Kirjoituskilpailuja

Muistutan kirjoittamisesta kiinnostuneita siitä, että Suomessa on paljon erilaisia kirjoituskilpailuja. Listausta löytyy mm. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Netticolosseumista, täältä. Kisaa on joka lähtöön. Takavuosiin verrattuna on muuttunut se, että nykyään on myös erilaisia romaanikilpailuja, ja semmoisia, joissa kisaan lähdetään synopsiksella ja näytetekstillä.

Spefiaiheiden määrä on kiitettävä! Minähän osallistuisin jokaiseen, jos olisin urani alkuvaiheessa!

 

kutsu

Pinosta tiedostoon

2016-01-17 21.29.56
Siinä sitä on: uuden pinon satoa.

 

Romaani on nyt kirjoitettu pinosta uudelleen tiedostoon. En käyttänyt kertaakaan vanhaa tiedostoa tekstin siirtämiseen, vaan naputtelin joka ikisen sanan, lauseen ja luvun uudestaan.

Havaitsin menetelmässä monia etuja. Koska olin saanut ohjeeksi poistaa selittelyä, tunnistin jaarittelun siitä, että kohtaus muuttui tyhjänpäiväiseksi jauhannaksi, jota en itsekään jaksanut kirjoittaa paperille uudestaan. Muutamia kohtauksiakin totesin tarpeettomiksi. Ne vain veivät juonta sivupolulle, jota ilmankin tarina toimi ihan hyvin. Poistin tällä tavoin tekstistä ehkä noin 25 liuskaa tavaraa.

Tilalle syntyi uusia juttuja. Huomasin, että jotkut kohtaukset saivat uusia käänteitä, ja vanhalla tavalla eteneviinkin saattoi tulla kokonaan uutta dialogia. Muutamassa kohdin ihmiset alkoivat puhua eri asioista ja eri painotuksin kuin ennen.

Kokonaan uusia lukuja syntyi muutamia, ainakin tällä hetkellä oletan, että ne ovat tarpeellisia lisäyksiä. Pari kertaa jouduin palaamaan takaisin ja lisäämään alkupuolelle pari mieleen juolahtanutta detaljia. Lisäsin osiomerkinnät, kun huomasin aikajänteen tarvitsevan sitä.

Tulostin juuri käsikirjoituksen, ja sivumäärä oli kasvanut noin viidellä liuskalla. Nyt olisi vielä tarkoitus lukea tämä kertaalleen läpi ja bongata typot ja mahdolliset muut erheet, kuten klaffivirheet. Tiedän ainakin yhden detaljin, joka tarinaan täytyy vielä lisätä. Kerrostin tarinaan toisteisia asioita, joiden ilmiintymistä täytyy hieman seurata. Voi olla, että osa asioista on väärässä paikassa vielä.

En ole koskaan aiemmin käyttänyt tätä editointimenetelmää, koska olen pitänyt sitä liian työläänä ja hankalana. Se ei ollut ollenkaan niin vaikeaa mitä kuvittelin: tarina alkoi soljua eteenpäin ja huomasin paikoin kirjoittavani ulkomuistista ihan samoin kuin edellisillä kerroillakin. Hieman pelottavaa, jopa, miten tarinansa sisällä sitä on – tai sitten jumissa omiin sanavalintoihinsa. Eräs henkilö kantaa samaa nimeä kuin eräässä toisessa romaanissani oleva henkilö, mutta ehkäpä tämän kirjoittajan sisäisen viitteen voi sallia.

Olen nyt työstänyt tekstin puolen vuoden sisällä kolme kertaa. Hieman alkaa karsta maistua suussa, joten on hyvä hetki laittaa tämä tauolle. Täysin erilaisiin tunnelmiin en silti mene, koska toinen työn alla oleva teksti hipaisee samoja pintatason aiheita, tosin hyvin eri näkökulmasta ja toiselle kohderyhmälle suunnattuna.

Tarinan maisemissa

Olen viime päivinä vaeltanut kirjan maisemissa, niissä tutuissa paikoissa, jotka ovat muovaantuneet tarinan aihioiksi. Hylätyillä tiloilla, kummallisilla poluilla, ihmisen hylkäämän ja luonnon valloittaman keskellä. Yksi teoksen tapahtumapaikoista oli jyrätty tasaiseksi, mutta inspiroivin on yhä tallella. Tällä paikalla ei ole tietääkseni tapahtunut mitään epäilyttävää tahi rikollista (tai mistäpä minä tiedän), mutta tarinassani nämä rakennukset liittyvät salattuun, julmaan tekoon, joka säteilee vuosien päähän ja monen ihmisen kohtaloon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Vanhan saunan pohja
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Saunan vieressä
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Navetan muuri
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Viitake vaanii
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Aittarakennus
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Pokat jäivät
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Talon piippu
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kurkistus uuniin
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Joskus täällä asui joku
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Elämänlanka

Lyhyt tilannekatsaus

Olen hengissä, vaikka blogissa hiljaista on ollutkin. Olen toipumassa raskaasta työkeväästä, ja virittelemässä rakettimoottoreita tulevaa syksyä varten. Olen innoissani: tavalliseen tapaan minulla on moniajo päällä ja tulilla kaikenlaista uutta, uusvanhaa, kivaa ja yllätyksellistä. Tänä vuonna tulee täyteen 15 virkavuotta kirjailijana täyteen (yhteisesikoinen ilmestyi 2000 syksyllä) ja virkaikä on tuonut mukanaan vapauden: vaikka kustannusala myllertää ja tulevaisuus on epävarmaa, on olo, että voi silti tehdä asioita vapaammin kuin koskaan ennen. Ehkä se on megalomaanista hulluutta, ehkä vain omien juttujen löytymistä ja sisäisen lapsen vapautumista.

Palautetta viime aikojen töistä, niin positiivista huomiota kuin vähemmän mairittelevia lukuelämyksiä, on tipahdellut eetteriin silloin tällöin. On hienoa, että teoksia luetaan! Tämänhetkisen kirjallisen inspiraation moottorina toimii kuitenkin ensikosketus draamaan. Minun ja Eijan käsikirjoittama kuunnelma Ikimaa sai juuri ensiesityksensä, ja teoksen voi kuunnella eetteristä vielä noin kuukauden ajan täältä: http://areena.yle.fi/1-2806293

(Tulilla on muutakin oikein mojovaa ryhmätyönä syntynyttä, mutta uutisoin siitä kun on julkista näytettävää)

Draaman/käsikirjoittamisen myötä olen tosiaan löytänyt tekemiseen uuden vaihteen ja kaipaamaani raikasta tuulahdusta omaan pääkoppaan. Tunnen viimeisen vuoden aikana oppineeni kirjoittamisesta taas huikeasti lisää asioita – ja se jos mikä on kirjoittajalle tärkeää, se että tuntee joskus menevänsä eteenpäin eikä polkevansa itselleen ja lukijoilleen tuttuja latuja.

Kävin kesäkuun lopulla Archipelaconissa, josta raporteeraan erikseen. Sieltä mieleeni jäi  lukijapalaute, kun eräs kirjabloggaaja kertoi pitävänsä juuri novelleistani ja oli ostanut vastikään ilmestyneen Pienen rasian jumalankin. Se tuntui erityisen hyvältä, se että novelleja kehuttiin: novellit ovat olleet minut spefikouluni ja haluan palata niihin vielä uudestaan. En tunne tutkineeni novellien mahdollisuuksia läheskään perinpohjaisesti, vaan jäljellä on paljon erityisiä tarinoita kerrottavaksi. Niihin tulen palaamaan, kunhan niille saa raivattua deittikalenterista aikaa.

Kirjailijuus on pitkä parisuhde

Lukijakysymys Saaralta: Mistä saa kärsivällisyyttä ja hermoja ammattitaidon kehittämiseen, kun tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja ryhtyä vaikka virkkaamaan?

*

Ai miksi tekee mieli heittää hanskat tiskiin?

Kirjailijana saattaa tulla vastaan se päivä, kun huomaa, että alalla on valtavasti tekijöitä ja kaikki muut ovat parempia. Juuri niin, parempia kirjoittajia, palkinnon haalijoita, aikatauluttajia, ahkerampia, kauniimpia, kuvauksellisempia, median lellikkejä, kielitaitureita, suvereeneja, käännössoppareiden saajia. Kirjailija ei voi olla vertaamatta itseään toisiin kirjailijoihin, vaikka tietää että se on omalle tekemiselle tuhoisaa. Vertailu herättää kateutta ja kateus syö omaa itsetuntoa.

Kuvioon kuuluu se, että toisilla olettaa menevän paremmin ja olevan helpompaa. He saavat sopimukset suit sait, parempaa palvelua kustantamossa, mainoksia, mainetta ja kunniaa, sekä myös kriitikoiden ja lukijakunnan fanittamisen. He kirjoittaa paukauttavat teoksensa tuosta vain ja laatua syntyy vaikka silmät ummessa ja kädet sidottuina.

Pettymyksiä tulee myös siitä, kun yhä uudestaan ja uudestaan törmää samoihin ongelmiin omassa kirjoittamisessaan. Tyhjän paperin kammo ja sen pojan paluu osa viisi luuraa seuraavankin prosessin liepeillä. Se ahdistaa, kun kuukausia tai vuosia työstetty käsikirjoitus ei tunnu loksahtavan kohdilleen ja tuntuu lähinnä paskalta rävellykseltä. Kun pelkää, että tämä uusikin teos on saman vanhan toisinto ja kriitikot haukkuvat sen ja lukijat eivät löydä, jos nyt kustantajakaan jaksaa sitä tutkia sen enempää, saati julkaista.

Tai mitä pitäisi ajatella siitä, kun huomaa, että on ladannut kirjailijan uraan ja omaan luovaan prosessiinsa paljon toiveita ja unelmia, ja yksi toisensa jälkeen ne haihtuvat ilmaan tai vääristyvät joksikin käsittämättömäksi kaurapuuromössöksi?

Oman ahdistuksensa aiheuttavat kustannusalan lainalaisuudet, joita on vaikea hahmottaa, saati ymmärtää, mutta jotka kuitenkin taustalla vaikuttavat ja viimeistään huhupuheiden kautta saavat voimaa. Ne saavat alan tuntumaan epätasa-arvoiselta ja horjuttavat ammatillista korttitaloa entisestään.

Mitä järkeä kaikessa on? Kuka näitä alati markkinoille pukkaavia teoksia oikein jaksaa lukea? Olisiko helpompaa tehdä jotakin muuta, vaikka tosiaan virkata omaksi ilokseen tai keskittyä Netflixin sarjojen perkaamiseen?

*

Mistä siis kärsivällisyyttä ja hermoja?

Luovassa työssä monet asiat tapahtuvat verkkaisesti ja kasautuvaa kasvua noudattaen. Harrastin kirjoittamista viisitoista vuotta, ennen kuin esikoisteos julkaistiin. Nyt syksyllä tulee viisitoista vuotta taiteilijana täyteen, ja tuntuu, että olen saavuttamassa uuden vaihteen. Kumpaakaan näistä aikakausista ei voi kutsua miksikään pyrähdykseksi. Päätä piti hakata näppäimistöön monta vuotta, ennen kuin ensimmäinen varsinainen novellin julkaiseminen onnistui. Viidentoista vuoden rupeama kirjailijana on toki ollut työntäyteinen, mutta ei kuitenkaan glitteriä ja fanfaareja, vaan enemmän semmoista tasaista puurtamista. Ehkä siis täytyy olla hivenen puurtajapersoona, jotta tilanteesta voisi jopa nauttia.

Voimia saa siitä, kun näkee jonkun oma unelmansa menevän eteenpäin. Vaikka vain nytkähdellen tai jossakin tutkan alapuolella niin, etteivät siihen muut huomiota edes kiinnitä, mutta itse voi olla itseensä edes jonkin aikaa tyytyväinen ja taputella selkäänsä, että on tehnut uuden aluevaltauksen tai kehittynyt edes hittisen.

Siitä, kun tajuaa, miten jokin tekemäni voi heijastella ja vaikuttaa lukijoihin ja yleisöön.

Siitä, miten yhdessä tekemällä on saanut niin paljon enemmän kuin yksin puurtamalla.

Lupasin itselleni vuonna 2011, kun minun ja Eijan Routasisarukset oli Finlandia Junior -ehdokkaana, että pärjäisin tällä meriitillä seuraavat kymmenen vuotta. Vaikka aina välillä tulee epäuskon hetkiä, takerrun tuohon ajatukseen: vuoteen 2021 saakka pitää kestää, vaikka mitään ihmeempää ei tapahtuisi.

Ja itse asiassa vuoden 2011 jälkeen on jo tapahtunut monia vielä ihmeellisempiä asioita kuin mitä se ehdokkuus konsanaan oli. (olen oppinut uusia asioita, ja se ruokkii ja antaa voimaa)

*

Kirjailijuus on kirjailijalle pitkä parisuhde. On aika paljon itsestä kiinni, millaisen intohimosuhteen siihen rakentaa ja mitä se sitten itselle tarjoaa. Kun oikein ahdistaa, palaan oman kirjoittamiseni juurille. Mietin miksi kirjoitan ja mitä siitä saan. Toistaiseksi pystyn kiteyttämään sieltä oman luovuuteni ytimen, sen selkärangassa olevan intohimon, kipinän. Se voi joskus tarvita taukoa ja joskus ankaraa ravistelua ja puhaltamista ja treenausta, mutta siellä se on, minun Calciferini.