“Vitriinissä oli aitoja kirjoja. Harvinaisia yksilöitä, joita kutakin oli valmistettu vain muutama kappale maailmassa. Kirjakaupat myivät nimikoituja, kirjailijan itsensä signeeraamia kappaleita, jokainen numeroitu. Paperiset kirjat olivat tavattoman arvokkaita, osa vielä jotenkuten hankittavissa, mutta suurin osa tavallisen kansalaisen tavoittamattomissa. Kun Oliver oli pikkupoikana kysynyt, voisiko isä ostaa heille yhden kirjan, oli isä vain nauranut. Halvinkin kirja kustantaisi vuoden palkan. Mitä sillä sitten tekisi? Hyödytön kapistus, kun kaiken tarvittavan sai digitaalisena ja helposti siirrettävänä versiona. Eihän painettuja kirjoja voinut edes muokata haluamikseen!

Oliveria kirjat kuitenkin kiehtoivat. Hän ei ollut koskaan pitänyt yhtään kädessään mutta pystyi kuvittelemaan, miltä paperi tuntui sormissa ja miltä se tuoksuisi nuuhkaistaessa. Hän oli yrittänyt askarrella muoviliuskoista ja luonnosta löydetyistä kookkaista puunlehdistä itselleen kirjaa, mutta niitä oli ollut hankala saada kestämään kasassa. Eivätkä ne olleet sama asia, eivät ollenkaan.”

Anne Leinonen: Oliverin kirja, Portti 4/2011

1. Onko tekstissä imua? Onko juoni seurattavissa, mielenkiintoinen, mukaansatempaava? Mitkä asiat erityisesti kiehtovat ja pitävät mielenkiintoa yllä, mitkä taas koet tylsiksi?

2. Ovatko henkilöhahmojen motiivit löydettävissä/selkeitä ja teot uskottavia suhteessa motiiveihin?

3. Onko tarinassa riittävästi jännitteitä ja ristiriitoja, vai meneekö homma niin sekavaksi, että yritystä on liikaakin?

4. Miten rytmitys toimii? Onko tekstissä liian pitkiä suvantokohtia tai kohtauksia, joissa edetään liian nopeasti? Kaipaatko tarkennuksia tai keventämistä?

5. Jääkö kokonaisuuteen liian isoja aukkoja: kohtia joita ei ymmärrä tai joista jää hämmentynyt olo vielä senkin jälkeen, kun koko teksti on luettu?

Muitakin keksii kyllä, mutta tässä semmoiset ensiapukohdat, kun tarina on juonivetoinen ja sen pitäisi herättää lukijassa halu lukea teksti innolla loppuun saakka.

J.S. Meresmaan Puhtaan lumen aikaan on kaunis ja surumielinen kuvaus iäkkäästä miehestä ja menneisyydestä, joka ei jätä rauhaan. Christine Thorelin Sydänmetsä tuo lukijan silmien eteen satumaisen, vaarallisen metsän, joka tarjoaa ehkä tilaisuuden korjata huutava vääryys – tai johtaa vain kuolemaan.

Tuomas Salorannan novellissa Joku sytytti kynttilän on keskiössä talo, johon kertoja palaa. Rakennuksen uumeniin kätkeytyy kohtalokas tarina ja elämänkohtaloita. Samoin Marika Riikosen Ryöstäjät kiertyy miljööltään talon ympärille, ja on monessa suhteessa sisartarina Salorannan novellin kanssa. Vanhat rakennukset ovatkin usein kummitusmaisia ja kätkevät salaisuuksia.

Anne-Mari Halosen kolmen lyhytnovellin sikermässä on satuja aikuiseen makuun. Ensimmäinen niistä, Adisan talo, sijoittuu sekin taloon. Joulutarina kertoo pienimuotoisen uskomattoman kokemuksen lapsen elämästä, ja Paskajalkakissa taas voisi olla kuvaus kenen tahansa aikuisen epäonnisesta arjesta.

Heikki Hietalan Lähettäjät heittää lukijan keskelle toisen maailmansodan tiimellystä ja elämän sekä kuoleman kysymyksiä. Taivaalla tapahtuu asioita, joita emme näe.
Numeron päättävä Katri Alatalon Ei poikasi ole kuollut on koskettava kauhusävyjäkin saava fantasianovelli kokonaisesta kyläyhteisöstä, joka joutuu muutoksen kouriin – vain koska ei pysty kohtaamaan kuolemaa.

Usvan kuulumisia voi seurata nyt myös facebookin kautta osoitteesta: https://www.facebook.com/usvazine
Kätevä tapa saada tiedot uusien numeroiden ilmestymisestä, kirjoituskilpailuista yms lehteen liittyvästä!

Jos ykkösosa on tarinan käynnistys ja maailmaa luova teos, on kakkonen se missä monia ykkösessä esitettyjä asioita aukaistaan lisää – samalla kun juoni menee roimasti eteenpäin. Kolmosessa taasen suljetaan lankoja kiinni ja käytetään niin ykkösessä kuin kakkosessakin esille tuotuja asioita yhteen rutistaen ja sovitellen. Loppuratkaisuihin päätyen.

Joistakin Routasisarusten kritiikeistä on tullut vastaan oivallisia lisäselvityksen paikkoja, kuten esimerkiksi semmoinen detalji, millaisia kieliä (yhteiskieli, murteet) Euraaniassa puhutaan. Ykkösessä ei tullut luontevaa paikkaa asian selittämiseen – koska infodumppia tuntui olevan pakko kirjoittaa muutoinkin. Kakkosessa asiaan annetaan hivenen selvennystä, kun muutamia muitakin tärkeitä detaljeja aukaistaan, ja selvennykselle on luonteva paikka.

Nyt olisi oikeastaan vielä kertaalleen luettava ykkösosa Routasisarukset läpi, ja tunnusteltava, onko oleellisia tai muuten vain kivoja detaljeja unohtunut muistiinpanoista huolimatta. Hassua, koska yleensä julkaistuun kirjaan en palaa kovin äkkiä julkaisemisen jälkeen. Toki olen koko ajan selaillut teosta, koska aina on jotakin pientä tarkistettavaa ollut.

Hauskinta sarjan tekemisessä on ehkä se, että asioita saa kerrankin hauduttaa, juonenkäänteitä vääntää ja detaljeja sommitella kuin isoa tuhatpalaista palapeliä. Henkilöissä ja maailman yksityiskohdissa riittää ammennettavaa, eikä kaikkea pysty mahduttamaan edes kolmeen kirjaan. Monet taustoitukset jäävätkin vain itselle tiedoksi, tarinan näkymättömiksi rakennuspalikoiksil

Tampereen science fiction seuran järjestämä Portin tieteis- ja fantasianovellien kirjoituskilpailu on ollut kirjoituskalenterissani vuotuinen urakka jo vuodesta 1993. Minulla on hämärä mielikuva, että osallistuin ensimmäisen kerran jo vuonna 1986 (Ja se planeetta olikin maa –aiheisella tekstillä), mutta 90-luvulta saakka ryhdyin lehden tilaajaksi ja aloin tosissani kirjoittaa kisaan.

Olin tuolloin töissä kuukauden Juvan kirkon oppaana (kunta ystävällisesti työllisti kuukaudeksi). Istuin hellepäivänä viileässä kivisakastissa, luin Portista vampyyritarinaa ja kirjoitin muistivihkooni hahmotelmia tarinoista. Sitten sain kutsun Helsingin yliopistoon lukemaan maantiedettä ja kirjoittaminen hyytyi moneksi vuodeksi. Porttiin osallistuin, en menestynyt. Luin lehdestä menestyneitä novelleja ja mietin suivaantuneena, että takuuvarmasti vielä kirjoittaisin paremman novellin kuin tuon ja tuon ja tuon. Pienestä suivaantumisesta sai energiaa, taistelutahto motivoi.

Tämmöistä vertaamista omien ja toisten tekstien välillä jokainen kirjoittaja tekee, kun lukee ja miettii omaa tyyliään ja aihevalintojaan. Toisilla kynä terävöityy nopeammin, toisilla se kestää. Minä ainakin olin aika hidas oppija, sillä tiellä edelleen. Kisat ovat siinä hyödyllisiä, että ne tarjoavat peilauspinnan, jota vastaan tehdä turvallisesti yrityksiä (jos ei lannistu siitä, ettei menestykään). Portin tekstit kiinnostivat, olivat mielikuvitusta kutkuttavia ja aihepiireistä, jotka puhuttelivat minua. Maarit Verronen jäi erityisesti mieleeni kirjoittajista, sitten siellä näkyi myös Pasi Ilmari Jääskeläisen, Boris Hurtan, A.C Rossin ja Sari Peltoniemen nimet.

Vuonna 1998 kävin ensimmäistä kertaa palkintojenjaossa pokkaamassa kunniamaininnan novellista Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa. Sen jälkeen on tullut erilaisia sijoituksia, palkintosijoja ja kunniamainintoja, jos ei omilla niin yhteisnovellilla. Portin kilpailu on avoin kaikille, myös ammattilaisille – yksi niitä harvoja kisoja johon on voinut esikoiskirjan ilmestymisen jälkeenkin osallistua. Nykyinen pääpalkinto 2000 euroa houkuttelee kirjoittamaan, jos suinkin ideaa löytyy.

Vuoden 2003 voiton jälkeen (novellilla Valkeita lankoja) ajattelin, että niin pitkään vielä osallistun kunnes voitan toisen kerran. Viime kesänä olin jo luovuttamassa, romaanikäsikirjoitukset ovat vetäneet puoleensa jo pidemmän aikaa. Ei oikein ollut kelvollista ideaakaan – kunnes sitten keskustelu kääntyi e-kirjoihin ja paperisten kirjojen tulevaisuuteen, ja jotenkin siitä ajatussykeröstä kietoutui auki novelli Oliverin kirja, tarina tulevaisuudesta jossa paperiset kirjat ovat uniikkitavaroita. Tämä sitten kapusikin tuomariston suosikiksi.

Nyt voin siis suosiolla eläköityä. En sano etten koskaan enää osallistu (yhteisnovelleja ainakin tekee mieli vielä tehdä joskus), mutta tämmöisenä kisan vakioriesana on hyvä nyt hellittää. Novellien kirjoittaminen on usein yhden kokonaisen romaaniaihion pois heittämistä. Vaikka toki novellin rajaus ja rytmi on toisenlainen, on spefinovelleissa herkästi siemen pidempäänkin tarinaan. On hyvä antaa periksi pidemmille ideoille, makustella romaaneja, pidempiä kokonaisuuksia. Novelleja taas sitten, kun on novellin kokoinen olotila – ainahan niitä voi rauhassa itselleenkin kirjoittaa. Minulla on nyt seitsemän novellia, jotka kelpuuttaisin kokoelmaan, parin täydennystekstin jälkeen voisi siis kasassa olla sopivan hengittävä kokonaisuus. Mutta sen aika on sitten joskus tuonnempana…

Ideana on tehdä pienjulkaisu, ääneen luettuja spekulatiivisia novelleja,ja julkistamisajankohdaksi on suunniteltu Finncon-tapahtumaa ensi kesänä Tampereella.

On vaikea sanoa, kuinka mones käsikirjoitusversio minulla on kulloinkin menossa. Nykytekniikka mahdollistaa käsikirjoituksen muokkaamisen, muovaamisen, pyörittelyn ja pähkäilyn loputtomiin. Varmuuskopioita otan säännöllisesti, tiedoston nimessä oleva päivämäärä muuttuu. Kovalevylle kertyy tavaraa.

On helpompi laskea kuinka monta kertaa käsikirjoitus käy kustannustoimittajalla. Pitkäaikaisen kustannustoimittajan kanssa menetelmä on vakiintunut kolmivaiheiseksi: ensimmäinen versio käy näytillä kysymässä ”onkos tästä mihinkään, tulisiko tästä kirja?” Siihen saa toimittajalta hyvin yleiset kommentit, teemasta, ideasta, linjauksista, rakenteista. Samoin myös tarpeellista kannustusta. Oikolukuun on turha puuttua, koska teksti elää vielä paljon. Näiden kommenttien perusteella syntyy työn ja ajan kanssa versio 2, joka on toki mahdollisimman pitkälle viety, mutta jossa on vielä korjattavaa, esimerkiksi henkilöiden motiiveissa, kohtauksissa, ehkä rakenteessakin on yhä jotakin työstettävää. Tähän versioon tulee jo karkeaa oikolukua, ja logiikkavirheitä bongautuu myös pois.

Versio kolme onkin sitten jo lähellä valmista, nyt toimittajalta tulee tarkkoja sisältöhavaintoja loogisuusvirheistä, henkilöiden ristiriitaisista puheista. Kieltä huolletaan.

Version 3 jälkeen voi vielä olla jotakin oikolukua puolin ja toisin ennen kuin tiedosto on siinä pisteessä, että se lähtee taittoon ja tulee oikovedoksena takaisin.

Matka ei tosin ole ihan näin suoraviivainen, sillä ennen kustannustoimittajan ensimmäistä tuomiota käsikirjoitus on jo käynyt luottolukijoilla. Kerran tai parikin. Lukukelpoisia ja tosissaan otettavia versioita on siis ollut 5-7 kappaletta. Mielellään vielä niin, että eri versioiden välillä on kulunut aikaa.

Prosessi ei etene kaikkien teosten kanssa samalla tavoin. Joskus on tuskallisempaa ja työläämpää, joskus käsikirjoitus on nopeammin valmis ja vaiheita ei ole yhtä paljon. Kirjoittaminen on kuitenkin oikeastaan jonkinlaista pakkomielteisen ouroboroksen seuraamista, siis käärme joka syö omaa häntäänsä, loputtomiin. Pää irtoaa hännästä vasta kun kirja ilmestyy kansiin painettuna.

Joskus olisi ihanaa kirjoittaa teos kerralla semmoiseen kuntoon, että voisi vain ihastuksissaan todeta, että tässä se on, piste perään. Vain lyhyiden novellien kanssa olen päässyt siihen tilanteeseen, että ensimmäinen versio on tyydyttänyt niin, että jäljelle on jäänyt vain oikoluku.

On olemassa semmoinen turvallinen reitti, jossa kirjailija valitsee itselleen omimman genren/linjauksen ja kehittää itseään sen puitteissa. Kirjailija tekee esimerkiksi yhden kaunokirjallisen teoksen viidessä vuodessa ja jokainen teos on osa jonkinlaista henkilökohtaista jatkumoa. Tai hän keskittyy pelkästään lastenkirjoihin, tai sarjakirjoihin, tai vaikkapa dekkareihin. Usein tämä on hyvin sisäsyntyistä, ei välttämättä tietoinen valinta, vaan tarve kirjoittaa ohjaa kirjailijaa tietyntyyppisten juttujen pariin. Kirjailijalle muodostuu selkeä profiili, jonka puitteissa toki saattaa tapahtua liikehdintää (ja kriitikot kirjoittavat ”kirjailija kokeilee rohkeasti uutta aluevaltausta”.) Kirjailija on tyytyväinen, ja hän voi katsoa tekstejään taaksepäin kylläisenä. Poikkeaminen toisille niityille ei tunnu tarpeelliselta.

Sitten on olemassa semmoinen ”munat moneen koriin” –tyylinen ratkaisumalli, jossa kirjailija ei haluakaan kestää yhden lokeron sisällä. Runoilija alkaakin kirjoittaa proosaa, aikuiskirjojen tekijä kokeilee lastenkirjoja, dekkaristi vaihtaa historiallisiin romaaneihin ja niin edespäin, jatkuvaa liukumista tyylilajien, lajityyppien ja käsittelytapojen välillä. Kuunnelmat, näytelmät, tv-käsikirjoitukset, tai laululyriikka, nekin saattavat vetää puoleensa, tai vaikka poikkitaiteelliset projektit. Mitä pidempään uraa on tehnyt, sitä todennäköisempää on, että haluaa kokeilla edes joskus jotakin erilaista kuin ennen. Ehkä suurin osa kirjailijoista huomaa itsessään tämän levottomuuden, ainakin aistii sen, jos ei välttämättä ryhdy toimimaan sen perusteella.

Kustantamoille karsinat ovat helppoja. Jos kirjailija osoittautuu vaikkapa dekkarigenressä hyväksi, on häntä mukava myydä (nimen omaan häntä, teoksiahan usein nykyään myydään kirjailija edellä, sitten vasta sisällöllä). Mutta entäs kun kirjailija liukuu kirja kirjalta eri suuntaan? Tai useisiin suuntiin? Ongelmia tulee ainakin silloin, jos hypähdys kerralla on liian suuri (dekkaristi tarjoaa scifiromaania) tai ylittää kustantamossa talon omat byrokraattiset kuviot (lastenkirjailija haluaa kirjoittaa aikuisille, toisin päin se on helpompaa). Voi käydä niin, että teksti, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, ei löydäkään kustantamosta julkaisupaikkaa. Kirjailijan “brändi” on sekava. Kirjailija ei mahdu raameihin. Kustantamon sinänsä osaava kustannustoimittaja tai kustannuspäällikkö ei lämpene uudelle aluevaltaukselle.

Vaihtoehtoja on kaksi: joko teksti häpeämään pöytälaatikkoon tai sitten kierrokselle muualle. Luulisin, että juuri tästä johtuen monella kirjailijalla onkin nykyään kaksi kustantajaa: toinen tietylle tuotannolle ja toinen taas sille toiselle tuotannolle.

Vaikka minulla onkin kirjoittajana aika vanha spefitausta ja linja, huomaan että työpöydälläni on tällä hetkellä useita semmoisia kokonaisuuksia, joiden loppusijoituspaikan kanssa tulee ongelmia – tai on jo tullut. Kirjoittamisen motiivit taas ovat kaksinaisia: kirjoitan itselleni, koska on pakko, mutta samaan aikaan haluan että tekstini saavat lukijoita. Kanava on siis itse kullekin tekeleelle löydettävä, joskus, jollakin aikataululla – tai jos joku osoittautuu ongelmajätteeksi niin haudattava se niin syvälle, ettei siihen tarvitse enää palata.

Genrehyppely, eri tyylilajien sekoittaminen ja kokeilut ovat mielestäni oleellinen osa kirjailijan uraa. Kaikessa ei onnistu, jokin kässäri voi osoittautua epäkelvoksi, ajatusrakenteiltaan kehnoksi, tai sitten se ei tosiaankaan kohtaa minkäänlaista markkinarakoa mistään. Nämä kokeilut ovat kuitenkin tälle genrehyppelyn ryhtyneelle kirjailijalle välttämättömiä, sillä ilman niitä ei synny mitään uutta – on vaarana että kirjailija jämähtää, menettää motivaationsa. Luomiselle oleellista on myös tarve kehittyä, muuttua, muovautua, ja siihen soisi löytyvän tilaa. Myös ahtaissa markkinakarsinoissa, joissa itse kukin joutuu luovimaan eteenpäin.

Kyllä kehtuuttaa. Vaikka kässäri tuntuu hyvältä ja tarinassa on imua, on oikolukeminen silti tavattoman hidasta puuhaa. Muutaman liuskan jaksaa tehdä, sitten ajatus karkaa pahemman kerran jonnekin muualle. Sanat ovat tuttuja, lauserakenteet muuttuvat tympeiksi ja juoksevat karkuun. Pitäisikö kerrankin käyttää lauseenvastiketta vaikka ne usein tukkivat ilmaisun ja tekevät kerronnasta jähmeää? Onko tämäkin turha tilkesana, tautologiaa, muuten vain köpsä ilmaisu?

Viimeiseen kunnon editointiin pitäisi malttaa jättää aikaa, mutta toisaalta tästä haluaisi jo päästä eroon, hypätä uuden luomisen pariin. Ja vastaan tulee koko ajan asioita, joita kirjaa itselleen ylös: muista käsitellä tämä kolmosessa, ota tämä huomioon, tästä voisi olla pointtia siihen ja siihen kohtaan.

Minulla on takaraivossani lista maneerejani, jotka käyn kässäreistäni läpi. Huonojen sanojen lista, väärin käyttämieni ilmaisujen kokoelma, löysät lauserakenteet ja kiireessä toistuvat lapsukset. Ne on helppo puunata läpi, koska ne löytyvät search-toiminnolla. Mutta turhan yksinkertaisesti sanotun muuttaminen paremmin sanotuksi on käytävä läpi ajatuksella, ajan kanssa, huolellisesti sanoja punniten ja tarvittaessa synonyymisanakirjaan tarttuen. Joskus on lennokas fiilis ja sanat löytyvät paperille helposti, joskus ajatus on tukkoinen ja yksinkertaisenkinratkaisun löytyminen kestää.

Toisaalta, vitkuttelusta ja jahnailusta huolimatta tämä on palkitsevaa. Joka kerta kun löytää uuden mokan, joka on jäänyt yksinkertaisesti huomaamatta, huokaisee helpotuksesta. Tämäkin ongelmakohta poistettu!