Kategoria: Kirjailijuus

Mietelauseita kirjailijan ahdistavaan arkeen

1. Ole selviytyjä, älä uhri

Kirjailijantyössä tulee vastaan tilanteita, jolloin kaikki tuntuu kääntyvän vastaan. Käsikirjoitus jää kustantamon pöydälle, hyvin alkanut yhteistyö kuihtuu. On helppoa ajatella, että vika on minussa. Että minä olen huono kirjailija, epäonnistuja. Älä asettaudu uhrin asemaan. Nouse itseinhon yläpuolelle ja kasvata tietoisesti itseluottamustasi. Ajattele, että jokainen epäonnistuminen kovettaa nahkaasi. Kanna arpesi ylpeänä. Käännä vastoinkäymiset sitkoksi, energiaksi, jonka avulla menet eteenpäin. Olen selviytynyt tästäkin!

2. Valjasta kateus

Jokainen on ainakin vähän kateellinen toisten saavutuksista. Usein kateuden piikit liittyvät hetkiin, jolloin on itse alamaissa. Kollegan menestys kustannussopimusten, käännössopimusten ja arvosteluiden suhteen voi osoittautua itselle sietämättömäksi. Kaikissa kirjailijoissa on itsekeskeisiä piirteitä. Me haluamme olla huomion keskipisteenä, jos emme itse niin ainakin hengentuotoksiemme on menestyttävä. Käsittele kateuden tunteet asiaan kuuluvina, mutta älä jää vellomaan niissä tai kohdista pahaa oloasi muihin. Mieti mitä itse haluat, mitä olet valmis uhraamaan tavoitteidesi eteen. Ehkä osa kateuden aiheista onkin sellaisia, ettet oikeasti tarvitse niitä. Aseta itsellesi omat tavoitteet. Vielä minä näytän kaikille ja ennen kaikkea itselleni!

3. Häpeän määrä on vakio

Tulet tekemään virheitä. Graaveja virheitä ja mitättömiä virheitä. Älä jumitu niihin. Kukaan ei muista niitä vuoden kuluttua, ei kukaan muu kuin sinä itse. Ja vaikka muistaisikin, tuskin kukaan tulee muistuttamaan sinua niistä. Opettele nauramaan itsellesi. Se on paljon helpompi tie kulkea kuin muistella turhautuneena kaikkia menneitä. Yhtä lailla muut epäonnistuvat ja rypevät virheissään, harva vain tekee siitä julkisesti tiliä. Ehkä verkostoitumalla toisten kirjoittajien kanssa kuulet tarinoita vastaavista kokemuksista? Ehkä vahvuutesi voikin olla se, että olet se kirjoittaja, joka osaa olla rakentavalla tavalla herkkä ja haavoittuva?

4. Opettele luopumaan

Käsikirjoitukset eivät tule koskaan täysin valmiiksi. On olemassa piste, jonka jälkeen on vain luovuttava tekstistä ja annettava se lukijoiden käsiin. Luopuminenkin on opeteltava taito. Tavoitteet muuttuvat kirjoittajan matkan aikana. Alussa hahmoteltu suunnitelma romuttuu ja muuttuu joksikin muuksi. Arvosta eri versioita ja roskakoriin päätyneitä sanoja, mutta älä jää vellomaan niissä. Kirjoittajalla pitää olla kykyä itsekritiikkiin, ettei näppäimistöltä lennähdä maailmamme ihan mitä tahansa. Itsekritiikki ei saa kuitenkaan olla niin voimakas, että se tukahduttaa luovuuden ja estää eteenpäin menemisen. Uskalla luopua tekstistä ja hyväksy se, että kaikesta löytyy aina parannettavaa.

5. Nauti siitä, mitä teet

Teit sitten taustatyötä, katsot sarjoja, luet kirjoja tai kirjoitat – nauti siitä, mitä teet. Ota ilo irti henkilöhahmojen kehittämisestä, maailmanrakennuksesta ja täydellisenmakuisista lauseista. Salli itsellesi pienetkin matkan varrella tulevat voitot ja palkinnot. Usko, että olet ansainnut sinulle tapahtuvat positiiviset asiat. Ota kehut vastaan äläkä yhtään vähättele niitä. Älä anna muiden kielteisten mielipiteiden horjuttaa iloasi tai uskoasi. Sinä voit olla kateellinen, mutta myös muut voivat yhtä lailla kadehtia sinua ja satuttaa käytöksellään. Positiivinen ajattelu tekee elämästäsi helpompaa ja työstä sujuvampaa. Löydä uudestaan ja uudestaan lapsenkaltainen ilo luomiseen.

Advertisement

Kummia sisaruuskirjoja

Tänä vuonna julkaisuni ovat ruuhkautuneet keväälle. Vuodet eivät tosiaan ole toistensa kaltaisia.

Maaliskuussa ilmestyi mysteeriromaani, paranormaali dekkari, kauhukirja – tai miksi sitä nyt sitten haluaakaan kutsua – nimeltään Metsän äiti (Atena). Pari päivää sitten ilmestynyt Kirjanoita (WSOY) on suunnattu nuorille ja on urbaania fantasiaa, mutta se on yllättävästi eräänlainen sisarkirja Metsän äidille. Työstin molempia käsikirjoituksia lomittain

Kansi: Laura Lyytinen
Kansi: Laura Noponen

Prosessina kirjat ovat hyvin erilaisia. Metsän äidissä muistot, menneisyys ja muistojen kohtaaminen ovat tärkeitä asioita, ja kirjoitin teosta omien luontokokemusten ja kotiseutufiilisten läpi. Rakensin tapahtumapaikaksi fiktiivisen kylän nimeltä Vihainperä, ja kuvitin rakennuksia, kylänraittia ja ympäröivää metsää ja luontoa omilla kokemuksillani, vahvasti kuitenkin sekoittaen totta ja tarua (teoksesta ei löydy muille tunnistettavia paikkoja, itse kuitenkin ”näen” tapahtumapaikat). Metsän äidin ensimmäiset sanat kirjoitin joskus vuonna 2012, mutta sen alkukuva, napanuoran lailla kädessä kulkeva humalan juuri, on ainakin kaksikymmentä vuotta vanha. Tarina, joka ei toiminut novellina, antoi alkusysäyksen romaanille. Humala jäi pienenä sivumainintana tähän toteutukseen, mutta se on olemassa, tarinan ytimessä, merkityksissä joita tarina luo minulle.

Metsän äitiä kirjoitin useaan kertaan, kertaalleen pinosta kirjoittamalla, eli laitoin vanhan tiedoston syrjään ja kirjoitin paperista lukemalla ja editoimalla kokonaan uuden version uuteen tiedostoon. Kirjoitusmenetelmä tuntui raikkaalta ja toimi. Ammensin tietämystäni suomalaisesta kansanperinteestä, mm. vaihdokas-myytistä, mutta yhtä lailla ajattelin zombietarinota (suomalaisittain) ja suohautalegendoja.

Metsän äidin kirjoittamisessa tärkeää oli myös itse metsä, se miten suomalaiset ovat kokeneet aljo- eli uhripuut, kuin myös ylipäänsä metsään liittyvä taikuus, metsän kanssa asioiden sopiminen, luontoyhteys ja naisten taikuus, sukupolvien ketju, syyllisyys ja sovitus. Tarinalla käsitellään voimia, joiden ymmärtäminen on vaikeaa, kenties mahdotonta.

Eräs kirjan lukenut lukija totesi, että teoksessa ollaan liminaalitilassa, koska päähenkilö on raskaana ja siksi elämänvaiheessa, joka jo itsessään on kauhistuttava. Kuinka totta! Pelottava välitilamainen tunnelma voi hyvinkin rakentua myös Vihainperästä, joka on eräänlainen savolainen Twin Peaks, hyvin sisäänpäinlämpiävä pitäjä, jolla on synkkä historia ja jonka originellit kyllä tuijottavat ohikulkijoita hyvin hyvin pitkään.

Innostuin joulun tiimoilla tekemän teokselle oman kirjatrailerin: https://www.youtube.com/watch?v=naszdmJ44Y0

*

Kirjanoita taas on kirjaparin ensimmäinen osa, ja sen ideointi sekä kirjoittaminen oli paljon suunnitelmallisempaa. Tein sisältösuunnitelman kahdesta kirjasta ja toteutin ne hyvin ripeällä kirjoitustahdilla. Työstökertoja oli toki useampia, mutta alkuteksti syntyi käytännössä kuukaudessa. Oli ihana purskauttaa koko kertomus kerralla yhtenä ajatusvirtana.

Tarinassa kirjallisuudella on iso merkitys niin juonen kuin miljöörakentamisen kautta, ja oli mielenkiintoista tehdä antikvariaateissa löytöjä ja ujuttaa niitä sitten osaksi teosta. Kirjan lopussa oleva kirjallisuusluettelo on vain viitteellinen, ei suinkaan tyhjentävä.

Kirjanoidassa sykkii taustalla maagiset kokemukset Helsingistä – se kun olen kävellyt joskus yöllä keskustassa tai nähnyt Mannerheimintien aamuviideltä lumisateessa, ihmisistä vapaana. Ideoita sain myös joistakin näkemistäni unista. Tarina ammentaa siis sieltä samasta alitajunnasta kuin Metsän äitikin, mutta hieman eri lokerosta.

Kirjanoita on teos, jonka olisin halunnut lukea joskus nuorempana, tai sitten se on teos joka syntyy kun lukee liikaa. Se on Narnia ja Ei-Narnia samaan aikaan. Se on Holdstockin Alkumetsä ja Herbertin Dyyni,  Tarina vailla loppua, kaikki lapsuudessa ja nuoruudessa lukemani taiallinen kirjallisuus yhteen pakettiin käärittynä. Kryptistäkö? Kannattaa lukea, niin tietää, miksi sanon näin.

*

Entä sitten se teosten sisaruus? Huomasin jossakin vaiheessa, että molemmissa kirjoissa on samanniminen henkilö, Raisa. Metsän äidin Raisalla on tietoa, mutta hän ei pysty sitä enää jakamaan. Kirjanoidan Raisalla on tietoa, ja hän jakaakin sitä, mutta kertooko hän kaiken? Molemmissa teoksissa on metsällä, taikuudella ja luonnolla oma tärkeä roolinsa. En halunnut vaihtaa toisesta teoksesta henkilön nimeä, vaan pidin Raisan molemmissa mukana.

Molemmissa kirjoissa on myös nukke. Kirjanoidassa useampia (ja Kirjanoidan jatkossa nukella on isompi merkitys kuin ensimmäisessä teoksessa).

Nyt kun tarkkaan miettii, niin Metsä=Kirja ja Äiti=Noita. Ehkä kirjoitin Metsänoidan ja Kirjaäidin!

*

Omien teoksieni kirjoittamisen lisäksi toimitin kevääksi antologian Hänen huulensa ovat metsä (Kulttuuriyhdistys Korppi ry). Siihen on koottu novelleja, joiden aihepiirinä ovat suo, usva ja metsät. Ideana oli tehdä juhlakirja 10 vuotta pyörineiden Usvan kirjoittajaleirien kunniaksi, ja hieno juhlakirja tulikin! Tein novellivalintoja viime kesänä Finnconin aikaan, ja vähitellen tekstejä työstettiin, editoitiin, oikoluettiin ja lopulta taitettiin kirjaksi saakka. Kansikuva on Maikki-Noora Karvisen käsialaa, ja kirjoittajajoukossa on hieno kavalkadi tekijöitä. Uutinen ja kirjoittajaluettelo on nähtävissä täällä: https://kulttuuriyhdistyskorppi.wordpress.com/2017/04/23/hanen-huulensa-ovat-metsa-antologia-on-ilmestynyt/

Kysymyksiä kässärin tavislukijalle

Taas on ajankohtaisena palaute kirjoittajalle. Kaivoin naftasta esiin tämmöisen vanhan listaukseni:

*

 

1. Onko tekstissä imua? Onko juoni seurattavissa, mielenkiintoinen, mukaansatempaava? Mitkä asiat erityisesti kiehtovat ja pitävät mielenkiintoa yllä, mitkä taas koet tylsiksi?

2. Ovatko henkilöhahmojen motiivit löydettävissä/selkeitä ja teot uskottavia suhteessa motiiveihin?

3. Onko tarinassa riittävästi jännitteitä ja ristiriitoja, vai meneekö homma niin sekavaksi, että yritystä on liikaakin?

4. Miten rytmitys toimii? Onko tekstissä liian pitkiä suvantokohtia tai kohtauksia, joissa edetään liian nopeasti? Kaipaatko tarkennuksia tai keventämistä?

5. Jääkö kokonaisuuteen liian isoja aukkoja: kohtia joita ei ymmärrä tai joista jää hämmentynyt olo vielä senkin jälkeen, kun koko teksti on luettu?