Kolmannen osan kanssa on tullut kerrassaan uudenlaisia asioita mieleen kirjoitusprosessista. Se, mitä on velkaa lukijalle. Mitä sarjan ensimmäisen osan perusteella on syytä tehdä kolmannelle osalle? Ja osaako sitä olla kiltti ja oikeudenmukainen hahmoille, jotka on luonut, antaa heille heidän arvoisansa loppuratkaisu? Ei päästä liian helpolla, ei toisaalta rankaise liikaa.
En yleensä lue ilmestyneitä teoksiani ilmestymisen jälkeen, kestää vuosia ennen kuin uskallan tarttua niihin. Nyt jo Hiekan kohdalla jouduin lukemaan Routaa ja tarkistamaan asioita. Koska tarinasta on vetvannut kirjoitusvaiheessa erilaisia versioita, ei aina muista mitä kaikkea lopulliseen versioon tulikaan. Kustannustoimittaja muistaa paremmin, lukija vieläkin paremmin. Lisäksi on hyvä lukea teokset ihan se mielessä, millaisia vinkkejä, vihjeitä ja odotuksia kokonaisuus kasaa viimeistä osaa kohti. Yrittää lukea sitä ulkopuolisen silmin.
Nyt kolmannen osan kanssa luetuttaa sitten molemmat osat putkeen. On päästävä käsiksi henkilöiden kehityskaareen, tarkistettava että kaikkiin oleellisiin asioihin tulee vastaus ja toisaalta päätettävä ne seikat, joihin ei tarvitse puuttua. Ei ole tarkoitus selittää kaikkea, mutta kiusallisia reikiä ei saa jäädä, ei ainakaan liikaa.
Tiedämme kyllä, mitä hahmoille tulee tapahtumaan. Mutta se, miten tiettyihin tilanteisiin päädytään, on rakentelua ja valintoja, joskus hyvin yllätyksellisiäkin oivalluksia. On valittava tapahtumat, jotka näytetään kohtauksissa, ja rajattava osa ulos. Lisäksi on henkilöitä, joita voi pyöritellä aika vapaasti suuntaan jos toiseenkin. Ja heille voi halutessaan olla hyvin ilkeäkin.
Ensimmäistä kertaa olen alkanut miettiä aivan eri intensiteetillä, mitä lukija mahtaa ajatella ja odottaa tapahtuvan. Lukijalle kasautuu ennalta odotuksia. ”Tuolle henkilölle täytyy käydä huonosti”. ”Ai kun hän lopulta onnistuisi”. Henkilöiden tavoitteet ovat tiedossa, mutta alhoja voi syventää, panoksia kasvattaa, riskejä lisätä ja palkintoja antaa.
Käyn nyt siis leikkiä päässäni. Henkilö X epännistuu. Ei. Olisi herkullisempaa,jos henkilö X kuolee. Sitten henkilö Z olisi todella ahdistunut, ja tekisi noin… Mutta olisiko se kuitenkin parempi, että henkilö X jäisi eloon ja sotkisi kaiken… Vai jos kuolema sittenkin paremmin sotkee kaiken? Tai jospa se pelastaa kaiken? Leikittely on hauskaa. Samalla se on surullista, sillä jokainen valinta kaventaa mahdollisuuksia. Tarina löytää muotonsa, lukittuu asemaan, jossa sitä ei enää voi muokata. Toisaalta henkilöt yllättävän iloisesti, kun alitajuisesti kehitellyt rakennelmat alkavat yhtäkkiä toimia. Kaikkia asioita ei ole detaljitarkasti suunniteltu valmiiksi, vaan ne tekeytyvät lennosta, koska punaisen ja sinisen yhdistelmästä tulee violettia.
Kakkosen krtitiikkejä olen lukenut jännityksellä – koska teimme mitä tahansa, ei jatko mene ihan niin kuin lukijat ovat sen ajatelleet (ainakin oletan niin). Kakkonen on rytmiltään ja rakenteeltaan erilainen kuin ykkönen. Jos ensimmäinen osa esittelee maailmaa ja henkilöitä niin kakkonen alkaa vastata kysymyksiin. Yhtenä punaisena lankana on myös se, että mennään usein siitä mikä on epätyypillistä tai genren kannalta ei se kaikkein kliseisin juttu. Toisaalta on mietittävä hyvän tarinan edellytyksiä. Tietyt kliseet ovat kliseitä siksi, että ne toimivat aina. Siksi niitä käytetään. Siksi mekin käytämme niitä. ja koska tietyt jutut ovat vain psykologisesti toimivia ja kehittävät hahmoa eteenpäin paikassa, jossa on pakko kehittyä.
Kolmosessa tarinat kaareutuvat loppuunsa. Vielä muutama yllätys takataskussa, asioita jotka menevät eri tavoin kuin normisti, muutama ”totuuskin” saa lisäväriä. Ja mielessäni siintää jo viimeisten liuskojen tunnelma, haikeus. Näillä näkymin syyskuussa käsikirjoituksen eka versio on valmiina, ja loppukohtaus kirjoitettu. Sitten lopputyöstö onkin kulmien hiomista. Ikävä maailmaa jo nyt.
