Lukijakysymys Saaralta: Mistä saa kärsivällisyyttä ja hermoja ammattitaidon kehittämiseen, kun tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja ryhtyä vaikka virkkaamaan?
*
Ai miksi tekee mieli heittää hanskat tiskiin?
Kirjailijana saattaa tulla vastaan se päivä, kun huomaa, että alalla on valtavasti tekijöitä ja kaikki muut ovat parempia. Juuri niin, parempia kirjoittajia, palkinnon haalijoita, aikatauluttajia, ahkerampia, kauniimpia, kuvauksellisempia, median lellikkejä, kielitaitureita, suvereeneja, käännössoppareiden saajia. Kirjailija ei voi olla vertaamatta itseään toisiin kirjailijoihin, vaikka tietää että se on omalle tekemiselle tuhoisaa. Vertailu herättää kateutta ja kateus syö omaa itsetuntoa.
Kuvioon kuuluu se, että toisilla olettaa menevän paremmin ja olevan helpompaa. He saavat sopimukset suit sait, parempaa palvelua kustantamossa, mainoksia, mainetta ja kunniaa, sekä myös kriitikoiden ja lukijakunnan fanittamisen. He kirjoittaa paukauttavat teoksensa tuosta vain ja laatua syntyy vaikka silmät ummessa ja kädet sidottuina.
Pettymyksiä tulee myös siitä, kun yhä uudestaan ja uudestaan törmää samoihin ongelmiin omassa kirjoittamisessaan. Tyhjän paperin kammo ja sen pojan paluu osa viisi luuraa seuraavankin prosessin liepeillä. Se ahdistaa, kun kuukausia tai vuosia työstetty käsikirjoitus ei tunnu loksahtavan kohdilleen ja tuntuu lähinnä paskalta rävellykseltä. Kun pelkää, että tämä uusikin teos on saman vanhan toisinto ja kriitikot haukkuvat sen ja lukijat eivät löydä, jos nyt kustantajakaan jaksaa sitä tutkia sen enempää, saati julkaista.
Tai mitä pitäisi ajatella siitä, kun huomaa, että on ladannut kirjailijan uraan ja omaan luovaan prosessiinsa paljon toiveita ja unelmia, ja yksi toisensa jälkeen ne haihtuvat ilmaan tai vääristyvät joksikin käsittämättömäksi kaurapuuromössöksi?
Oman ahdistuksensa aiheuttavat kustannusalan lainalaisuudet, joita on vaikea hahmottaa, saati ymmärtää, mutta jotka kuitenkin taustalla vaikuttavat ja viimeistään huhupuheiden kautta saavat voimaa. Ne saavat alan tuntumaan epätasa-arvoiselta ja horjuttavat ammatillista korttitaloa entisestään.
Mitä järkeä kaikessa on? Kuka näitä alati markkinoille pukkaavia teoksia oikein jaksaa lukea? Olisiko helpompaa tehdä jotakin muuta, vaikka tosiaan virkata omaksi ilokseen tai keskittyä Netflixin sarjojen perkaamiseen?
*
Mistä siis kärsivällisyyttä ja hermoja?
Luovassa työssä monet asiat tapahtuvat verkkaisesti ja kasautuvaa kasvua noudattaen. Harrastin kirjoittamista viisitoista vuotta, ennen kuin esikoisteos julkaistiin. Nyt syksyllä tulee viisitoista vuotta taiteilijana täyteen, ja tuntuu, että olen saavuttamassa uuden vaihteen. Kumpaakaan näistä aikakausista ei voi kutsua miksikään pyrähdykseksi. Päätä piti hakata näppäimistöön monta vuotta, ennen kuin ensimmäinen varsinainen novellin julkaiseminen onnistui. Viidentoista vuoden rupeama kirjailijana on toki ollut työntäyteinen, mutta ei kuitenkaan glitteriä ja fanfaareja, vaan enemmän semmoista tasaista puurtamista. Ehkä siis täytyy olla hivenen puurtajapersoona, jotta tilanteesta voisi jopa nauttia.
Voimia saa siitä, kun näkee jonkun oma unelmansa menevän eteenpäin. Vaikka vain nytkähdellen tai jossakin tutkan alapuolella niin, etteivät siihen muut huomiota edes kiinnitä, mutta itse voi olla itseensä edes jonkin aikaa tyytyväinen ja taputella selkäänsä, että on tehnut uuden aluevaltauksen tai kehittynyt edes hittisen.
Siitä, kun tajuaa, miten jokin tekemäni voi heijastella ja vaikuttaa lukijoihin ja yleisöön.
Siitä, miten yhdessä tekemällä on saanut niin paljon enemmän kuin yksin puurtamalla.
Lupasin itselleni vuonna 2011, kun minun ja Eijan Routasisarukset oli Finlandia Junior -ehdokkaana, että pärjäisin tällä meriitillä seuraavat kymmenen vuotta. Vaikka aina välillä tulee epäuskon hetkiä, takerrun tuohon ajatukseen: vuoteen 2021 saakka pitää kestää, vaikka mitään ihmeempää ei tapahtuisi.
Ja itse asiassa vuoden 2011 jälkeen on jo tapahtunut monia vielä ihmeellisempiä asioita kuin mitä se ehdokkuus konsanaan oli. (olen oppinut uusia asioita, ja se ruokkii ja antaa voimaa)
*
Kirjailijuus on kirjailijalle pitkä parisuhde. On aika paljon itsestä kiinni, millaisen intohimosuhteen siihen rakentaa ja mitä se sitten itselle tarjoaa. Kun oikein ahdistaa, palaan oman kirjoittamiseni juurille. Mietin miksi kirjoitan ja mitä siitä saan. Toistaiseksi pystyn kiteyttämään sieltä oman luovuuteni ytimen, sen selkärangassa olevan intohimon, kipinän. Se voi joskus tarvita taukoa ja joskus ankaraa ravistelua ja puhaltamista ja treenausta, mutta siellä se on, minun Calciferini.
Toimittajan spekulatiivinen lokikirja 