Pinkki vaate narulla

Yksi. Helppo sysätä kirjoittamista aina vain eteenpäin. Vuorata reitti erilaisilla “hoidetaan ensin” -asioilla. Kuten nyt vaikka siivoamisella. Sekin on helpompi aloittaa ulkokehältä eli ulkovarastosta: lajitella jo kertaalleen lajitettuja säästettäviin, kierrätettäviin ja roskiin meneviin. Seitsemän pussillista vanhoja vaatteita kierrätykseen – vanhimmat niistä 90-luvun lopulta ja kirppareilta ostettuja. Eivät ole mahtuneet pitkiin aikoihin, mutta nostalgian vuoksi ovat jääneet. Tai sitten tädin perut, ne kivat ja erikoiset vaatteet, jotka eivät ole koskaan edes mahtuneet, mutta joista ei ole halunnut luopua. Nyt nekin lähtivät. Kuin myös vauvan vaatteet sekä lahjoituksina saadut kummajaiset, joita kukaan meidän taloudessa ei ole koskaan pitänyt.

Yhtä lailla voi paeta sisäkehälle: käsikirjoituksiin. Useita pahvilaatikollisia vanhoja käsikirjoitusversioita kierrätyspaperiksi. Suunnitelma sille, mitä tehdä vielä julkaisemattomille teksteille: tarjontaketju, plan B ja C, loppuhävittämissuunnitelma kaiken muun epäonnistuttua. On hyvä tietää mitä aikoo tehdä, ja miten. Se rauhoittaa mieltä.

Kirjan aihe ei silti jätä rauhaan. Se on kuin valkopyykin joukkoon eksynyt punainen vaate. Se värjää kaiken. Sen muistuttaa olemassa olostaan roikkuessaan pyykkinarusta.  ”Kohta sinä puet minut ylleni.” Niin puenkin. Vaikka pitäisi laittaa kesähame pakkaspäiväksi, tai vuorata itsensä helteellä turkiksiin.

Kattaus

Nolla. Kevät alkaa olla siinä pisteessä, että vanha on haudattava ja uuteen uskallettava ryhtyä.

Kävelen sateisessa kevätmaastossa ja kuuntelen melankolista musiikkia. The Gatheringia, lähinnä (kuten tämä). Semmoista äänimaailmaa, joka vetää ajatukset sykkyrään ja hartiat hieman alaspäin.

Jos olisin ensi kertaa pappia kyydissä, luulisin minulla olevan valkoisen paperin kammon. Ei, sitä se ei ole, en pelkää etteikö paperille tule mitään. Minullahan on jo alku ja luonnostelua kokonaisuudesta, en palaa tyhjään pöytään vaan puoliksi katettuun. Mutta mietin, mitä vien mukanani tuliaisina.

Olen koko kevään editoinut: silittänyt, silotellut, puunannut ja hinkannut. Se on turvallista, koska se on tarkalleen määriteltyä, tavoite on kirkkaana mielessä, aikataulu on annettu,  liukumavaraa ei tarvitse olla eikä ottaa. Uuden kanssa on heittäydyttävä tuntemattomaan: varmistettava valittu kieli, näkökulma ja kertojanääni. Suoristettava ideasyheröt, ja ennen kaikkea: ryhdyttävä toimeen. Tekosyyt olisi heitettävä sivuun ja annettava palaa.

Kasaan edelleen tielleni listaa asioista, jotka on tehtävä ennen. En siis taida olla ihan valmis aloittamaan vielä. Ensin on siivottava pöytälaatikko vanhoista teksteistä, on siivottava vaatekaappi, ulkovarasto. Kirjoitettava tilausnovelli, taitettava lehti – ja ai niin olin luvannut myös palautteet parille tutulle.

Mutta tämä kattaus ei karkaa minnekään, se odottaa että suostun tulemaan pöytään ja tarttumaan siihen. Ajan itseni pisteeseen, jossa on pakko aloittaa.

Kirjailijan huoneentaulu

1. Kirjailijan uralle ei ole onnenkantamoisia. Ne voivat jouduttaa askelmilla eteenpäin, mutta ura vaatii lahjakkuuden lisäksi armotonta työtä.

2. Kirjoittaja koettelee aina itsetuntoaan. Olenko riittävän hyvä, arvostetaanko minua, osaanko minä tämän, kehitynkö? On opeteltava sietämään epäuskon hetkiä ja taisteltava niitä vastaan.

3. Älä mieti mitä muut tekevät. Tee itse. Tee niin kuin itse haluat.

4. Aseta itsellesi tavoitteita. Pyri niihin määrätietoisesti, mutta ole valmis joustamaan ja muokkaamaan.

5. Ole valmis tekemään uhrauksia. Opettele valikoimaan ja laittamaan tärkeysjärjestykseen kirjalliset hankkeesi.

6. Oheistoiminta ja tekosyyt ovat joskus ihania, mutta enimmäkseen tavoitteiden tiellä. Opettele säännöstelemään niitä, myös nauttimaan, kun siihen on tarvetta.

7. Kasvata itsellesi ylimääräiset silmät, korvat ja kädet. Katsele, kuuntele, tunnustele. Pyöräytä se myllyn läpi.

8. Uskalla kirjoittaa keskinkertaista ja huonoa. Heittäydy välillä omalle epämukavuusalueelle ilman kritiikkiä.

9. Tutki saamasi arvostelut, mutta unohda täikampakäsittely. Poimi kehittymisen paikka ja kehut, mutta seiso tekstisi takana.

10. Uskalla ottaa kirjallisista töistäsi taukoja. Teksti marinoituu ja pääkoppa eheytyy.

Kaksi liuskaa päivässä

Ei ole mahdoton tavoite. Kaksi liuskaa per päivä paperille. Ihan mitä tahansa: kohtauksia, luonnoksia, epämääräisiä ajatelmia. Mitä tahansa, joka edistää tarinan rakentumista.

Sain siis lopultakin hommat siihen pisteeseen, että pystyin taas tarttumaan uuteen romaaniin. Siinä on nyt 37 liuskaa edellä kuvatunlaista tavaraa. Ihan suorasanaisia kohtauksia, mutta myös tajunnanvirtaa, joka todennäköisesti katoaa prosessin aikana pois.

Osallistuin eilen kirjoittamisen yö -tapahtumaan ja chattailun lomassa kirjoitin peräti kolme liuskaa. Kollegoista oli apua: olin jättänyt yhden sivuhenkilön ammatin miettimättä, ja jumahdin siihen. Toisten heitoista sain taas ajatuksen päästä kiinni ja henkilölle toimen. Huomasin myös, että  olen suunnitellut vasta ensimmäisen kolmanneksen tapahtumat kunnolla. Joutunen tarttumaan post it –lappuihin ja laittamaan seinälle tapahtumasuunnitelman. Tarinan tiedän, mutta kaikki kohtaukset eivät ole jäsentyneet. Toisaalta intuitio on minulle oiva apuvälinn, enkä halua lukita ihan kaikkea valmiiksi. On jätettävä jotain prosessin aikana löydettäväksi.

Olisi hienoa mennä muutamaksi päiväksi jonnekin eristyksiin ja vain kirjoittaa, muta luulen saavani enemmän aikaan tällä kaksi liuskaa päivässä –metodilla. Viikonloppu jossakin kaukana poissa ei olisi 48-tuntia tehokasta työtä, vaan laiskottelua. Olen niin tottunut kirjoittamaan samalla kun ympärillä tapahtuu, että rikkumaton rauha voi olla jopa vaivaannuttavaa. (nytkin vessasta kuuluu pupatusta, joka  on tarkistettava – lapsukainen yrittää tunkea tavaroita vessanpönttöön)

Tämä prosessi on alkuvaiheessa, Viivamaalari on jo loppukäyttäjillä eli lukijoilla. Bloggaan senkin teoksen taustoista ja työhistoriasta omassa blogissaan.

Pakenee / aloittaa / tihkuu

Routa3 on kustantajalla luettavana (taukoa luvassa noin kuukausi), ja pieniä kurkistuksia olen tehnyt kokonaan uuden käsikirjoituksen maailmaan. Vai onko se pakoa? Ajatusten siirtäminen johonkin toiseen asiaan väljentää tiukkaa ruuvia, ja antaa etäisyyttä kirjoitettuun. Uuden tekstin minä/hän-dilemma näyttää asettuneen, ainakin ekat liuskat on nyt kirjoitettu hän-muodossa. Se tuntuu edelleenkin oikealta ratkaisulta.

Kävin ystäväkirjailijan mökkimaisemissa ottamassa vauhtia, miljöönvaihto auttoi, ja myös saunamökissä vietetty parituntinen ilman häiriöitä. Sanoja alkoi tihkua paperille. Nyt pitäisi päästä uuden tekstin sykkeeseen, rytmiin, tunnelmaan. Se ei tapahdu ihan hetkessä, ja voi olla, että ensimmäiset liuskat lentävät vielä jossakin vaiheessa roskiin. Ajatuksia on silti hyvä kirjata ylös, jotakin ehkä säästyy tulevaan.

Edessä voi olla vuoden, kahden sukellus tarinaan. Ehkä pidempikin. Ei tiedä vielä, miten paljon tarina vaatii aikaa. Uusi on raikasta, koska tuntuu, että olen jumittanut vanhoissa jutuissa vuosikaudet. (illuusio, olen kirjoittanut kyllä välillä ihan uuttakin, esim. Miinan kanssa).

Minun tekee taas mieli lukea muiden kirjoittamia kirjoja, ja musiikkia olen kuunnellut jo useamman viikon ajan.  Kutittaa myös ajatus maalaamisesta: nuorempana maalasin öljyväreillä paljon, mutta tulin materiaaleille allergiseksi, ja sitten kirjoittaminenkin vei mennessään. Ehkä kuitenkin voisin tarttua akryylimaaleihin. Ehkä uusi teksti vaatii sitä, että maalaan mielestäni tiettyjä maisemia ulos. Ainakin maalaan niitä päässäni jo nyt.

Aika mukavaa tämä tarinan morula-aste.

Kahden idean törmäyskurssilla

Kaksi erillistä tarinaa kimpoilee päässäni ja tappelee elintilasta. Olen jo päättänyt, mukamas, kumpaa ryhdyn kirjoittamaan seuraavaksi, mutta tuo toinen pilkistelee ja kurkistelee ruudulta ja paperin takaa ja ikkunasta vaikka kuinka ajattelisi pitää ajatukset siinä varsinaisessa tarinassa.

Mokomakin! Mutta näin mieli toimii, sitä ei voi eikä pidä karsinoida. Ympärilläni tapahtuu asioita, jotka imeytyvät osaksi näitä molempia tarinoita. Musiikki, yksittäisiä hetkiä, hajuja ja makuja. Koska toinen teksti haluaa tekeytyä hän-kerronnalla ja toinen minänä, eivät kertojat ehkä mene sekaisin. Niissä on kovin erilainen miljöö ja tunnelmakin.

Tarinoilla on myös erilainen tapa syntyä. Toinen on rakennettava juonellisesti ja huolella suunnitellen. Toinen haluaa olla outolintu, reaalifantastisella metodilla rakennettu, tarina jota ei saa suunnitella paljoa ennakkoon vaan sitä täytyy vain kirjoittamalla tutkia, ja katsoa mitä siitä tulee kun pullasudilla ja katuharjalla vuoron perään pöllyttää tomua. Alkukuvia on mielessä, mutta tekstin todellinen luonne on minulle hämärän peitossa.

Ei minusta näköjään yksiavioista tule tekstieni suhteen.

Tyhjäkäynnin tärkeydestä

Tyhjäkäynti on kirjoittamisen kannalta oleellista toimintaa. Suurin osa kirjoittamistyöstä on itse asiassa sitä, että suunnittelee asioita: suunnittelee sisältöjä, suunnittelee kirjoittavansa, suunnittelee mistä voisi jatkaa seuraavaksi. Luppoaikaan voi toki turhautua, mutta itse olen kokenut jahkaamisen ja paikallaan jannaamisen tarpeelliseksi. Teksti ei taivu paperille ihan tuosta vain, vaan sen täytyy hautua takaraivossa, ajatuksissa.

Uusi romaanini ei ole sisällöllisesti edennyt aktiivisen työskentelyn merkeissä yli viikkoon, mutta alitajunta tekee koko ajan töitä. Yksi alkupuolen oleellinen juonenkäänne muotoutui kuin itsestään: näinhän sen täytyy mennä. Henkilöt alkavat kasvaa ja syventyä, vielä luonnosmaiset hahmot saada ulottuvuuksia, kun vain asioiden ja ideoiden antaa rauhassa hautua. Muistikirjaan piirtyy yksittäisiä avainsanoja, joskus vain viivasyheröä, aivot harovat ajatuslankoja kiinni.

Toimettomuuteen kuuluu usein myös sen ihmettely, mitä toiset ovat tehneet, tekemässä tai aikeissa tehdä. Kirjallisissa keskusteluissa saa usein jonkinmoista pontta tekemisilleen, inspiraatiota tai välähdyksiä mahdollisista tarinanitusista– joskus turhauman siitä kun toiselta sujuu ja itse tuntuu ideoineen polkevan paikallaan: tarina ei rakennukaan paperille niin soljuvasti ja kauniisti kuin sen itse mielessään ajatteli, kustantamon jonossa odottelu käy pitkästyttäväksi. Toisten tekemisiä ei pidä ajatella liiaksi, mutta siltä ei voi täysin välttyäkään. Jossain määrin omaa laiskuuttaan voi piiskata ojennuksiin ajattelemalla, miten joku toinen hoitaisi tekstin kuusi nolla ojennukseen.(minä vain vähän läpsin kässäriä, ja se kiemurtelee ja puree takaisin).

Tyhjäkäynti voi jonkun yksittäisen tekstin kohdalla venyä viikoiksi, kuukausiksi, vuosiksi. Tätä nyt hellimääni tarinaa en haluaisi luovuttaa ideakaappiin pölyyntymään kovin pitkäksi aikaa, vaan leikitellä sen kanssa aktiivisesti. Jos aika venyy liian pitkäksi, voi tuntuma tekstiin ja sen edustamiin itselle tärkeisiin asioihin mennä, fiilis väljähtyä. Flirttailua täytyy pitää yllä, jotta intohimo itse kirjoitustyöhön roihahtaa ja varsinaisia sanoja sitten purkaa paperille innostuneena.

Sanallistettu ajatus

Ryhdyin rakentamaan juonirakennetta alusta. Samalla koko tarinan kaari toki mielessä, ja loppuratkaisu jonkinmoisena epämääräisenä luonnoksena takaraivossa. En vielä hahmottele tarkkaa lukujakoa vaan asioita, joiden on tapahduttava tarinan alussa, ja toki niiden keskinäistä järjestystä. Sisäinen ja ulkoinen konflikti kilvoittelevat elintilasta, esiteltäviä asioita on aika paljon, joten alusta voi huoletta tehdä lavean. Hidas tai tylsä siitä tuskin tulee, koska jo ensimmäisessä luvussa esitellään vainaja, ja muutakin jännää tapahtuu. (minulla on usein se ongelma, että rakentelen tarinoiden aloituksista turhan tunnelmallisia ja verkkaisia).

Jouduin kirjoittamaan keskeisistä henkilöistä samanaikaisesti kuvauksia, ja mietin nyt miten henkilöiden persoonat vaikuttavat tarinaan. Henkilöiden tarkempi suunnittelu on se, josta helposti laestan alussa – vaikka se olisi viisasta. Nytkin huomaan, että kun aloin hahmotella yhtä keskeisistä hahmoista, hän alkoi muokata loppuratkaisua rankempaan suuntaan. Tyyppi haluaa saada turpaansa.

Juonittaminen on tarkkaa tasapainoilua oman alkumielikuvan ja tarinan rakennusaineksista kohoavien seikkojen välillä. Tilannetta voisi oikeastaan verrata siihen klassiseen vertaukseen aseesta teatterin lavalla: jos ase esitellään, sitä täytyy käyttää näytelmän aikana. Mutta kannattaako asetta laukaista vai jättää sen lipas tyhjäksi kriittisellä hetkellä, se päätös jäänee kuitenkin minulle eikä elintilaa rohmuavalle henkilölle. Tai ei sitä koskaan tiedä, koska mieli voi vielä muuttua.

Tässä vaiheessa on mukava herkutella erilaisilla vaihtoehdoilla, koska mitään ei ole vielä kirjoitettu ja juonenkäänteen muutos ei tarkoita sitä, että 20 kirjoitettua liuskaa menee roskiin (ennätykseni roskiin heitettävästä kamasta taitaa olla semmoiset 100 liuskaa). Käsikirjoituksen tarina muodostaa unversumin, jossa voin hääriä vapaasti ja luoda ja poistaa mitä haluan. Yllättäen vain asiat alkavat loksahdella loogisiin syy-seuraussuhteisiin ja valintojen määrä rajoittua. Kun alkupalikat on lyöty lukkoon, niistä saa rakennettua tietyn valikoiman tarinoita – ja nyt on kaivettava se minulle oikea esiin.

Kirjoittaminen on alitajunnan haamukuvien kuvittamista, sanoihin pukemista. Onneksi sitä ensimmäistä alkumielikuvaa omasta tarinasta ei yleensä valmiin tuotoksen julkaisun jälkeen enää tarkkaan muista. Voisi nimittäin pettyä, koska sanallistettu ei ole yhtä kiehtova kuin ajatus. Tai siltä minusta ainakin tuntuu omien tekstien äärellä.

Kaavioita ja väkerryksiä

Istuin eilen Helsingin reissulla takapenkillä ja värkkäsin muistikirjaani erilaisia kaavioita. Yhden tein keskeisistä henkilöhahmoista eli rakensin mindmapin oleellisista päähenkilön ympärillä olevista henkilöhahmoista. Tarinassa oleva kissakin saa olla yksi keskeisistä henkilöistä, samoin pari kuollutta tyyppiä. En ole kirjoittamassa zombietarinaa, joten kuolleet liikkuvat enemmän mielenmaisemissa kuin fyysisesti mukana.

Sitten kirjasin ylös tarinan keskeisimpiä jännitteitä ja tavoitteita. Luonnostelin päähenkilön keskeisimmät henkilökohtaiset tavoitteet, mikä hänen pipinsä on tarinassa, ja miten se vaikuttaa tarinan kulkuun. Päähenkilöön kohdistuu ulkoisen uhan lisäksi on sisäinen uhka: hänellä on pelko, joka näyttää hyvin aiheelliselta, joka on ilmeisesti toteutumassa. Sitä vastaan hän taistelee.

Aluksi näytti, ettei päähenkilöllä ole selkeää vastapeluria tarinassa, mutta sitten yhtäkkiä asia loksahti kohdalleen ihan kuin itsestään. Yksi tarinan henkilöistä ilmoitti haluavansa haastaa päähenkilön, joten hän saakin ison puheroolin.

Kirjasin samalta istumalta myös pari prosessia (miten asiat x ja y vähitellen kasvaen kehittyvät tarinassa kliimaksiinsa) sekä juonirakenteen ensimmäisestä kolmanneksesta. Eka kolmannes päättyy selkeään isoon konfliktiin, sen jälkeen pitäisikin tarinan perusasetelman ja ristiriitojen olla lukijalle selkeitä. Mutta osat 2 ja 3 ovat vielä hakusessa, vaikka lopetuksen sisällön tiedän jo.

En ole vielä riittämiin perehtynyt päähenkilöön, minun täytynee tehdä hänestä taustatyötä, päättää mm. ihan semmoisia juttuja kuin mitä henkilö on tehnyt elämänsä aikana noin suurin piirtein. Muutama menneisyyden avainkohtaus on ollut alusta saakka mielessä. Taidan myös kirjoittaa itseäni varten takakansitekstin, eli semmoisen mikä olisi kirjan takakannessa tai kustantamon esitteessä. Sekin auttaa hahmottamaan mitä tarinaa on kirjoittamassa.

Paperille kirjaamisesta kynän avulla on selkeästi etua, koska asiat näyttäytyvät jotenkin erilaisilta kuin pääkopan ajatussyherössä tai tietokoneelle lineaarisesti dokumenttiin kirjaamalla.

Hän-kokeilu

Testimielessä yksi kohtaus romaanista. Tämä onkin ihan eka pätkä, jota kirjoitan auki. Hän taitaa nyt ainakin toistaiseksi napata kisassa voiton.

Lena kahlasi saniaisten läpi ja siirteli kasvustoja käsin syrjään. Hän miltei astui polun vieressä olevaan vanhaan kaivoon. Sen sysimusta silmä katsoi häneen kaatuneen puun oksien lomitse. Lena värähti: ties kuinka syvä kaivo mahtoi olla. Kukaan ei kuulisi täällä hänen avunhuutojaan.

Polku päättyi aukeaan.

Päivänvalossa talo ei näyttänyt ollenkaan siltä kuin unessa. Paikalla, jota liekit olivat syöneet, oli vain mustunut savupiippu ja muutamia pystyssä nököttäviä lautoja. Sammalikko oli peittänyt kivijalan. Omenapuu kituutti entisessä pihapiirissä, humala oli kasvattanut rönsyjään sen oksistoon. Aurinko läpivalaisi koko paikan, tiilipiippua vasten kukkivat päivänkakkarat olivat suloisia. Kaiken yllä lepäsi unohduksen suloinen huntu.

Kuinka monta vuotta tulipalosta mahtoikaan olla? Kolmekymmentä? Se oli tapahtunut silloin, kun Lena oli aivan pieni.

Lena astui lähemmäs. Jalan alla risahti, kun sammaleen alla oleva lasi rikkoutui. Lena poimi auringossa kimaltelevan sirpaleen. Se viilsi hänen sormeensa haavan. Veri pisaroi samalla tavoin kuin kyyneleet kuolleen tytön poskilla.

Työnimi ja idean synty

Uusi kirja on vähitellen hahmottumassa. Alustavan idean ja juonikehitelmän kirjoitin viime elokuussa vänkärin paikalla istuen, mieheni ajoi ja kommentoi ideoitani. Samalla annoin tekstille työnimen ”Toinen puoli”, joka ei todellakaan voi olla lopullinen nimi, onpahan vain jokin jolla tökkiä tarinaa omassa pääkopassaan.

Idean syntyä on aika vaikea määritellä, minulla on ollut aloitustilanne päässäni jo vuosia, päähenkilö yllättävän asian äärellä. Se ei ole löytänyt muotoaan eikä hahmoaan ennen kuin vasta nyt. Muutama asia on sysännyt minua romaanin suuntaan. Ensinnäkin muutama lukemani kirja, viimeisimpänä Mia Vänskän Saattaja. Sitä edeltävinä kirjoina Joe Hillin Bobby Conroy palaa kuolleista sekä aikojen takaa Oskar Reposen Kirottu talo, josta teimme ysiluokalla ryhmätyönä esitelmän äidinkielen tunneilla. http://fi.risingshadow.net/library?action=book&book_id=2563

Jonkinmoista kauhun väristystä siis ilmassa, mutta saas nähdä, mihin kokonaisuus soljahtaa.

Mutta vaikutteita täytyy hakea vieläkin kauempaa. Yksi nuoruusajan innostavimpia kotimaisia tv-sarjoja oli Painajainen http://fi.wikipedia.org/wiki/Painajainen_%28televisiosarja%29

Siinä on sopivasti ahdistavaa pikkukylämeininkiä, jota tykkään teksteissäni työstää. Toinen tv-sarja on norjalainen Hiidenvirta,  http://www.youtube.com/watch?v=_FwP5LAXd7U

Hmm. Rikkonaiset tyttönuket ovat aika kauhistuttavia minusta, ja mitä todennäköisimmin tekstissäni tulee olemaan lapsiin liittyvää kauhua.

Jos tuleva kustantaja aikanaan haluaa luokitella tekstiä, se tällä tiedolla ehkä olisi yliluonnollista kauhua, murhamysteeri tai jokin kauhukumma. En kovin paljoa ajattele asiaa vielä, vaan toteutan tekstiä nyt reaalifantastisin vieterein: en anna  yhdenkään lajityyppirajan estää lisäämästä tekstiin asioita. Mutta taustat ovat tässä.

Minä vai hän

Hellittelen mielessäni kokonaan uutta romaania. Minulla on joitakin juoneen ja ideaan liittyviä hahmotelmia, yksi kaavio keskeisistä asioista sekä muutama ehdotus aloituslauseeksi.

Pitäisi valita kertojanäkökulma. Olin jo rakentanut ”hänen” identiteettiä, kun löysin kirjahyllyn alta kadonneen muistikirjani, ja sen sisältä muistiinpanoja, joissa olinkin tapaillut sisältöjä minämuotoisesti.

Nyt en osaa sanoa, kumpi toimisi paremmin.

Olen enimmäkseen kirjoittanut minämuotoista tekstiä. Hän-muoto ei ole minulle kuitenkaan mitenkään vieras, ja pystyn hyvin hyppäämään sellaisenkin näkökulman kyytiin. ”Minä” on ollut teksteissäni käytetympi ehkä siksi, että sen kautta on helpompi välittää suoraan tunteita ja luoda kertojanääneen tyypittelyjä, esim. puhekielisyyttä tai outoutta. Mutta ”hän” antaisi mahdollisuuden kuvata päähenkilöä ja tapahtumia pienen välimatkan päästä. Ääh!

Tarinan sisältö tarjoaa jonkinmoisia eväitä valinnan tekoon.

- Haluan pitäytyä yhdessä kertojassa ja hänen näkökulmassaan.
- Haluan tehdä tiiviin ja jännittävän tunnelman.
- Päähenkilö jättää lukijalle asioita kertomatta.
- Päähenkilö tuntee ja kokee vahvasti.

Kaiken tämä saa toki toteutettua kummalla tavalla tahansa , mutta kun mietin niitä kiihkoisia ja vahvoja kohtauksia, asiat alkavat kuin itsestään rullata minän suuntaan. Luovunko hänestä liian helposti? Olisiko kuitenkin yritettävä? Tähtifantasia-ehdokaskirjat, jotka kaikki ovat erinomaisia, on kirjoitettu hän-muodossa…