40 000 sanaa on nyt rikki ja kohta on rikki kirjoittajakin. Ainakin vielä pari päivää sitten oli vähän hakusessaan, että mitä kirjoittaisin seuraavaksi. Tuli pari välipäivää, joka mukavasti lisää painetta seuraaville päiville.

Lopulta tein lukujaon kokonaan uusiksi ja sain tuplattua suunnitelmassa olevan 11 lukua 22:een lukuun. Ja samalla löytyi kohtauksia, jotka on pakko kirjoittaa laveammin, ja näin sitten löytyi selkeitä kirjoitettavia kohtiakin tyrkylle.

Kaksi oleellista juonenkäännettä on vielä edelleen vähän auki, mutta olen ratkaissut ne toiminnallisilla jutuilla. Pitäisi vain malttaa kirjoittaa ne toiminnat ulos.

Enemmän kuin juonenkäänteet minua huolestuttaa tällä hetkellä henkilöiden psykologinen kehitys. Persoonat karkasivat alkuperäisesti suunnitelmasta sivuun, eivätkä konfliktit päähenkilöiden välillä ole niin selkeitä kuin mitä olin suunnitellut. Kunhan nanot on hoidettu ja tämä teksti on uudemman kerran työpöydällä, on minun mietittävä tarkoin, miten hahmot kehittyvät ja miten tilanteisiin saataisiin enemmän kulmikkuutta.

Nanosta olen nyt havainnut kolme mielenkiintoista piirrettä:

1) Nano addiktoi. Jos alkaa jäädä tavoitteesta jälkeen, alkaa ahdistaa. Jos on tavoitetta edellä, on innostunut.

2) Nano jouduttaa. Tulee kirjoitetuksi kohtauksia, jotka on suunnitelmankin perusteella kokenut ennakkoon tylsiksi, ja saamaan niistä silti potkua irti.

3) Nano vapauttaa. Voi kirjoittaa millaista tauhkaa tahansa, ja on silti tyytyväinen.

Nanoilu on edennyt tasaisesti tyyliin kirjoitan, en kirjoita, kirjoitan. 3/5-osaa kasassa. Olen matkustanut ja tehnyt muutakin, joten on tullut välipäiviä. Sitten taas teksti edistyy ryöpsähtämällä jopa 3000 sanan päivätahtia. Mutta nyt on taas ongelmana se, että olen käytännössä kirjoittanut tarinan luut, ja lihan keksiminen ei näytä tapahtuvan itsestään. Olisi luettava kaikki jo kirjoitettu, etsittävä lihottamiskohdat, ja sitten myös korjattava tekstiin tulleet erheet.

Päähenkilö on kehittynyt suunnitelman vastaisesti turhan lapaseksi, miesparka on vain mennyt vikisemättä eteenpäin. Nyt, jotta tekstiin tulisi enemmän jännitteitä ja draamaa, hänen pitäisi tormakoitua ja reagoida jossakin kohdin voimakkaammin. Ja tää on kyllä paikoin niin kakkaa kuin olla ja voi. Mutta sitten on taas hyvinkin toimivia kohtauksia, ja olen keksinyt ihan uusia juonenkäänteitä ja detaljeja. Semmoisia jota luonnoksessa ei ollut. Koska loppuratkaisu on tiedossa, ei tarina ole karannut ihan harhaisiin suuntiin.

No, nanowrimon tarkoituksenahan on tuottaa tekstiä vain tekstin itsensä vuoksi, jotta on materiaalia josta työstää, joten katsotaan juttu loppuun saakka. Jos en muuta keksi, kirjoitan keskeisille hahmoille monologeja sanamäärän täyttämiseksi. Vaikka samoista kohtauksista, jos aiheet loppuu kesken. Jospa alitajunta kaivaisi aidosti toimiviakin ideoita haaviinsa.

Nanon ohella olen tehnyt Usvaa pienissä paloissa. Siis nelosnumeroa, jonka toivon saavani marraskuun aikana liikkeelle.

Päivän tavoite on viime yön aikana miltei saavutettu, nanowimo on päivällisesti ja sanamäärällisesti puolessa välissä. Käsissä on 83 liuskaa materiaalia, juonikaari on kohtuullisesti kasassa, mutta isoja tarinallisia aukkoja on edelleen olemassa. Eikä minua huvita koskea noihin aukkoihin.

Luen tekstiä alkupuolelta, lisäilen sanan sinne tänne. Olen juossut tarinaa läpi, nyt on haettava motivaatiota estetiikasta: siitä että saa kohtauksen toimimaan, jonkun tietyn lauseen kuulostamaan hienolta. Tarina itsessään ei ime eteenpäin: tarvitsisin aukkoisten lukujen kohdalle suunnitelmaa, vaan sitä ei ole, koska luvut on lisätty suunnitellun lumihiutaleen päälle.

Olisiko pitänyt olla pidemmälle viety lumihiutale? Ei mielestäni, sillä tämän kirjoittamisen suola on siinä, että saa keksiä kirjoittaessaan asioita, että on tietty luovuuden vaihteluväli, jonka puitteissa voi seilata. Nyt vain täytyy keksiä, kuinka henkilöt päätyvät oikeisiin hääjuhliin, ja kuinka tietyt kohtaukset saisivat lisää tunnetta ja jännitettä. Ei tämä ole kuitenkaan “kävellään tilanteesta toiseen” – tyylin juttu.

Näitä isoja palasia herutellessa tyydyn lukemaan kässäriä alusta saakka läpi ja lisäämään kohtauksiin sanoja, kuvauksia, nasakkaa mutta myös laveampaa repliikkiä ja fiiliksiiä. Kyllä se siitä muuttuu loppupäivien verenmakuiseksi kirjoitusinnoksi.

Eilen Juniorin päiväunien aikaan oli aikaa kirjoittaa, ja ihmettelin, mihin tarttuisin seuraavaksi. Päädyin sitten kirjoittamaan romaanin loppuluvun. On tavallaan helpottavaa nähdä jo nyt, mihin tarina päättyy, kuinka sankari palaa kotiin (ja mikä kotiinpaluussa on pielessä). Tällainen teos kaipaa jäähdyttelylukua, ja vika luku on siihen oivallinen. Toiseksi vika voi olla sitten se toimnnallinen kliimaksi, jossa kaikki varsinaisesti ratkeaa ja päähenkilöiden kohtalo sinetöidään.

Grafomaniassa oli viestiketjussa viikon paras heitto: tämä kuu on National None Writing Month…

Kirjoittajatreffeillä on muuten kätevä nanoa tukeva bloggaus menossa tämän kuun ajan.

Lisäksi ihan toiseen aiheeseen liittyvä juttu, YLE näköjään helpottaa kirjoittajien ja tuotantonsa välistä kanssakäymistä. Kohtauksessa onkin menossa kilpailu kolmen minuutin kuunnelmasta.

Nyt pitäisi kuitenkin päkertää lisää sanoja. Olen lihottamassa jo kirjoitettuja kohtauksia, välttelen uusia juttuja.

Jumi kesti kaksi päivää. Tein muita juttuja ja kävin kirjastossa lainaamassa Myytillisiä tarinoita sekä Kantelettaren runoja. Lisäksi sain inspistä Korpiklaanin uusimmasta levystä.

Mike Pohjola pisti mulle Facebookin kautta hyvin vinkin: “Seuraa henkilöitä! Mutta pidä huolta, että olosuhteet, johon ne törmää, saa tarinan taas päätymään raiteilleen”. Kikka on kuulemma roolipelijohtajien vanha keino, ja kyllähän se niin kävi, että piti vain antaa asioiden mennä johonkin suuntaan, antaa vain. Sallin siis henkilöiden istua kannonnokassa, ja kun he ilmoittivat, että nyt lähdetään hääjuhliin, niin pakkohan sinne oli mennä mukaan. He saavat tutkia juonen B perinpohjaisesti, ja ratkaisevat sen arvoitukset vain huomatakseen, että juoneen A on sittenkin pakko palata takaisin. Ähäkutti! Lisäksi edistän tarinaa kirjoittamalla kullekin hahmolle sisäistä mutinaa. Sen avulla saanen toivon mukaan ristiriidat herkemmin itsellenikin tutuiksi.

Hääjuhlien kuvaus on myös ihan hyvä lisä synkistelyn joukkoon. Ovathan hahmot käyneet jo kertaalleen Tuonen joella, kohdanneet metallisia kummajaisia  ja huoli koko tunnetun maailman tilasta kasvaa päivä’ päivältä. Mutta hääjuhlissa on juju, totta kai, ja lopuksi päästään toimintaan. (Hyppään tekstissä yli sen kohdan, jossa pitäisi selittää miten he ymmärtävät mennä juuri oikeisiin bileisiin).

Kirjoita kirjoittamisesta
Tulokset

Kosmoskynä-lehden ja Usva-lehden vuonna 2009 järjestetty kirjoituskilpailu “Kirjoita kirjoittamisesta” on ratkennut.

Novellisarjan voittajiksi valittiin Mira Karppelinin (Nokia) Kirjoituskilpailu , Jaana Lehtiön (Porvoo) Todellinen kirjoittaminen, Klaus Ollikaisen (Joensuu) Luuranko ja Niko Peltosen (Helsinki) Niin oli kirjoitettu.

Voittajat saivat kukin 50 euroa.

Lisäksi kunniamaininnoilla palkittiin seuraavat novellit:

Akseli Heikkilä (Helsinki): Minulla on rock-juttu kirjoitettavana

Jenni Hirvonen (Helsinki): Mykkä
Tomi Jänkälä (Jyväskylä): Alaston salissa
Jussi Katajala (Espoo): Murha se on joka kannattaa
Timo Männikkö (Jyväskylä): Oh my darling
Liisa Nurro (Kemi): Fengshui ei asu täällä enää
Niko Peltonen (Helsinki): Veitsenterä
Juha Salmi (Pornainen): Omantunnontuska
Terhi Tarkiainen (Helsinki): Kerrospaha

Kolumnisarjassa voittajaksi valittiin Vesa A. Korhosen (Toivakka). Kolumnin kirjoittamisen sietämätön keveys Voittaja sai 50 euroa.

Lisäksi kunniamaininnoilla palkittiin seuraavat kolumnit:

Jukka Ahola (Oulu): Kun äly ei riitä
Tuomo Jäntti (Turku): Kipupisteitä
Vesa A. Korhonen (Toivakka): Karkasi
Riitta Myöhänen (Kuopio): Kolumnista kolumni
Noora Niemelä (Kempele): Sanoja piipunsuusta
Kati Nuora (Helsinki): Kirjoita kirjoittamisesta
Titta Nurmi (Hollola): Amatöörikirjoittajan elämää ja ajatuksia

Molempien sarjojen kunniamainituille jaettiin kirjapalkintoja.

Lisäksi kaikkien osallistuneiden kesken arvottiin Kirjoita kosmos -kirjoittajaoppaita sekä Kosmoskynän tilauksia vuodelle 2010.

Kilpailun tuomareina olivat Kosmoskynän päätoimittaja Pasi Karppanen ja Usvan päätoimittaja Anne Leinonen. Novelleja ja kolumneja julkaistaan Kosmoskynän ja Usvan erikoisnumeroissa sopimuksen mukaan.

Lehtien kotisivut:
http://www.kosmoskyna.net
http://www.usvazine.net

Kosmoskynää julkaisevan Suomen Tieteiskirjoittajat ry:n kotisivut http://tieteiskirjoittajat.utu.fi

Voittajien luonnehdinnat:

Mira Karppelinin Kirjoituskilpailu on idearikas ja humoristinen kuvaus kahdesta naapuruksesta, jotka haastavat toisensa kirjoituskilpailuun. Novelli punoo taitavasti yhteen kahden erilaisen kirjoittajaluonteen ominaispiirteet.

Jaana Lehtiön Todellinen kirjoittaminen on futuristinen sukellus aikaan ja paikkaan, jossa kirjoittaja ja kirjoituskone ovat yhtä. Novellin kertoja on menestyvä kirjoittaja, jolle kuitenkin tulee ongelmia luomistyönsä ja identiteettinsä kanssa.

Niko Peltosen Niin oli kirjoitettu on tunnelmaltaan tiivis novelli nuorukaisesta, joka tekee esitelmää tunnetusta, eristäytyneestä kirjailijasta. Nuorukainen itsekin ryhtyy tekemään runoja, sillä kirjoittaminen on keino saada respektiä vastakkaiselta sukupuolelta. Spekulatiivisia elementtejä hienovireisesti yhdistelevä tarina on rakennettu taitavasti. Kirjoittajalla on tyyli hallussa, toteutus on ilmava ja kaunokirjallisesti vahva.

Klaus Ollikaisen Luuranko on Edgar Allan Poen hengessä kirjoitettu tyylikäs pastissi kirjoittajasta. Morbidi novelli seuraa esikuviaan niin juonen, kuvaston kuin kielenkin tasolla. Pitkät lauseet ja lavea kerrontatyyli luovat menneen ajan tunnelmaa.

Vesa A Korhosen Kolumnin kirjoittamisen sietämätön keveys on humoristinen ja tiivis paketti, joka jää lämpimästi hykerryttämään lukijan mielessä. Nimensä mukaisesti se pohtii, kuinka kirjoittaa hyvä kolumni.

Kilpailun järjestäjät kiittävät kaikkia osallistuneita ja kisassa menestyneitä!

Kilpailun luonnehdinta

Kosmoskynän ja Usvan järjestämässä kilpailussa oli kaksi sarjaa, novellisarja ja kolumnisarja. Novellisarjaan osallistui määräaikaan mennessä 80 novellia, kolumnisarjaan 56 kolumnia.

Kisan keräämää satoa voidaan pitää erittäin hyvänä. Merkille pantavaa on, että suurin osa osallistujista näytti tulevan spefifandomin ulkopuolelta. Kisa näyttääkin tavoittaneen hyvin Suomen kirjoittavat piirit ja houkutelleen kaikkia kirjoittamisesta kiinnostuneita. Vaatimusta tekstien spekulatiivisuudesta kisassa ei ollut.

Kolumnisarjassa pohdittiin novelleja enemmän kirjoittamisen tekniikkaa, sanojen syntymisprosessia ja luovuutta itsessään. Kolumneissa kysyttiin, kuinka välittää ympäristöstä havaittu asia terävänä tekstinä lukijalle, tai kuinka löytää menestysresepti kirjoittamiseen. Kirjoittaminen näyttäytyi monen tekstissä arkipäivää kiusaavana riesana tai jopa hulluutena, joka leimaa kantajansa ja josta pääsee eroon vain kirjoittamalla. Usein kolumnin kertojana oli kirjoittaja, joka suhteutti kirjoittamisen elinehtona olemassaololleen. Kolumnit käsittelivät pääosin arkisia asioita tarkkojen yksityiskohtien ja havainnollistavien tapahtumien kautta. Parhaimmillaan kolumneissa oli vinoa huumoria ja herkullisia arkisia yksityiskohtia, joka sai lukijan hykertelemään ihastuksesta.

Kolumnisarjan kärki oli selvästi novellisarjaa kapeampi. Tekstit olivat kielellisesti huoliteltuja ja sujuvasti eteneviä, mutta kirjoittajille se, mikä kolumni oikeastaan on, näytti olevan epäselvä. Huolimatta siitä, että lehdessä julkaistu kolumni saattaa vaikuttaa yhdellä istumalta kirjoitetulta, hajanaiselta ja sekavaltakin pohdiskelulta, se ei useinkaan ole sitä. Kolumnissa tulisi olla samanlainen tarinallinen kaari kuin novellissakin, päätepiste jota kohti tekstin elementit vievät.

Monissa mukana olleissa kolumneissa olikin selvää horjuntaa pituuden ja muodon kanssa. Tekstillä saattoi olla vaikeuksia pysyä aiheessaan tai sen läpi kulkeva punainen lanka puuttui. Moni kolumni ei ollut napakka, asiaan tiiviisti pureutuva teksti, vaan poimi ideoita ja ajatuksia sieltä täältä. Niissäkin teksteissä, jotka malttoivat pysyä johtoajatuksessaan, saattoi kokonaisuus kantaa loppuun asti, mutta harmittavan usein langat oli jätetty sitomatta lopussa yhteen ja viimeinen, kaiken sinetöivä loppuoivallus jäi uupumaan.

Yhtenä syynä napakkuuden puuttumiseen ja tekstien tyhjäkäyntiin on saattanut olla se, että kisassa sallittiin myös lehtikolumnia (noin 3500 merkkiä) pidemmät tekstit. Tämä on saattanut houkutella kirjoittajat tekstiensä venyttämiseen tiiviyden kustannuksella.

Novellisarjassa oli vuorostaan tarjolla hyvin erilaisia tekstejä: toisissa oli luotettu vahvaan ideaan ja perinteiseen kerrontaan, kun taas toisissa oli panostettu toteutukseen tai muotoon. Monissa novelleissa olikin lähdetty rohkeasti tekemään jonkun tyylilajin pastissia. Joukosta löytyi esimerkiksi Poe-henkistä kauhua, Volter Kilven ja Jose Saramagon verkkaista tyyliä ja dekkarikliseitä parodioivia kokonaisuuksia. Paperille kirjoitettu teko saattoikin muuttua todeksi, kirjallisuuden hahmo karata todelliseen maailmaan tai kirjailija vaikuttaa itsensä kuoleman toimintaan. Vainajat sanelivat tarinoitaan kirjoittajille ja kirjoittaja saattoi leijailla päähenkilöidensä maailmassa. Suurimmassa osassa teksteistä oltiin kuitenkin puitteiltaan kiinni realistisessa maailmassa, ja vain muutamassa novellissa heittäydyttiin kokonaan vieraaseen paikkaan tai aikaan. Näissä tapauksissa spefielementtien yhdistämisessä kirjoittamiseen oli kiitettävää oivaltavuutta ja tekstit erottuivat joukosta edukseen. Novellit olivat pääosin juonipainotteisia, muutamassa tekstissä hyödynnettiin tajunnanvirtaa esim. taiteellisen angstin ja taiteilijuuden kuvaamiseen.

Kirjailijakliseet seurasivat tarinoissa mukana. Tuomaristo kiinnitti erityisesti huomiota siihen, että monissa teksteissä, niin kolumneissa kuin novelleissa, punaviinillä näytti olevan olennainen rooli, kun haettiin oikeaa kirjalliselle luomistyölle otollisia olosuhteita. Myös konjakki ja viski mainittiin, mutta pääsääntöisesti alkoholin liikakäyttö ei näytellyt teksteissä oleellista roolia eikä mukana käytännössä ollut juoppokirjailija-romantiikkaa, oikeastaan päinvastoin. Kuten protestanttiseen kansanluonteeseen sopii, teksteissä korostui kirjoittamisen rooli ennen kaikkea ankarana työnä.

Kisatekstien valossa kirjoittajan elämä oli yllättävänkin synkkää. Yleisenä teemana molemmissa sarjoissa oli kirjoittamisen oikeutus, kirjoittamisen vaikeus ja harrastajakirjoittajan julkaisupaineet. Kirjoittajan arki näyttäytyi monissa teksteissä ahdistavana ja oman äänen kuuluville saaminen äärimmäisen vaikeana. Myös ulkokirjallisiin arvoihin keskittyvää mediatodellisuutta ja -julkisuutta kritisoitiin.

Ääripäinä kirjoittajan uralla näyttäytyivät harrastukseksi raapusteleva pöytälaatikkokirjoittaja ja julkaissut, menestynyt “oikea” kirjailija, eikä välimuotoja monissa teksteissä nähty. Moni kirjoittaja pohti oikeutusta käyttää aikaansa kirjoittamisen kaltaiseen “turhanpäiväisyyteen”. Huumoria oli mukana hyvin vähän, ja useimmiten se oli ironista, kirjoittajana itseensä kohdistuva. Monissa teksteistä huokui sisällön fiktiivisyydestä huolimatta “itsekoetun tuntu”.
Kun kisan järjestäjänä on kaksi spefifandomin lehteä, ei voi olla nostamatta esille kysymystä, ovatko sen piirissä toimivat kirjoittajat etuoikeutetummassa asemassa monine lehtineen, kirjoituskilpailuineen ja vertaisverkostoineen. Kisatekstien perusteella valtavirtakirjoittajilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia saada vertaistukea ja julkaisukanavia. Vai eivätkö kisaan osallistuneet kirjoittajat vain ole löytäneet niitä?

Hyvän tarinan edellytykset olivat tärkeitä myös tässä kilpailussa: kokonaisuuden täytyi koskettaa joko tunnetasolla tai älyllisesti, sen piti olla sujuvasti kirjoitettu ja tarjota lukijalleen elämyksiä. Monet kisaan osallistuneista teksteistä paranisivat pienillä korjauksilla, esim. tarinan painotuksia tai jännitteitä muuttamalla. Tuomaristo kannustaa kaikkia kisaan osallistuneita jatkamaan arvokasta kirjoittamistyötään!

Joo, nyt ne hahmot menivät pitämään nokkapokkaa keskenään ja tekivät käsikirjoituksen vastaisia. Istuvat metsässä kannonnokassa, ja ovat tehneet lakon: eivät kuulemma halua mennä takaisin Tuonelaan, vaan ensiksi pitäisi käydä siellä sun täällä parin muun vihjeen perässä. Jos kerta kuulemma tehdään fantasiaa, jossa on edes hitunen quest-fantasian ominaisuuksia, niin ei kuulemma pidä edetä näin suoraviivaisesti. Missä muka jännitys on? Ja mitä tämä tällainen on, käsikirjoitettu niin, että tiukka pakomatka kuitataan yhden luvun lopussa – siihen voisi käyttää ainakin yhden luvun verran. Ja tarinassa ei ole vielä pahista: eikös semmoisen voisi tehdä siitä sepästä, joka on pitänyt vaskinaista vankinaan ja kihisee nyt kiukusta, kun rahasampo vietiin pois. Ja miksi keskeiset hahmot eivät voisi lähteä kukin omaan suuntaansa selvittämään juttua, miksi niiden pitäisi olla yhdessä?

Öh. Neuvottelut ovat edelleen kesken, mutta selvästikin siinä noin sivujen 73-75 kohdalla tapahtuva hyytymä on tullut eteen. Nythän siis kasassa on 54 sivua, mutta koska mulla on se noin 20 liuskaa nanoon kuulumatonta matskua olemassa, ollaan kriittisissä sivulukemissa.Hahmot mokovat alkavat kiukutella siinä vaiheessa, kun kulissivaraston valmiit maisemoinnit ovat lopussa, ja tarinan esiintyjäkaarti on alkanut kysellä, että mikä tää tämmöinen elokuussa vietettävä kuolleitten juhlapäivä oikein voi olla, ja voiko Ulpukka muka oikeasti vaikuttaa kuunpimennyksiin vaikka se kuinka osaisi kutsua kapeet paikalle kuuta syömään.

Ensinnäkin mulla on suunnitelmassa jäljellä enää 3 lukua, ja ne ovat kyllä kieltämättä aivan liian hätäisesti luonnosteltuja: niistä saa kevyesti 7 lukua vähän miettimällä. Lisäksi suuri loppukliimaksi ei kyllä noin toimi. Juonenlanka B on pakko käsitellä, ennen kuin juonenlanka A voidaan ottaa vakavasti. Ja en voi missään nimessä tehdä deuc ex machinaa ja lopettaa kriisiä siihen, että jokin überjumaluus tulee paikalle ja korvaa viat. Ei, tämän teoksen henkilöiden täytyy olla pikkusieluisia ja pyristellä läpi laudan ja tilkkeen ja vasta lopussa saada hyvitystä kärsimyksilleen (tai anteeksi pahat tekonsa).

Tekstiä on kasassa 16 000 sanaa ja rapiat, mutta nyt on YT-neuvottelun paikka: minut uhataan erottaa jos en saa kelkkaa vauhdikkaaseen suuntaan, ja vähän äkkiä.

Käsikirjoitus on edistynyt, mutta välillä sen kirjoittaminen on ollut suossa tarpomista. Henkilöhahmot alkoivat tehdä omiaan ja luku 7 meni vähän eri tavalla, kuin mitä olin suunnitellut. Sitten iski tylsistyminen: pitäisi kirjoittaa kaksi luvullista kohtauksia, jotka eivät juuri nyt kiinnosta ollenkaan. Hypähtelin yli, nakuttelin sieltä täältä, ja sitten jämähti totaalinen stoppi: pitäisi kaivaa tietoa tietyistä kansanperinnejutuista ja tehdä niistä omat tulkintansa. Taidan vieläkin kelata yli ja jatkaa jostakin selkeämmästä kohdasta…

Tämän pomppimisen myötä kyllä kadottaa osan henkilöhahmojen välisestä jännitteestä. Toisaalta ovat mokomat menneet kehittymään itsekseen eteenpäin, ovat tehneet työsopimuksen ulkopuolisia juttuja. Ylimäääräinen mutkakin piti matkaan tehdä niitä miellyttääkseni.

On varmaankin haettava inspistä musiikista ja Kustaa Vilkunan Vuotuisesta ajantiedosta.

Eilen oli välipäivä ja autossa tuntikaupalla istuessani ehdin miettiä nanoilun vaikutuksia kirjoittamiseen. Selvästikin minun on tänä vuonna helppo pysyä päivätavoitteessa 1667 sanaa (noin 7 liuskaa tekstiä) ja aikaa siihen vaaditaan noin pari tuntia. Vaikea sanoa paljon käytän aikaa konkreetisti, koska kirjoitan lähinnä kymmenen minuutin satseissa silloin tällöin päivän aikana, ja aika yöpainotteisesti. Näin rikkonainen kirjoittaminen ei onnistuisi, jos ei olisi valmiiksi mietittyä runkoja ja henkilöhahmoja. Valitsen kohtauksen ja täytän sen melko vapaasti assisioiden tekstillä. Toissapäivänä syntyi kokonainen luku tuonelasta, kun henkilöhahmot olivat valmiiksi tuttuja ja pystyin viittaamaan detaljeihin, joista olen aiemmin novelleissani kirjoittanut.

Yritin vuonna 2003 nanoilla, mutta silloin yritin kirjoittaa ilman etukäteissuunnitelmaa, ja siitä ei tullut mitään. Tekstiä ei synny, jos sen kaikki osa-alueet keksiä täysin tyhjästä tietokoneen ääressä. Tarvitsen idean, joka piiskaa eteenpäin, tai jonkun johtoajatuksen joka kuin itsestään kerii sujuvan juonen esille.

Pikakirjoittaessa omat tyylivirheet ja kirjoittamisen ongelmakohdat korostuvat. Ympäristökuvaus ja perusdialogi syntyy minulta nopeasti, mutta ihmisten toiminnan kuvaus esim. keskustelun aikana on itseään toistavaa ja tönkköä. Tiedän siis mitä editointikierroksella on erityisesti parannettava. Muutama perin hömmelöitäkin juttuja tällä tahdilla on syntynyt: paimen mmvetoaa useammassa kohdassa siihen, ettei hän esim. tiedä naisista/kaupungista/tavoista juuri mitään, kun on asunut vuorilla lampaiden kanssa…

Miesväki kissaa lukuun ottamatta häipyi (kissa kyttää hellalla olevaa paistia). Siis kirjoittamaan!

Kirjoitin varastoon, koska huomenna en ehkä ennätä kirjoittaa ollenkaan. Nyt on siis kasassa 8367 sanaa.

Tarinarunko on ollut hyväksi, kun tulee tyhjiä hetkiä. Toisaalta on täytynyt täyttää rungon hyvin yleisluonteiset kommentit kohtauksilla. Kun rungossa esim. luki “Lopulta yksi kyläläisistä, joka tuntee paimenen, neuvoo seuraamaan itseään joelle”  niin tämä korvaantui useammalla kohtauksella. Paimen ja Ulpukka tulevat järven rannassa, käyvät uimassa – Ulpukka jää upoksiin ja paimen pelastaa hänet, sitten käyskennellään sillalla ja pohdiskellaan miten tulisi edetä, löydetään mökki ja otetaan sieltä ruuhi. Ulpukka kaiken lisäksi meni varastamaan paimenelta suudelman, jota en ollut suunnitellut – muutenkin nainen on alkanut toimia turhan omaperäisesti, sillä se meni tekemään suojaloitsun, josta tulee vielä harmia.

Mummolassa oleminen ei hyödyttänyt hommaa sinällään, sillä hoitelin monia muita juuri tähän viikkoon lankeavia töitä. Mulla olisi jo 30 000 sanaa kasassa, jos pitäisi kaikki sähköpostit laskea (no ei nyt ehkä ihan, mutta melkein kumminkin)

Varastoon täytyy silti kirjoittaa, tahti on juuri sopiva päivittäin kirjoittamiseen, mutta jos yksikin päivä jää väliin, niin tavoitteesta lipsahtaa heti.  Toisaalta romaanini tuskin ekalla kierroksella tarvitsee sitä 50 000 sanaa…