Leiri alkaa!

Huomenna se taas alkaa. Nimittäin Usvan perinteikäs kesäleiri, jonne kirjoittajat kokoontuvat kirjoittamaan, saamaan palautetta, hengailemaan ja punomaan uusia juonia. Ensimmäinen leiri oli vuonna 2007 ja silloin en vielä tiennyt, mitä oli edessä. Leirejä on nimittäin ollut sen jälkeen keväällä ja muinakin aikoina. Kaikkien aikojen ensimmäisen leirin kutsu on vielä netissä nähtävillä: http://usvazine.vuodatus.net/lue/2007/04/usvan-kesaleirin-alustava-tietopaketti

Kokemus on tuonut mukanaan varmuutta, ja enää en laita osallistujille ihan yhtä perusteellisia tietopaketteja. Tuona ekana vuonna kävimme Astuvansalmen kalliomaalauksia katsomassa porukalla, ja seminaaripäivään tuli Mikkelin kirjoittajista osallistujia mukaan.

Muina vuosina meillä onkin sitten ollut monenlaista muuta ohjelmaa, mm. kirjakaappausretkiä kirppareille sekä paikallisen ampumaseuran järjestämä ”asekoulutus kirjoittajalle”. Joka olikin erityisen inspiroiva niille, jotka ampuma-aseita teksteissään käyttävät (tai viikinkiajan vehkeitä).

Epämääräisiä leiriläisiä
Epämääräisiä leiriläisiä

Kesäleiri on ollut leireistä aina se vapaamuotoisin. Ihmiset voivat keskittyä pelkästään kirjoittamiseen, pelkästään seurusteluun tai sekä että. Meininki on hieman tällaista Shimo Suntilan kirjoittaman kaltaista: http://routakoto.com/2012/09/16/raapale-260/

Emännän tehtävänä on leirillä huolehtia ruokapuolesta, ja siinä sitä tekemistä on yleensä riittänytkin. Pari vuotta sitten ostettu paellapannu (x2) on osoittautunut tuiki tarpeelliseksi. Samoin kynttilöitä ja jatkojohtoja tarvitaan kohtuullisen usein. Vaikka en ehdi kirjoittamaan, saan usein inspiraatiota tuleville kuukausille. Olen luetuttanut käsikirjoituksiani ja saanut kannustuksen sanoja. Olen osallistunut mielenkiintoisiin keskusteluihin ja hieman ehkä saarnannut itsekin kirjoittamisen ilosanomaa. Ennen kaikkea tunnen, että heimoni kokoontuu jälleen, ja se jos mikä on tärkeää. Joskus nämä ihmiset olivat ventovieraita, mutta nyt he ovat sisaria ja veljiä.

Huomenna he tulevat! Ja kenties perästä kuuluu!

Leirikakkua, kuva Jussi Vainikainen
Leirikakkua, kuva Jussi Vainikainen
Advertisement

Lyhyt tilannekatsaus

Olen hengissä, vaikka blogissa hiljaista on ollutkin. Olen toipumassa raskaasta työkeväästä, ja virittelemässä rakettimoottoreita tulevaa syksyä varten. Olen innoissani: tavalliseen tapaan minulla on moniajo päällä ja tulilla kaikenlaista uutta, uusvanhaa, kivaa ja yllätyksellistä. Tänä vuonna tulee täyteen 15 virkavuotta kirjailijana täyteen (yhteisesikoinen ilmestyi 2000 syksyllä) ja virkaikä on tuonut mukanaan vapauden: vaikka kustannusala myllertää ja tulevaisuus on epävarmaa, on olo, että voi silti tehdä asioita vapaammin kuin koskaan ennen. Ehkä se on megalomaanista hulluutta, ehkä vain omien juttujen löytymistä ja sisäisen lapsen vapautumista.

Palautetta viime aikojen töistä, niin positiivista huomiota kuin vähemmän mairittelevia lukuelämyksiä, on tipahdellut eetteriin silloin tällöin. On hienoa, että teoksia luetaan! Tämänhetkisen kirjallisen inspiraation moottorina toimii kuitenkin ensikosketus draamaan. Minun ja Eijan käsikirjoittama kuunnelma Ikimaa sai juuri ensiesityksensä, ja teoksen voi kuunnella eetteristä vielä noin kuukauden ajan täältä: http://areena.yle.fi/1-2806293

(Tulilla on muutakin oikein mojovaa ryhmätyönä syntynyttä, mutta uutisoin siitä kun on julkista näytettävää)

Draaman/käsikirjoittamisen myötä olen tosiaan löytänyt tekemiseen uuden vaihteen ja kaipaamaani raikasta tuulahdusta omaan pääkoppaan. Tunnen viimeisen vuoden aikana oppineeni kirjoittamisesta taas huikeasti lisää asioita – ja se jos mikä on kirjoittajalle tärkeää, se että tuntee joskus menevänsä eteenpäin eikä polkevansa itselleen ja lukijoilleen tuttuja latuja.

Kävin kesäkuun lopulla Archipelaconissa, josta raporteeraan erikseen. Sieltä mieleeni jäi  lukijapalaute, kun eräs kirjabloggaaja kertoi pitävänsä juuri novelleistani ja oli ostanut vastikään ilmestyneen Pienen rasian jumalankin. Se tuntui erityisen hyvältä, se että novelleja kehuttiin: novellit ovat olleet minut spefikouluni ja haluan palata niihin vielä uudestaan. En tunne tutkineeni novellien mahdollisuuksia läheskään perinpohjaisesti, vaan jäljellä on paljon erityisiä tarinoita kerrottavaksi. Niihin tulen palaamaan, kunhan niille saa raivattua deittikalenterista aikaa.

Usvan kesäleiri 2015

Perinteinen Usvan kesäleiri järjestetään 23.-26.7 Ristiinassa. Viime vuoden leiristä on kattava raportti Routakodossa.

Ilmoittaudu 31.5 mennessä osoitteeseen usvazine@gmail.com – ja vain jos olet tosissasi tulossa. Jos halukkaita on enemmän kuin paikan päälle mahtuu, niin sitten tuumaillaan, mistä päästä pudotetaan. Majoituspaikkoja on sisällä ja teltoissa – ruokailukapasiteetti jarruttaa niin, ettei leiriläisten määrä voi kasvaa tolkuttomasti. Mutta tällä kertaa ei siis ole merkitystä, miten nopeasti ilmoittautuu.

Leirillä on ollut vapaamuotoinen agenda, kaikkia yhdistää rakkaus spefiin ja kirjoittamiseen.

Kirjailijuus on pitkä parisuhde

Lukijakysymys Saaralta: Mistä saa kärsivällisyyttä ja hermoja ammattitaidon kehittämiseen, kun tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja ryhtyä vaikka virkkaamaan?

*

Ai miksi tekee mieli heittää hanskat tiskiin?

Kirjailijana saattaa tulla vastaan se päivä, kun huomaa, että alalla on valtavasti tekijöitä ja kaikki muut ovat parempia. Juuri niin, parempia kirjoittajia, palkinnon haalijoita, aikatauluttajia, ahkerampia, kauniimpia, kuvauksellisempia, median lellikkejä, kielitaitureita, suvereeneja, käännössoppareiden saajia. Kirjailija ei voi olla vertaamatta itseään toisiin kirjailijoihin, vaikka tietää että se on omalle tekemiselle tuhoisaa. Vertailu herättää kateutta ja kateus syö omaa itsetuntoa.

Kuvioon kuuluu se, että toisilla olettaa menevän paremmin ja olevan helpompaa. He saavat sopimukset suit sait, parempaa palvelua kustantamossa, mainoksia, mainetta ja kunniaa, sekä myös kriitikoiden ja lukijakunnan fanittamisen. He kirjoittaa paukauttavat teoksensa tuosta vain ja laatua syntyy vaikka silmät ummessa ja kädet sidottuina.

Pettymyksiä tulee myös siitä, kun yhä uudestaan ja uudestaan törmää samoihin ongelmiin omassa kirjoittamisessaan. Tyhjän paperin kammo ja sen pojan paluu osa viisi luuraa seuraavankin prosessin liepeillä. Se ahdistaa, kun kuukausia tai vuosia työstetty käsikirjoitus ei tunnu loksahtavan kohdilleen ja tuntuu lähinnä paskalta rävellykseltä. Kun pelkää, että tämä uusikin teos on saman vanhan toisinto ja kriitikot haukkuvat sen ja lukijat eivät löydä, jos nyt kustantajakaan jaksaa sitä tutkia sen enempää, saati julkaista.

Tai mitä pitäisi ajatella siitä, kun huomaa, että on ladannut kirjailijan uraan ja omaan luovaan prosessiinsa paljon toiveita ja unelmia, ja yksi toisensa jälkeen ne haihtuvat ilmaan tai vääristyvät joksikin käsittämättömäksi kaurapuuromössöksi?

Oman ahdistuksensa aiheuttavat kustannusalan lainalaisuudet, joita on vaikea hahmottaa, saati ymmärtää, mutta jotka kuitenkin taustalla vaikuttavat ja viimeistään huhupuheiden kautta saavat voimaa. Ne saavat alan tuntumaan epätasa-arvoiselta ja horjuttavat ammatillista korttitaloa entisestään.

Mitä järkeä kaikessa on? Kuka näitä alati markkinoille pukkaavia teoksia oikein jaksaa lukea? Olisiko helpompaa tehdä jotakin muuta, vaikka tosiaan virkata omaksi ilokseen tai keskittyä Netflixin sarjojen perkaamiseen?

*

Mistä siis kärsivällisyyttä ja hermoja?

Luovassa työssä monet asiat tapahtuvat verkkaisesti ja kasautuvaa kasvua noudattaen. Harrastin kirjoittamista viisitoista vuotta, ennen kuin esikoisteos julkaistiin. Nyt syksyllä tulee viisitoista vuotta taiteilijana täyteen, ja tuntuu, että olen saavuttamassa uuden vaihteen. Kumpaakaan näistä aikakausista ei voi kutsua miksikään pyrähdykseksi. Päätä piti hakata näppäimistöön monta vuotta, ennen kuin ensimmäinen varsinainen novellin julkaiseminen onnistui. Viidentoista vuoden rupeama kirjailijana on toki ollut työntäyteinen, mutta ei kuitenkaan glitteriä ja fanfaareja, vaan enemmän semmoista tasaista puurtamista. Ehkä siis täytyy olla hivenen puurtajapersoona, jotta tilanteesta voisi jopa nauttia.

Voimia saa siitä, kun näkee jonkun oma unelmansa menevän eteenpäin. Vaikka vain nytkähdellen tai jossakin tutkan alapuolella niin, etteivät siihen muut huomiota edes kiinnitä, mutta itse voi olla itseensä edes jonkin aikaa tyytyväinen ja taputella selkäänsä, että on tehnut uuden aluevaltauksen tai kehittynyt edes hittisen.

Siitä, kun tajuaa, miten jokin tekemäni voi heijastella ja vaikuttaa lukijoihin ja yleisöön.

Siitä, miten yhdessä tekemällä on saanut niin paljon enemmän kuin yksin puurtamalla.

Lupasin itselleni vuonna 2011, kun minun ja Eijan Routasisarukset oli Finlandia Junior -ehdokkaana, että pärjäisin tällä meriitillä seuraavat kymmenen vuotta. Vaikka aina välillä tulee epäuskon hetkiä, takerrun tuohon ajatukseen: vuoteen 2021 saakka pitää kestää, vaikka mitään ihmeempää ei tapahtuisi.

Ja itse asiassa vuoden 2011 jälkeen on jo tapahtunut monia vielä ihmeellisempiä asioita kuin mitä se ehdokkuus konsanaan oli. (olen oppinut uusia asioita, ja se ruokkii ja antaa voimaa)

*

Kirjailijuus on kirjailijalle pitkä parisuhde. On aika paljon itsestä kiinni, millaisen intohimosuhteen siihen rakentaa ja mitä se sitten itselle tarjoaa. Kun oikein ahdistaa, palaan oman kirjoittamiseni juurille. Mietin miksi kirjoitan ja mitä siitä saan. Toistaiseksi pystyn kiteyttämään sieltä oman luovuuteni ytimen, sen selkärangassa olevan intohimon, kipinän. Se voi joskus tarvita taukoa ja joskus ankaraa ravistelua ja puhaltamista ja treenausta, mutta siellä se on, minun Calciferini.

Jospa sitten kuitenkin

Pistin bloggaamisen jäähylle, kun tahti hiljeni eikä tuntunut olevan mitään sanottavaa. Sitä juuri itse asiassa onkin, sanottavaa, mutta itsesensuuri iskee usein niin nopeasti, että jää sanat sanomatta. Tarvetta julkiseen tiedotuskanavaan kuitenkin on, sillä ainakin Usva-leireistä olisi hyvä tiedottaa muualla kuin fb:ssä (jossa kaikki leireillä kävijät eivät ole). Joten, uusi alku.

Mutta sanottavaa, mitä täh? Heitänkin palloa yleisölle: mitä jos te antaisitte sanoja, otsikoita tai kysymyksiä. Minä otan ainakin osasta kopin. Ja lupaan blogata useammin kuin kolme kertaa vuodessa.