Kummia sisaruuskirjoja

Tänä vuonna julkaisuni ovat ruuhkautuneet keväälle. Vuodet eivät tosiaan ole toistensa kaltaisia.

Maaliskuussa ilmestyi mysteeriromaani, paranormaali dekkari, kauhukirja – tai miksi sitä nyt sitten haluaakaan kutsua – nimeltään Metsän äiti (Atena). Pari päivää sitten ilmestynyt Kirjanoita (WSOY) on suunnattu nuorille ja on urbaania fantasiaa, mutta se on yllättävästi eräänlainen sisarkirja Metsän äidille. Työstin molempia käsikirjoituksia lomittain

Prosessina kirjat ovat hyvin erilaisia. Metsän äidissä muistot, menneisyys ja muistojen kohtaaminen ovat tärkeitä asioita, ja kirjoitin teosta omien luontokokemusten ja kotiseutufiilisten läpi. Rakensin tapahtumapaikaksi fiktiivisen kylän nimeltä Vihainperä, ja kuvitin rakennuksia, kylänraittia ja ympäröivää metsää ja luontoa omilla kokemuksillani, vahvasti kuitenkin sekoittaen totta ja tarua (teoksesta ei löydy muille tunnistettavia paikkoja, itse kuitenkin ”näen” tapahtumapaikat). Metsän äidin ensimmäiset sanat kirjoitin joskus vuonna 2012, mutta sen alkukuva, napanuoran lailla kädessä kulkeva humalan juuri, on ainakin kaksikymmentä vuotta vanha. Tarina, joka ei toiminut novellina, antoi alkusysäyksen romaanille. Humala jäi pienenä sivumainintana tähän toteutukseen, mutta se on olemassa, tarinan ytimessä, merkityksissä joita tarina luo minulle.

Metsän äitiä kirjoitin useaan kertaan, kertaalleen pinosta kirjoittamalla, eli laitoin vanhan tiedoston syrjään ja kirjoitin paperista lukemalla ja editoimalla kokonaan uuden version uuteen tiedostoon. Kirjoitusmenetelmä tuntui raikkaalta ja toimi. Ammensin tietämystäni suomalaisesta kansanperinteestä, mm. vaihdokas-myytistä, mutta yhtä lailla ajattelin zombietarinota (suomalaisittain) ja suohautalegendoja.

Metsän äidin kirjoittamisessa tärkeää oli myös itse metsä, se miten suomalaiset ovat kokeneet aljo- eli uhripuut, kuin myös ylipäänsä metsään liittyvä taikuus, metsän kanssa asioiden sopiminen, luontoyhteys ja naisten taikuus, sukupolvien ketju, syyllisyys ja sovitus. Tarinalla käsitellään voimia, joiden ymmärtäminen on vaikeaa, kenties mahdotonta.

Eräs kirjan lukenut lukija totesi, että teoksessa ollaan liminaalitilassa, koska päähenkilö on raskaana ja siksi elämänvaiheessa, joka jo itsessään on kauhistuttava. Kuinka totta! Pelottava välitilamainen tunnelma voi hyvinkin rakentua myös Vihainperästä, joka on eräänlainen savolainen Twin Peaks, hyvin sisäänpäinlämpiävä pitäjä, jolla on synkkä historia ja jonka originellit kyllä tuijottavat ohikulkijoita hyvin hyvin pitkään.

Innostuin joulun tiimoilla tekemän teokselle oman kirjatrailerin: https://www.youtube.com/watch?v=naszdmJ44Y0

*

Kirjanoita taas on kirjaparin ensimmäinen osa, ja sen ideointi sekä kirjoittaminen oli paljon suunnitelmallisempaa. Tein sisältösuunnitelman kahdesta kirjasta ja toteutin ne hyvin ripeällä kirjoitustahdilla. Työstökertoja oli toki useampia, mutta alkuteksti syntyi käytännössä kuukaudessa. Oli ihana purskauttaa koko kertomus kerralla yhtenä ajatusvirtana.

Tarinassa kirjallisuudella on iso merkitys niin juonen kuin miljöörakentamisen kautta, ja oli mielenkiintoista tehdä antikvariaateissa löytöjä ja ujuttaa niitä sitten osaksi teosta. Kirjan lopussa oleva kirjallisuusluettelo on vain viitteellinen, ei suinkaan tyhjentävä.

Kirjanoidassa sykkii taustalla maagiset kokemukset Helsingistä – se kun olen kävellyt joskus yöllä keskustassa tai nähnyt Mannerheimintien aamuviideltä lumisateessa, ihmisistä vapaana. Ideoita sain myös joistakin näkemistäni unista. Tarina ammentaa siis sieltä samasta alitajunnasta kuin Metsän äitikin, mutta hieman eri lokerosta.

Kirjanoita on teos, jonka olisin halunnut lukea joskus nuorempana, tai sitten se on teos joka syntyy kun lukee liikaa. Se on Narnia ja Ei-Narnia samaan aikaan. Se on Holdstockin Alkumetsä ja Herbertin Dyyni,  Tarina vailla loppua, kaikki lapsuudessa ja nuoruudessa lukemani taiallinen kirjallisuus yhteen pakettiin käärittynä. Kryptistäkö? Kannattaa lukea, niin tietää, miksi sanon näin.

*

Entä sitten se teosten sisaruus? Huomasin jossakin vaiheessa, että molemmissa kirjoissa on samanniminen henkilö, Raisa. Metsän äidin Raisalla on tietoa, mutta hän ei pysty sitä enää jakamaan. Kirjanoidan Raisalla on tietoa, ja hän jakaakin sitä, mutta kertooko hän kaiken? Molemmissa teoksissa on metsällä, taikuudella ja luonnolla oma tärkeä roolinsa. En halunnut vaihtaa toisesta teoksesta henkilön nimeä, vaan pidin Raisan molemmissa mukana.

Molemmissa kirjoissa on myös nukke. Kirjanoidassa useampia (ja Kirjanoidan jatkossa nukella on isompi merkitys kuin ensimmäisessä teoksessa).

Nyt kun tarkkaan miettii, niin Metsä=Kirja ja Äiti=Noita. Ehkä kirjoitin Metsänoidan ja Kirjaäidin!

*

Omien teoksieni kirjoittamisen lisäksi toimitin kevääksi antologian Hänen huulensa ovat metsä (Kulttuuriyhdistys Korppi ry). Siihen on koottu novelleja, joiden aihepiirinä ovat suo, usva ja metsät. Ideana oli tehdä juhlakirja 10 vuotta pyörineiden Usvan kirjoittajaleirien kunniaksi, ja hieno juhlakirja tulikin! Tein novellivalintoja viime kesänä Finnconin aikaan, ja vähitellen tekstejä työstettiin, editoitiin, oikoluettiin ja lopulta taitettiin kirjaksi saakka. Kansikuva on Maikki-Noora Karvisen käsialaa, ja kirjoittajajoukossa on hieno kavalkadi tekijöitä. Uutinen ja kirjoittajaluettelo on nähtävissä täällä: https://kulttuuriyhdistyskorppi.wordpress.com/2017/04/23/hanen-huulensa-ovat-metsa-antologia-on-ilmestynyt/

Kysymyksiä kässärin tavislukijalle

Taas on ajankohtaisena palaute kirjoittajalle. Kaivoin naftasta esiin tämmöisen vanhan listaukseni:

*

 

1. Onko tekstissä imua? Onko juoni seurattavissa, mielenkiintoinen, mukaansatempaava? Mitkä asiat erityisesti kiehtovat ja pitävät mielenkiintoa yllä, mitkä taas koet tylsiksi?

2. Ovatko henkilöhahmojen motiivit löydettävissä/selkeitä ja teot uskottavia suhteessa motiiveihin?

3. Onko tarinassa riittävästi jännitteitä ja ristiriitoja, vai meneekö homma niin sekavaksi, että yritystä on liikaakin?

4. Miten rytmitys toimii? Onko tekstissä liian pitkiä suvantokohtia tai kohtauksia, joissa edetään liian nopeasti? Kaipaatko tarkennuksia tai keventämistä?

5. Jääkö kokonaisuuteen liian isoja aukkoja: kohtia joita ei ymmärrä tai joista jää hämmentynyt olo vielä senkin jälkeen, kun koko teksti on luettu?

 

Usvan kymmenes kesäleiri

Tämän kesän suururakka eli Usvan kesäleiri on ohi. Vieraita taisi viikonlopun aikana käydä ainakin 25, ellei lähemmäs kolmeakymmentä (en ihan kestänyt laskuissa). Lapsiakin oli seitsemän hengen heimo trampoliinia paukuttamassa ja aarteita etsimässä. Suurin työni oli ruuan laittaminen, ja uutena menussa oli savupaprikalla maustettu tomaatti-linssikeitto. Pidän siitä itse kovasti, ja tuntui maistuvan vieraillekin. Oleellisia ovat myös valmistusvälineet, joita täydensin tänä vuonna 10 litran kattilalla. Opin, että isossa kattilassa vesi ei kiehu kovin nopeasti, kannattaa käyttää vedenkeitintä apuna. Seppo-tiilipesän kaveri ristittiin Severiksi, ja hyvin SS palvelikin paellan valmistuksessa.

Tarja loihti täydellisen täytekakun, ja Juvalta järjestyi vegaanisia munkkeja. Kävi hyvä munkki siis!

20160722_193623.jpg

Mitä sitten leirillä noin yleensä tapahtui? Ihmiset kirjoittivat, paljon. Ihmiset lukivat, metsästivät kirjoja, vaihtoivat kuulumisia ja verkostoituivat. Kuuntelimme kuunnelman ja alakerran buduaari muuttui muutaman tunnin ajaksi nauhoitusstudioksi. Niitä pääsee yleisö kuuntelemaan myöhemmin. Olen varma, että ainakin yksi antologiahanke on rantaparlamentissa syntynyt. Tekstirinki kokoontui ja antoi palautetta. Suunnittelimme kursseja ja muutakin toimintaa. Luulen, että leirillä siis tehtiin aika hyödyllisiä asioita.

Kohtasimme myös sinikasvoisen Lautturin, joka sunnuntai-aamun harmaina tunteina lipui joelle. Kohtasimme myös Univelan ja Kosmos sykki yön pimeinä hetkinä bassoäänin.

Leiri oli järjestyksessään kymmenes, ensi vuonna on uudet juhlat, koska ensimmäisestä leiristä (2007) tulee silloin kuluneeksi kymmenen vuotta. Leireillä on käynyt monta kirjoittajaa, toistuvasti, ja moni on muuttunut matkan aikana kirjailijaksi. Tulijoita on nykyään enemmän kuin paikalle mahtuu (ellei jostain saada puolijoukkuetelttaa ja soppatykkiä ja orjatyövoimaa tuohon tontin kulmalle). Oma lukunsa on toki leirien intiimiydellä, sillä että täällä on vanhoja tuttuja ja mukaan joka vuosi solahtavia leiriuntuvikkoja.

Kesäleiri on perinteisesti tarkoittanut kesäloman päättymistä ja töiden alkamista. Siksi aloitan huomenna armottoman työnteon. Johan sitä muutama päivä tuli toisten ahkerointia seurattuakin.