Julian May: The Many-Coloured Land. Book One in the Saga of the Exiles (tulevaisuuden maailmassa viihtymättömät tai sopeutumattomat ihmiset pakenevat aikakoneella plioseenikauteen)

Zenna Henderson: Pilgrimage (oman aurinkonsa novautumista paenneet humanoidit Maassa, pelkäävät ihmisiä, ja syystä)

Larry Niven & Jerry Pournelle: Lucifer´s Hammer (asteroidikatastrofi, pakolaiset liikkeellä)

Christopher Priest: Fuuga synkälle saarelle (Fugue to a darkening island).

Luke Rinehart: Pelastukoon ken voi (ydinsodan jälkeinen pakokauhu)

Dmitri Gluhovski: Metro 2033 (postkatastrofimaailma, ihmisiä Moskovan metron tunneleissa)

Antti Tuomainen: Parantaja (vaikka sinällään ei luokitella scifiksi, dekkari sijoitettuna tulevaisuuden maailmaan, ilmastonmuutospakolaiset nuotioineen Helsingin ympärillä)

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat

Scifi, avaruudessa:

Robert Heinlein: Methuselah’s Children (pitkäikäisten ihmisten ryhmä pakenee ”rotuvainoa” avaruuteen)

John Varley: Hyvästi Robinson Crusoe (ihmiskunta on paennut Kuuhun ja asuttanut sen, kun alienit valloittivat Maan)

Harry Martinson: Aniara (avaruusaluksellinen ihmisiä pakenemassa Marsiin, eksyvät avaruuteen)

Linda Nagata: Vast (galaktisessa avaruudessa vaeltavat pakolaiset)

C.J.Cherryh: Downbelow Station (pakolaisjoukot tungeksii avaruusasemalla ja sota ympärillä)

Ursula K. LeGuin: Maanpakolaisten planeetta / Planet of Exile (eristyksiin jäänyt avaruussiirtolaisten ryhmä vihamielisellä planeetalla oikeastaan)

Ian McDonald: Hearts, Hands and Voices (kaukainen kolonisoitu planeetta, uskontoryhmien konflikti, pakolaistytöllä mukana isoisän maaginen pää)

Fantasia:

Maria Turtschanoff: Helsingin alla (suomalaiset fantasiaolennot paenneet ihmisiä maanalaiseen kaupunkiinsa)

Geoff Ryman: The Unconquered country

LISÄYS 14.9.2015

Jhumpa Lahiri: Kaima
Kiran Desai: Menetyksen perintö
Zadie Smith: Valkoiset hampaat
Monica Ali: Brick Lane
Tapio Koivukari: Meren yli, kiven sisään

Tarinan maisemissa

Olen viime päivinä vaeltanut kirjan maisemissa, niissä tutuissa paikoissa, jotka ovat muovaantuneet tarinan aihioiksi. Hylätyillä tiloilla, kummallisilla poluilla, ihmisen hylkäämän ja luonnon valloittaman keskellä. Yksi teoksen tapahtumapaikoista oli jyrätty tasaiseksi, mutta inspiroivin on yhä tallella. Tällä paikalla ei ole tietääkseni tapahtunut mitään epäilyttävää tahi rikollista (tai mistäpä minä tiedän), mutta tarinassani nämä rakennukset liittyvät salattuun, julmaan tekoon, joka säteilee vuosien päähän ja monen ihmisen kohtaloon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Vanhan saunan pohja
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Saunan vieressä
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Navetan muuri
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Viitake vaanii
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Aittarakennus
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Pokat jäivät
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Talon piippu
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kurkistus uuniin
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Joskus täällä asui joku
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Elämänlanka

Leiri alkaa!

Huomenna se taas alkaa. Nimittäin Usvan perinteikäs kesäleiri, jonne kirjoittajat kokoontuvat kirjoittamaan, saamaan palautetta, hengailemaan ja punomaan uusia juonia. Ensimmäinen leiri oli vuonna 2007 ja silloin en vielä tiennyt, mitä oli edessä. Leirejä on nimittäin ollut sen jälkeen keväällä ja muinakin aikoina. Kaikkien aikojen ensimmäisen leirin kutsu on vielä netissä nähtävillä: http://usvazine.vuodatus.net/lue/2007/04/usvan-kesaleirin-alustava-tietopaketti

Kokemus on tuonut mukanaan varmuutta, ja enää en laita osallistujille ihan yhtä perusteellisia tietopaketteja. Tuona ekana vuonna kävimme Astuvansalmen kalliomaalauksia katsomassa porukalla, ja seminaaripäivään tuli Mikkelin kirjoittajista osallistujia mukaan.

Muina vuosina meillä onkin sitten ollut monenlaista muuta ohjelmaa, mm. kirjakaappausretkiä kirppareille sekä paikallisen ampumaseuran järjestämä ”asekoulutus kirjoittajalle”. Joka olikin erityisen inspiroiva niille, jotka ampuma-aseita teksteissään käyttävät (tai viikinkiajan vehkeitä).

Epämääräisiä leiriläisiä
Epämääräisiä leiriläisiä

Kesäleiri on ollut leireistä aina se vapaamuotoisin. Ihmiset voivat keskittyä pelkästään kirjoittamiseen, pelkästään seurusteluun tai sekä että. Meininki on hieman tällaista Shimo Suntilan kirjoittaman kaltaista: http://routakoto.com/2012/09/16/raapale-260/

Emännän tehtävänä on leirillä huolehtia ruokapuolesta, ja siinä sitä tekemistä on yleensä riittänytkin. Pari vuotta sitten ostettu paellapannu (x2) on osoittautunut tuiki tarpeelliseksi. Samoin kynttilöitä ja jatkojohtoja tarvitaan kohtuullisen usein. Vaikka en ehdi kirjoittamaan, saan usein inspiraatiota tuleville kuukausille. Olen luetuttanut käsikirjoituksiani ja saanut kannustuksen sanoja. Olen osallistunut mielenkiintoisiin keskusteluihin ja hieman ehkä saarnannut itsekin kirjoittamisen ilosanomaa. Ennen kaikkea tunnen, että heimoni kokoontuu jälleen, ja se jos mikä on tärkeää. Joskus nämä ihmiset olivat ventovieraita, mutta nyt he ovat sisaria ja veljiä.

Huomenna he tulevat! Ja kenties perästä kuuluu!

Leirikakkua, kuva Jussi Vainikainen
Leirikakkua, kuva Jussi Vainikainen

Lyhyt tilannekatsaus

Olen hengissä, vaikka blogissa hiljaista on ollutkin. Olen toipumassa raskaasta työkeväästä, ja virittelemässä rakettimoottoreita tulevaa syksyä varten. Olen innoissani: tavalliseen tapaan minulla on moniajo päällä ja tulilla kaikenlaista uutta, uusvanhaa, kivaa ja yllätyksellistä. Tänä vuonna tulee täyteen 15 virkavuotta kirjailijana täyteen (yhteisesikoinen ilmestyi 2000 syksyllä) ja virkaikä on tuonut mukanaan vapauden: vaikka kustannusala myllertää ja tulevaisuus on epävarmaa, on olo, että voi silti tehdä asioita vapaammin kuin koskaan ennen. Ehkä se on megalomaanista hulluutta, ehkä vain omien juttujen löytymistä ja sisäisen lapsen vapautumista.

Palautetta viime aikojen töistä, niin positiivista huomiota kuin vähemmän mairittelevia lukuelämyksiä, on tipahdellut eetteriin silloin tällöin. On hienoa, että teoksia luetaan! Tämänhetkisen kirjallisen inspiraation moottorina toimii kuitenkin ensikosketus draamaan. Minun ja Eijan käsikirjoittama kuunnelma Ikimaa sai juuri ensiesityksensä, ja teoksen voi kuunnella eetteristä vielä noin kuukauden ajan täältä: http://areena.yle.fi/1-2806293

(Tulilla on muutakin oikein mojovaa ryhmätyönä syntynyttä, mutta uutisoin siitä kun on julkista näytettävää)

Draaman/käsikirjoittamisen myötä olen tosiaan löytänyt tekemiseen uuden vaihteen ja kaipaamaani raikasta tuulahdusta omaan pääkoppaan. Tunnen viimeisen vuoden aikana oppineeni kirjoittamisesta taas huikeasti lisää asioita – ja se jos mikä on kirjoittajalle tärkeää, se että tuntee joskus menevänsä eteenpäin eikä polkevansa itselleen ja lukijoilleen tuttuja latuja.

Kävin kesäkuun lopulla Archipelaconissa, josta raporteeraan erikseen. Sieltä mieleeni jäi  lukijapalaute, kun eräs kirjabloggaaja kertoi pitävänsä juuri novelleistani ja oli ostanut vastikään ilmestyneen Pienen rasian jumalankin. Se tuntui erityisen hyvältä, se että novelleja kehuttiin: novellit ovat olleet minut spefikouluni ja haluan palata niihin vielä uudestaan. En tunne tutkineeni novellien mahdollisuuksia läheskään perinpohjaisesti, vaan jäljellä on paljon erityisiä tarinoita kerrottavaksi. Niihin tulen palaamaan, kunhan niille saa raivattua deittikalenterista aikaa.

Usvan kesäleiri 2015

Perinteinen Usvan kesäleiri järjestetään 23.-26.7 Ristiinassa. Viime vuoden leiristä on kattava raportti Routakodossa.

Ilmoittaudu 31.5 mennessä osoitteeseen usvazine@gmail.com – ja vain jos olet tosissasi tulossa. Jos halukkaita on enemmän kuin paikan päälle mahtuu, niin sitten tuumaillaan, mistä päästä pudotetaan. Majoituspaikkoja on sisällä ja teltoissa – ruokailukapasiteetti jarruttaa niin, ettei leiriläisten määrä voi kasvaa tolkuttomasti. Mutta tällä kertaa ei siis ole merkitystä, miten nopeasti ilmoittautuu.

Leirillä on ollut vapaamuotoinen agenda, kaikkia yhdistää rakkaus spefiin ja kirjoittamiseen.

Kirjailijuus on pitkä parisuhde

Lukijakysymys Saaralta: Mistä saa kärsivällisyyttä ja hermoja ammattitaidon kehittämiseen, kun tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja ryhtyä vaikka virkkaamaan?

*

Ai miksi tekee mieli heittää hanskat tiskiin?

Kirjailijana saattaa tulla vastaan se päivä, kun huomaa, että alalla on valtavasti tekijöitä ja kaikki muut ovat parempia. Juuri niin, parempia kirjoittajia, palkinnon haalijoita, aikatauluttajia, ahkerampia, kauniimpia, kuvauksellisempia, median lellikkejä, kielitaitureita, suvereeneja, käännössoppareiden saajia. Kirjailija ei voi olla vertaamatta itseään toisiin kirjailijoihin, vaikka tietää että se on omalle tekemiselle tuhoisaa. Vertailu herättää kateutta ja kateus syö omaa itsetuntoa.

Kuvioon kuuluu se, että toisilla olettaa menevän paremmin ja olevan helpompaa. He saavat sopimukset suit sait, parempaa palvelua kustantamossa, mainoksia, mainetta ja kunniaa, sekä myös kriitikoiden ja lukijakunnan fanittamisen. He kirjoittaa paukauttavat teoksensa tuosta vain ja laatua syntyy vaikka silmät ummessa ja kädet sidottuina.

Pettymyksiä tulee myös siitä, kun yhä uudestaan ja uudestaan törmää samoihin ongelmiin omassa kirjoittamisessaan. Tyhjän paperin kammo ja sen pojan paluu osa viisi luuraa seuraavankin prosessin liepeillä. Se ahdistaa, kun kuukausia tai vuosia työstetty käsikirjoitus ei tunnu loksahtavan kohdilleen ja tuntuu lähinnä paskalta rävellykseltä. Kun pelkää, että tämä uusikin teos on saman vanhan toisinto ja kriitikot haukkuvat sen ja lukijat eivät löydä, jos nyt kustantajakaan jaksaa sitä tutkia sen enempää, saati julkaista.

Tai mitä pitäisi ajatella siitä, kun huomaa, että on ladannut kirjailijan uraan ja omaan luovaan prosessiinsa paljon toiveita ja unelmia, ja yksi toisensa jälkeen ne haihtuvat ilmaan tai vääristyvät joksikin käsittämättömäksi kaurapuuromössöksi?

Oman ahdistuksensa aiheuttavat kustannusalan lainalaisuudet, joita on vaikea hahmottaa, saati ymmärtää, mutta jotka kuitenkin taustalla vaikuttavat ja viimeistään huhupuheiden kautta saavat voimaa. Ne saavat alan tuntumaan epätasa-arvoiselta ja horjuttavat ammatillista korttitaloa entisestään.

Mitä järkeä kaikessa on? Kuka näitä alati markkinoille pukkaavia teoksia oikein jaksaa lukea? Olisiko helpompaa tehdä jotakin muuta, vaikka tosiaan virkata omaksi ilokseen tai keskittyä Netflixin sarjojen perkaamiseen?

*

Mistä siis kärsivällisyyttä ja hermoja?

Luovassa työssä monet asiat tapahtuvat verkkaisesti ja kasautuvaa kasvua noudattaen. Harrastin kirjoittamista viisitoista vuotta, ennen kuin esikoisteos julkaistiin. Nyt syksyllä tulee viisitoista vuotta taiteilijana täyteen, ja tuntuu, että olen saavuttamassa uuden vaihteen. Kumpaakaan näistä aikakausista ei voi kutsua miksikään pyrähdykseksi. Päätä piti hakata näppäimistöön monta vuotta, ennen kuin ensimmäinen varsinainen novellin julkaiseminen onnistui. Viidentoista vuoden rupeama kirjailijana on toki ollut työntäyteinen, mutta ei kuitenkaan glitteriä ja fanfaareja, vaan enemmän semmoista tasaista puurtamista. Ehkä siis täytyy olla hivenen puurtajapersoona, jotta tilanteesta voisi jopa nauttia.

Voimia saa siitä, kun näkee jonkun oma unelmansa menevän eteenpäin. Vaikka vain nytkähdellen tai jossakin tutkan alapuolella niin, etteivät siihen muut huomiota edes kiinnitä, mutta itse voi olla itseensä edes jonkin aikaa tyytyväinen ja taputella selkäänsä, että on tehnut uuden aluevaltauksen tai kehittynyt edes hittisen.

Siitä, kun tajuaa, miten jokin tekemäni voi heijastella ja vaikuttaa lukijoihin ja yleisöön.

Siitä, miten yhdessä tekemällä on saanut niin paljon enemmän kuin yksin puurtamalla.

Lupasin itselleni vuonna 2011, kun minun ja Eijan Routasisarukset oli Finlandia Junior -ehdokkaana, että pärjäisin tällä meriitillä seuraavat kymmenen vuotta. Vaikka aina välillä tulee epäuskon hetkiä, takerrun tuohon ajatukseen: vuoteen 2021 saakka pitää kestää, vaikka mitään ihmeempää ei tapahtuisi.

Ja itse asiassa vuoden 2011 jälkeen on jo tapahtunut monia vielä ihmeellisempiä asioita kuin mitä se ehdokkuus konsanaan oli. (olen oppinut uusia asioita, ja se ruokkii ja antaa voimaa)

*

Kirjailijuus on kirjailijalle pitkä parisuhde. On aika paljon itsestä kiinni, millaisen intohimosuhteen siihen rakentaa ja mitä se sitten itselle tarjoaa. Kun oikein ahdistaa, palaan oman kirjoittamiseni juurille. Mietin miksi kirjoitan ja mitä siitä saan. Toistaiseksi pystyn kiteyttämään sieltä oman luovuuteni ytimen, sen selkärangassa olevan intohimon, kipinän. Se voi joskus tarvita taukoa ja joskus ankaraa ravistelua ja puhaltamista ja treenausta, mutta siellä se on, minun Calciferini.

Jospa sitten kuitenkin

Pistin bloggaamisen jäähylle, kun tahti hiljeni eikä tuntunut olevan mitään sanottavaa. Sitä juuri itse asiassa onkin, sanottavaa, mutta itsesensuuri iskee usein niin nopeasti, että jää sanat sanomatta. Tarvetta julkiseen tiedotuskanavaan kuitenkin on, sillä ainakin Usva-leireistä olisi hyvä tiedottaa muualla kuin fb:ssä (jossa kaikki leireillä kävijät eivät ole). Joten, uusi alku.

Mutta sanottavaa, mitä täh? Heitänkin palloa yleisölle: mitä jos te antaisitte sanoja, otsikoita tai kysymyksiä. Minä otan ainakin osasta kopin. Ja lupaan blogata useammin kuin kolme kertaa vuodessa.