Hei hei, Euraania

Vuonna 2008 alkanut kirjoitusurakka on nyt niputettu kasaan: Konejumalat on käytännössä painoa vaille valmis. Vielä viime metreillä kolme silmäparia eli Eija, minä ja kustannustoimittajamme luimme kokonaisuuden läpi, ja bongasimme pieniä virheitä. Toistoa, epätäsmällisiä sanavalintoja, pieniä loogisuusmokia. Hauskasti operoimme osin samoissa ongelmakohdissa, mutta löysimme myös erilaisia korjattavia asioita.

Kolmannen osan kirjoittamisessa on nautinnollista ollut palasten loksauttelu paikoilleen. Vihdoinkin voi tietyt asiat aukaista niin kuin ne ovat aina olleet. Viimeiset näkökulmat täydentävät aiemmin kerrottua, syventävät ja kyseenalaistavat tai varmistavat. Kaikkeen ei ole yksiselitteistä vastausta, eri henkilöiden näkemykset voivat olla puutteellisuuksissaankin oikeita.

Kun aloimme suunnitella kokonaisuutta, puhuimme pahan osuudesta osana trilogiaa: tarinassa on oltava sankareille vastavoima, mutta emme halunneet luoda yksiselitteistä pääpahista, jota kohden mentäisiin koko ajan rytinällä. Pahuutta tarinassa edustavat erilaiset, inhimilliset tunteet: pelko, vallanhimo, itsekkyys ja ajattelemattomuus, jotka saavat ihmiset tekemään kyseenalaisia asioita. Tietyt henkilöt nousevat vastustajan ja pahiksenkin rooliin, mutta heidän teoillaan on jokin muu motiivi kuin ”olen synnynnäisesti paha”.

Kolmannessa osassa näkee myös kirjoittajana selvimmin kokonaisuuden tematiikan ja sen toteutumisen. Keskeiset henkilöt tekevät valintoja, jotka korostavat asioita, kehystävät ne esille. Erityisesti juuret, vanhemmuus, toiseuden pelko sekä ihmisen vaikutus ympäristöön korostuvat. Routasisarukset-sarjassa ylipäänsä käsitellään aika paljon lasten suhdetta vanhempiinsa: ennen kaikkea niihin vanhempiin, jotka ovat kasvattamassa jälkipolveaan, mutta myös biologisiin, perittyihin asioihin. Juuret ovat kokonaisuus opittua ja perittyä.

Yksilön kohtalot ja koko yhteisön tilanne kulkivat jo alkua kirjoittaessa käsi kädessä. Oli hienoa rakentaa tarinaa, jossa keskeisten henkilöiden kokemukset heijastavat isompia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Sodan seuraukset, pakolaisuus ja muukalaisviha tulevat lopetuksessa esille selkeämmin kuin alussa. Muutosta tapahtuu niin ihmisissä kuin maailmassa: Euraania ei ole lopussa sama paikka kuin alussa.

Konejumalissa on useita lopetuksia. Useita tarinalankoja solmitaan päätökseen, joten kaikkea ei saanut mahdutettua yhteen kirkkaaseen loppukohtaukseen. Henkilögalleria on tosin sen verran laaja, että tarinoiden on luontevaakin kulkea omia polkujaan, ja sivuta toisiaan, vähän karatakin toisistaan karkuun. Jokaisen henkilön jatkoa ei käsitellä, mutta luulen, että ihan viimeinen luku lääkitsee monen uteliaisuutta.

Tarinaa oli nautinnollista kirjoittaa. On haikeaa sanoa hahmoille nyt hyvästit, mutta nyt on lukijoiden vuoro muodostaa kokonaisuudesta oma näkemyksensä. Euraania jatkaa elämäänsä muiden mielissä.

Kirjoittaa osaa kolme

Kolmannen osan kanssa on tullut kerrassaan uudenlaisia asioita mieleen kirjoitusprosessista. Se, mitä on velkaa lukijalle. Mitä sarjan ensimmäisen osan perusteella on syytä tehdä kolmannelle osalle? Ja osaako sitä olla kiltti ja oikeudenmukainen hahmoille, jotka on luonut, antaa heille heidän arvoisansa loppuratkaisu? Ei päästä liian helpolla, ei toisaalta rankaise liikaa.

En yleensä lue ilmestyneitä teoksiani ilmestymisen jälkeen, kestää vuosia ennen kuin uskallan tarttua niihin. Nyt jo Hiekan kohdalla jouduin lukemaan Routaa ja tarkistamaan asioita. Koska tarinasta on vetvannut kirjoitusvaiheessa erilaisia versioita, ei aina muista mitä kaikkea lopulliseen versioon tulikaan. Kustannustoimittaja muistaa paremmin, lukija vieläkin paremmin. Lisäksi on hyvä lukea teokset ihan se mielessä, millaisia vinkkejä, vihjeitä ja odotuksia kokonaisuus kasaa viimeistä osaa kohti. Yrittää lukea sitä ulkopuolisen silmin.

Nyt kolmannen osan kanssa luetuttaa sitten molemmat osat putkeen. On päästävä käsiksi henkilöiden kehityskaareen, tarkistettava että kaikkiin oleellisiin asioihin tulee vastaus ja toisaalta päätettävä ne seikat, joihin ei tarvitse puuttua. Ei ole tarkoitus selittää kaikkea, mutta kiusallisia reikiä ei saa jäädä, ei ainakaan liikaa.

Tiedämme kyllä, mitä hahmoille tulee tapahtumaan. Mutta se, miten tiettyihin tilanteisiin päädytään, on rakentelua ja valintoja, joskus hyvin yllätyksellisiäkin oivalluksia. On valittava tapahtumat, jotka näytetään kohtauksissa, ja rajattava osa ulos. Lisäksi on henkilöitä, joita voi pyöritellä aika vapaasti suuntaan jos toiseenkin. Ja heille voi halutessaan olla hyvin ilkeäkin.

Ensimmäistä kertaa olen alkanut miettiä aivan eri intensiteetillä, mitä lukija mahtaa ajatella ja odottaa tapahtuvan. Lukijalle kasautuu ennalta odotuksia. ”Tuolle henkilölle täytyy käydä huonosti”. ”Ai kun hän lopulta onnistuisi”. Henkilöiden tavoitteet ovat tiedossa, mutta alhoja voi syventää, panoksia kasvattaa, riskejä lisätä ja palkintoja antaa.

Käyn nyt siis leikkiä päässäni. Henkilö X epännistuu. Ei. Olisi herkullisempaa,jos henkilö X kuolee. Sitten henkilö Z olisi todella ahdistunut, ja tekisi noin… Mutta olisiko se kuitenkin parempi, että henkilö X jäisi eloon ja sotkisi kaiken… Vai jos kuolema sittenkin paremmin sotkee kaiken? Tai jospa se pelastaa kaiken? Leikittely on hauskaa. Samalla se on surullista, sillä jokainen valinta kaventaa mahdollisuuksia. Tarina löytää muotonsa, lukittuu asemaan, jossa sitä ei enää voi muokata. Toisaalta henkilöt yllättävän iloisesti, kun alitajuisesti kehitellyt rakennelmat alkavat yhtäkkiä toimia. Kaikkia asioita ei ole detaljitarkasti suunniteltu valmiiksi, vaan ne tekeytyvät lennosta, koska punaisen ja sinisen yhdistelmästä tulee violettia.

Kakkosen krtitiikkejä olen lukenut jännityksellä – koska teimme mitä tahansa, ei jatko mene ihan niin kuin lukijat ovat sen ajatelleet (ainakin oletan niin). Kakkonen on rytmiltään ja rakenteeltaan erilainen kuin ykkönen. Jos ensimmäinen osa esittelee maailmaa ja henkilöitä niin kakkonen alkaa vastata kysymyksiin. Yhtenä punaisena lankana on myös se, että mennään usein siitä mikä on epätyypillistä tai genren kannalta ei se kaikkein kliseisin juttu. Toisaalta on mietittävä hyvän tarinan edellytyksiä. Tietyt kliseet ovat kliseitä siksi, että ne toimivat aina. Siksi niitä käytetään. Siksi mekin käytämme niitä. ja koska tietyt jutut ovat vain psykologisesti toimivia ja kehittävät hahmoa eteenpäin paikassa, jossa on pakko kehittyä.

Kolmosessa tarinat kaareutuvat loppuunsa. Vielä muutama yllätys takataskussa, asioita jotka menevät eri tavoin kuin normisti, muutama ”totuuskin” saa lisäväriä. Ja mielessäni siintää jo viimeisten liuskojen tunnelma, haikeus. Näillä näkymin syyskuussa käsikirjoituksen eka versio on valmiina, ja loppukohtaus kirjoitettu. Sitten lopputyöstö onkin kulmien hiomista. Ikävä maailmaa jo nyt.

Trilogia ja kuinka se vie turmioon

Jyväskylässä 12.5.2012

Vuonna 2007 minulta ja Eija Lappalaiselta ilmestyi Devoted Souls – peliromaani. Yhteisen urakan jälkeen oli hieman voipunut olo, joten päätimme pitää pienen tauon. Yleensä meillä on ollut seuraavaan yhteiseen jo ideat kasassa suoraan entisen ilmestyttyä, nyt kädet olivat tyhjät. Tauko tuli tarpeeseen ja teki hyvää. Kustannustoimittajammekin oli jäämässä äitiyslomalle, seuraavan teoksen kanssa ei ollut kiirettä, jos halusimme että juuri hän toimittaa tekstimme.

Puolen vuoden päästä aloimme puhua siitä, mistä haluaisimme kirjoittaa seuraavaksi. Olimme liukuneet realistisista tarinoista vähitellen kohti spefiä, joka meille molemmille on itse asiassa se lapsuuden yhteinen innostava asia. Että jos tällä kertaa jotakin fantastista. Mutta mitä fantastista? Jaksaako sitä lähteä vääntämään jotakin standardifantasiaa? Olisiko muita vaihtoehtoja olemassa? Mikä meitä kiinnostaisi?

Ajatus tulevaisuuteen sijoittuvasta tarinasta kytkeytyi samaan syssyyn muutaman alkunäyn kanssa. Päähenkilö on tyttö – oleellista tarinan aloittamiselle on nähdä päähenkilö jonkinmoisessa ajatuskuplassa, jossakin tunnetilassa. Minä näin tytön suolla, ja näin koneita nousemassa esille sammalten joukosta tytön edessä, tytön käskystä. Päähenkilö on vainottu omassa yhteisössään, koska hänellä on kykyjä, joita hänellä ei pitäisi olla. Koneet. Post-jotakin. Tulevaisuuden maailma, joka on kokenut jonkinmuotoisen tuhon, jossa ihmiset sinnittelevät, jossa on kaikua menneestä suuruudesta mutta joka nyt nilkuttaa eteenpäin. Science fictionia fantastisin maustein. Adoptiolapset, juurettomuus.

Siitä se lähti. Niin ja alusta saakka oli selvää, että kyllähän sitä trilogiaa pitää kokeilla. Miksi? Koska emme olleet koskaan aiemmin kirjoittaneet sarjaa. Koska tarina tuntui laajenevan ja antavan mahdollisuuksia isoon tarinaan. Koska kustantajalle tarjoutuu siten mahdollisuus kerrankin myydä meiltä sarjaa – jos sarja nyt myisi vähän paremmin kuin yksittäiset kirjat.

Kevään 2008 aikana muistioihin ja tietokoneen uumeniin alkoi kertyä muistiinpanoja. Ideointiin otettiin vauhtia mm. Pentti Linkolasta, koska ”ekouskovaisten” yhteisö oli yksi keskeisimmistä tapahtumapaikoista. Yhteisöön oli helppo ladata visioita siitä, millaisia tapoja voisi olla yhteisöllä, joka pyrkii sinnittelemään niukin resurssein eteenpäin. Tapaamme kustannustoimittajaakin, vakituisemme sijaista, jonka kanssa ääneen jutteleminen antaa lisää varmuutta hankkeelle. Tästä tulee jotakin, ihan varmasti!

Hahmojen lisäksi pitää luonnostella rakennetta ja henkilöiden ääntä. Ensimmäiset luonnokset tulevat paperille. Eija on erikoistunut hakemaan kertojien ääntä, lauserakennetta ja sanavalintoja. Päädymme käyttämään moninäkökulmatekniikkaa, jotta saamme trilogiaan moniäänisyyttä ja riittämiin juonenkäänteitä, ja samoin myös ristivalaistusta tapahtumiin.

Idea tarjotaan kustantamolle kolmen kirjan sarjana, mutta emme vielä näytä kustantamon suuntaan mitään, kerromme vain mitä on tulossa. Dystopia ei ole vielä iskenyt Suomessa täysin palkein läpi, vaikka ensimmäisiä merkkejä trendistä onkin jo.

Tammikuussa 2009 tapaamme Eijan kanssa Helsingissä, istuimme erään kokouksen jälkeen Molly Malonesissa ja kirjoitan muistivihkoon asioita ja kaavioita. ”Raskaudet ovat vaikeita. Säännöstelty raskaus, vanhemmuus pitää ansaita. Biologinen vanhemmuus harvinaista. Marras haluaa biologisen lapsen. ” Analogia fantasiamaailmoihin on ilmeinen, koska paperilla on hahmojakin luonnosteltu roolipelimaailmojen kautta: Sarim on varashahmo, Marras on velho harhapoluilla, Utu on siro haltianeito. Mielikuvia, joiden varaan tarinaa rakennetaan, asioita joita ei välttämättä sanota toteutuksessa ääneen, mutta jotka ovat itselle tärkeitä hahmottamisen kannalta. Keskustelemme puhelimitse henkilöistä ja heidän luonteenpiirteistään. On saatava yhteinen tuntuma persooniin ja heidän tekemisiinsä. Mikä motivoi kutakin, mikä on tavoitteiden esteenä.

Luonnostelemme samalla jo kakkososaa ja sen tapahtumia, on tiedettävä mitkä asiat tapahtuvat ykkösessä, mitkä kakkosessa. Muistioistani löytyy myös lankoja, joita emme toteuttaneet. Maailma saa syvyyttä. Maailma ei voi olla yksioikoinen paikka, kehitystaso ja kulttuurit vaihtelevat, kaaoksellista tilannetta voi hyvinkin perustella nykypäivällä: eihän nykymaailmakaan ole tasaisen staattinen vaan elämä on hyvin erilaista eri yhteisöissä. Yhdeksi johtoajatukseksi nousee teema ”totuuksia on niin monta kuin kokijoita”. Limitämme tarinaan asioita, jotka kokonaisuuden aikana paljastuvat muiksi kuin mitä ne aluksi väittävät olevansa.

Eija luonnostelee henkilöiden näkökulmaääniä, kirjoitamme tekstiä pienistä iduista laajentaen kohti kokonaisia osia. Ensin on vain 30 liuskaa, sitten 50, sitten 100 kunnes lopulta käsikirjoitusliuskoja on jo yli 250. Käsikirjoituksen ensimmäinen versio ja jatko-osien luonnostelu alkaa olla valmiina syksyllä. Odottelemme, että vakitoimittajamme palaa takaisin töihin.

15.11.2009 kässäri lähtee koko sarjan synopsiksen jälkeen kustantamoon. Tammikuussa 2010 tapaamme ja saamme arvokasta palautetta toimittajalta. Vastaanotto on erittäin positiivinen, keskustelu hyödyllinen. Siitä se lähtee, koko sarja!

Monia asioita tapahtuu tämän jälkeen. Käsikirjoitus käy kustantajalla keväällä uudestaan, se saa nimensä Routasisarukset vasta syksyllä. Detaljit kohdentuvat, ykköstä viimeistellessä mieli kaareutuu jo kakkososaan. Suuret linjat ja teemat tarkentuvat koko ajan. Palaset loksahtelevat paikoilleen kuin itsestään. Yhteiskirjoittamiseen olemme jo tottuneet ja menetelmän hioneet pitkälle, siksi on luottavaisin mielin helppo kirjoittaa, koska tietää toisen paikkaavan aina silloin kun itse kompuroi.

Routasisarukset ilmestyy toukokuussa 2011. Kakkososan varsinainen kirjoitustyö on aloitettu samoin keväällä. Kirjoittamisen tahti tihenee loppua kohden, koska on sovittu, että osat ilmestyvät vuoden välein.  Kirjoitan luvun, jonka on tarkoitus olla kakkosen osa, mutta se siirtyykin osaksi kolmosta, ja kutistuu kymmenekseen siitä mitä se oli. Taustamateriaali ei siis aina päädy osaksi varsinaista tarinaa.

 

Turmiollisuudesta

Kuinka trilogia sitten on turmioksi kirjoittajalle? Ensinnäkin se kahlitsee kolmen kirjan ajaksi saman maailman ja henkilöiden pariin. Jos henkilöitään rakastaa, mikä jottei, mutta toisaalta hahmot kohtaloineen voivat käydä hyvinkin rasittaviksi. Kaikki ympärillä on yhtä trilogian rakennuspalikkaa, luetut lehdet, nähdyt elokuvat ja dokumentit. Kirjoja lukee toisinaan sydän kurkussa: ettei joku olisi käynyt samalla idealaarilla. Mutta ei – meidän tapamme tehdä on meidän omamme. Dystopiabuumi tulee, se myös menee, ja sitten myöhemmin tulee jotakin muuta.

Trilogian kirjoittamiseen liittyy myös pelkoja. Miten ensimmäinen osa otetaan vastaan? Jos se saa nuivuutta osakseen, kiinnostaako kustantajaa enää jatkaa kakkosen ja kolmosen kanssa? Entä miten selviytyä siitä, että jokaisen osan pitäisi jotenkin toimia itsellisinä teoksina, mutta olla myös osa kokonaisuutta? Kirjamme eivät ole lopulta täysin itsellisiä, vaan tarinan kaari vaatii sitä, että kirjat luetaan järjestyksessä, hahmoihin tutustutaan ekan kirjan kautta.

Trilogia on myös tasapainoilemista sen kanssa, mitä kaikkea täytyy kakkos- ja kolmososassa toistaa, mitkä kohtaukset kerrata. Entä onko kakkososa pettymys niille, jotka ovat ykkösen jälkeen rakentaneet päässään tietynlaisen jatkon? Meidän focuksemme voi olla eri paikassa kuin lukijalla. Kohtelemme hahmoja eri tavoin kuin mitä lukija ehkä on odottanut ja toivonut, vuoden lukutauon aikana ehtinyt päässään rakentaa.

Toisaalta muoto antaa mahdollisuuden hyödyntää kertaamista, me päädymme näyttämään tietyt avainkohtaukset toisen hahmon silmien näkemän tai suun kertoman kautta. Näin tematiikka asioiden kokemusperäisestä luonteesta korostuu: se mikä on yhdelle tärkeää on toiselle aivan toissijaista.

Kirjoitustyön kaareutuessa kohti kolmosta on myös kova tarkistaminen sen suhteen, että käsittelemme varmasti kaikki oleellisen juonenlangat, että jos jotakin jää auki se jää auki tarkoituksella. Oma muisti toimii kirjoitettua vastaan: jotkut asiat ovat niin vetvattuja, ettei muista kummin päin juttu lopulta päätyi lopulliseen versioon. Näin esimerkiksi Utun vanhempien kohdalla, joista toinen kuoli ja toisen kohtalo jäi ykkösessä avoimeksi – pitkään en mistanut kumpi oli kumpi. Piti tarkistaa ja varmistaa.

 

Maailman uskottavuus

 

Uutta maailmaa luotaessa uskottavuus on hyvin tärkeää. Tulevaisuutta on mukava luonnostella siksi, että kukaan ei pääse sanomaan, ettei se noin voi mennä: kaikki on spekulaatiota, entäpä jos. Valitsemamme toteutustapa ei edellytä tieteen perusteellista aukirepimistä, riittää kun rakentaa illuusion, jonka päälle tarina rakentuu.

Tietenkin voi ajatella, että 300:ssa vuodessa moni asia ehtii muuttua paljon, mutta lähdimme siitä olettamuksesta, että kehityskulku menee ensin eteen ja sitten romahtaa takaisinpäin – kulttuurit eivät pääse rappeutumaan niin että ymmärrys edeltävistä kulttuureista katoaa täysin. Kehitys ja romahtaminen mahdollistaa samaan aikaan hyvin eri kehitystason elementtien olemassa olon. Voi siis olla hyvin kehittynyt, telepatiaan kykenevä alus, kun taas toisaalla on ihan luonnollista rakentaa muovijätteistä rakennuksia ja virkata vaatteita.

Rakensimme tulevaisuuden maailman tueksi jonkin verran sanastoa. Kämmeneen mahtuvasta tietokoneesta tuli kämmekkä, lapsia kantava ja synnyttävä nainen on tiinetär, saman naisen kantamat lapset ovat kohtulaisia. Ihmisen perimää muokkaava aine on alterantti. Kolmoseen tulee myös uusia sanoja, tiinetärten kulttuuria esiteltäessä.

Tapakulttuurin suunnitteleminen on mielenkiintoista, koska se antaa tarinalle jäntevät puitteet ja samalla rakentaa tarinaan uusia konflikteja ja kohtauksia. Ekologisesti elävään Laaksoon liittyivät vanhojen sinetöityjen kaatopaikkojen dyykkaus ja  Aikuisuuden riitti, jossa nuorista tehdään hedelmättömiä. Pitkälle teknisesti elävässä Taivaassa taas uskotaan siihen, että koneet korjaavat, ja tavoitellaan kuolemattomuutta.

Myös omaa pientä sanatason kivaa moniin valintoihin liittyy. Kun metsäläiset hyökkäävät Taivaaseen he rynkyttävät Taivaan portteja. Taivaassa huhutaan olevan henkiinherätyskoneita. Taivas heijastelee uskonnollista kuvastoa olematta uskonnollinen paikka.

Kliseitä käytämme tietoisesti, viittamme lohikäärmeisiin, velhottariin, taikuuteen, ajatuksenamme että tarpeeksi pitkälle kehitetty tiede on magiaa asiaa tietämättömän silmissä. Tekniikalla voi huijata. Tarinassamme on myös niin kutsuttuja pahiksia, mutta heidän kohdallamme olemme tarkoin miettineet, että pahuus on toisinaan itsekkyyttä ja omaneduntavoittelua, toisinaan vain näkökulmakysymys.

 

Tieteestä

Sarjassa on detaljeja, joiden tiede ei ole niin kovin pitkälle mietittyä, mutta monet asiat on spekuloitu siltä pohjalta, että jos keksintö x on mahdollista tehdä, niin mitä se aiheuttaisi maailmassa ja ihmisissä. Syntymekanismia tai tarkkoja olosuhteita emme valota, koska kultakausi oli ja meni, eikä siitä enää ole todisteita. Ei noiden faktojen esittäminen toisi tarinaan mitään uutta lisää. Tästä päästäänkin semmoiseen asiaan kuin rajaamiseen. Sitä on täytynyt tehdä niin sen tasolla, mitä kerrotaan, ja myös miten kerrotaan. Emme esimerkiksi käsittele juurikaan uskontoja, viittaamme niihin mutta maailmassamme niillä ei ole suurta roolia. Energiansaanti ja hedelmällisyys nousevat keskiöön.

Luulisi, että kolmessa kirjassa ehtii sanoa jo kaiken tarvittavan. Mutta ei se ihan niin mennyt. Kolmannen osan kirjoittaminen on luovuttamista, sillä on jätettävä monia herkullisia tapahtumia ja juonenkäänteitä vähälle huomiolle. Päätimme jo alkuun keskittyä muutamaan keskeiseen hahmoon ja näkökulmatekniikka antaa tarinankerronnalle rajoitukset: kuvaamme vain keskeisten henkilöiden näkemät asiat. Utu on heistä tärkein, koska hän käy läpi suurimman muutoskaaren syrjitystä ja heikosta voimakkaaksi ja ylpeäksi, ja taas lankeemuksen kautta toivon mukaan tasapainoisemmaksi ihmiseksi. Kyse on siis identiteetin muutoksesta, aikuistumisesta, mutta myös suhteesta perheeseen ja juuriin.

Kokonaisuudessa esitellään useita hahmoja, sivuhahmojen elämänkohtaloihin emme voi puuttua isojen kohtausten avulla elleivät he satu olemaan päähenkilöiden tulilinjalla. Kolmoseen meillä on tosin idea, jonka avulla salaisuuksien verhoa suhteessa tulevaan voidaan hivenen aukaista.

Tarinan kirjoittaminen on myös tasapainoilua sen kanssa, milloin hahmot ovat liian voimakkaita, milloin heidät pitää vetää alas lokaan, jotta tarina säilyttää mielenkiintonsa ja jännitteet toimivat. Pitkän tarinan kirjoittamisessa täytyy varautua myös siihen, että tarina muuttuu ja tempoilee suunnitelmaa vastaan kesken matkan.  Vaikka tarina on suurin piirtein taottu takaraivoon, se voi työpöydällä joutua taipumaan vielä mahtavamman idean edessä.

Lopuksi

Vanhojen muistivihkojen selaaminen on hämmentävää. Onko tätä tarinaa tosiaan tullut pyöriteltyä vuodesta 2008 saakka? Kun viimeinen osa ilmestyy, sarja on kulkenut matkassa kuusi vuotta.

Aikataulutus on yksi sarjan etuja ja samanaikaisia haittoja. Minulla on käsikirjoituksia, joita olen työstänyt vuosikausia. Sarjan osien kirjoitusprosessi on suht tiukka, käsikirjoituksen tekemiseen on aikaa vuosi, raakaan kirjoittamiseen noin puoli vuotta. Kirjoituspaineesta on etunsa. Trilogia voi hajota käsiin, jos sitä vetvaa liian löysällä aikataululla.

Kun kolmas osa ilmestyy keväällä 2013, lukija pääsee kokemaan, miten tarinan keskeisille henkilöille ja yhteisölle mahtaa käydä. Me kirjoittajat jätämme jäähyväisiä maailmalle jo nyt.

* * *

P.S. Tilaisuudessa kysyttiin, aiommeko silti jatkaa maailman parissa, kirjoittaa esim. tapahtumista ennen Roudan alkua tai tarinoita keskeisistä hahmoista. Ei se ole poissuljettua,vaikka tällä hetkellä kirjoitammekin vain trilogiaa…

Hiekkasotilaat

Hiekkasotilaat on ilmestynyt! Silittelen juuri tekijänkappaletta: kansi on hehkeä, paksuus on about sama kuin Routasisaruksissa, typografia samoin tuttu. SIsällöstä en uskalla paljastaa tässä vaiheessa muuta kuin että kaikki ei ehkä ole ihan siltä mitä Routasisaruksissa annettiin olettaa…

- – -

Olin hautautunut hiekkaan.

Vaistomaisesti haroin käsilläni ylöspäin. Maa antoi periksi. Sormeni läpäisivät hiekan, ja tajusin että maankamara oli viistosti yläpuolellani, aivan ulottuvissani. Valo kuulsi jyvien lomitse. Kurotin koko voimallani ylöspäin, ponnistin jaloillani ja pusersin itseni hiekan läpi. Kun pääsin puoliksi maanpinnalle, ravistin päätäni kuin koira ja pyyhin ja räpytin silmiäni nähdäkseni paremmin. Puhalsin jyväset sieraimistani ja yskin kurkkuani selväksi. Kuinka kauan olin ollut kokonaan hautautuneena? Muutamia minuutteja, pidempään?

Hiekkasotilaat painokoneisiin

Hiekkasotilaat lähti painoon! Tällä viikolla vielä kommunikoimme toimittajan kanssa detaljeista ja muutama ihan hassu juttu löytyi (mm. väärin kirjoitettu nimi ja joitain ihan hölmöjä mokia, joita ei vain tekijät olleet havainneet). Taitto tuli myös katsottavaksi karttojen ja piirustuksen osalta, runon ja kuvien paikka tarkistettiin ja tuumittiin. Vaikka varsinainen editointi ja oikovedoksen katsastaminen tapahtuikin jo muutama viikko sitten, vielä jäi näperreltävää.

Kirja ilmestyy 15.5, pari päivää aiemmin jos hyvin käy, pari päivää myöhemmin jos painossa ja logistiikassa on ruuhkaa. Sitten teos leviääkin kirjakauppoihin ja kirjastoihin, ja pääsemme jännäämään, miten lukijat ottavat teoksen vastaan.

Sarjan toisen osan haasteena on se, että se ponnistaa ykkösestä ja kurottaa kohti kolmosta. Ykkösosan lukijoilla on varmasti mielikuvia siitä, mihin kakkonen voisi olla menossa. Meillä on nyt sitten tarjottavanamme oma ratkaisumme, joka jatkuu suoraan siitä mihin Routa jäi: konfliktit syvenevät. Uusia näkökulmahenkilöitä tulee mukaan kuvioon, vanhat poukkoilevat omien tavoitteidensa perässä.

Routasisaruksissa käynnistettiin erilaisia prosesseja ja esitettiin havaintoja aiheesta ”mitä?”. Nyt Hiekassa sitten päädyimme vastamaan useampaan ”miksi?”-kysymykseen. Ennustuksesta, maailmassa tapahtuneista asioista ja kyvyistä tulee paljastuksia, mutta kuten tarinan luonteeseen kuuluu, ei lukija toki voi olla täysin varma, että nytkään jokainen kivi ja kanto on käännetty ylös. Totuus on monitahoinen juttu.

Hiekkasotilaat on rytmiltään ja dynamiikaltaan ykköstä nopeampi: osioita on useampia, uusien tapahtumapaikkojen lisäksi hyödynnetään jo aiemmin esitettyjä ja osa aiemmin vilahtaneista henkilöistä saa enemmän tilaa olla esillä. Muutama (minusta) aika herkullinen juonenkäänne syventää Roudassa tapahtunutta.  Tarina loppuu tilanteeseen, joka toivon mukaan jättää mukavan kutinan ja nälän kolmosta varten.

Ja kolmonenhan on jo työpöydällä…

Trilogia ja kuinka se vie turmioon

Lupasin esiintyä Jyväskylässä kirjallisessa illassa. Aiheeksi valikoitui sitten trilogian kirjoittaminen. Luvassa siis Routasisaruksista ja Hiekkasotilaista asiaa, niin isojen teemojen käsittelystä, tarinakaaren suunnittelusta sun muusta aiheeseen liittyvästä.

Kirjallinen ilta
la 12.5.2012 klo 18-20
Kirjailijatalo, Jyväskylä, Seminaarinkatu 26 B

Trilogia ja kuinka se vie turmioon
Kirjailija Anne Leinonen puhuu yhteiskirjoittamisesta ja sarjan luomisesta teoksien Routasisarukset ja Hiekkasotilaat pohjalta.

Kirjoituskilpailuihin osallistuminen
Professori emerita Liisa Rantalaiho alustaa kirjoituskilpailuista tuomarin näkökulmasta, minkä jälkeen vapaata keskustelua aiheesta.

Vapaa pääsy

Järjestäjät: Jyväskylän Science Fiction seura 42, Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry, Keski-Suomen Kirjailijat

Ovat lentäneet pesästään

Nimittäin kässärit. Hiekkasotilaiden oikovedos lähti kohti Helsinkiä, ja siihen korkeintaan enää palataan jos toimittajalla on vielä jotakin tsekattavaa. Tai Eijalla. Muitakin uutisia tässä jännään, mutta palataan niihin myöhemmin, jos asioiden suhteen tapahtuu edistystä.

Nyt alkaakin sitten lopultakin olla uuden virittelyn aika. Vihdoinkin pääsee kirjoittamaan Roudan kolmatta ja viimeistä osaa, jossa langanpätkät kurotaan lopulta umpeen ja pistetään henkilöiden seikkailuille piste. Tarkoitus on myös luppoaikojen ratoksi aloittaa aivan tuore, tuliterä romaani, jonka muistiinpanot taannoi katosivat sen muistikirjan myötä. Romaanista voi tulla pitkällinen prosessi, mutta toisaalta raakatekstiä syntyy minulta nopeasti, jos suunta on selvä. Siis ideoimaan, hauduttamaan, marinoimaan uusia juonenkäänteitä!

Kolmosta kohti

Joulun välipäivinä olen lähinnä lukenut, surffailut netissä erinäisiä tietoja etsien ja hauduttanut Routasisarukset 3:n synopsista ja detaljeja. Koska kolmas osa sulkee koko tarinan kaaren, olemme Eijan kanssa matkan varrella tehneet muistiinpanoja, kaavoita ja ajatelmia siitä, mitkä kaikki asiat on huomioitava kolmosessa. Muistiinpanot täytyy vain kasata, ja siksi olemmekin työstäneet yhden ison dokumentin, jossa on sekä kolmosen juonirunko että kaikki ne tärkeä seikat, jotka on muistettava huomioida. Tästä synopsiksen tekemisestä on ollut sekin hyöty, että sen avulla on muistanut kakkoseen lisätä muutaman oleellisen upotuksen.

Jos ykkösosa on tarinan käynnistys ja maailmaa luova teos, on kakkonen se missä monia ykkösessä esitettyjä asioita aukaistaan lisää – samalla kun juoni menee roimasti eteenpäin. Kolmosessa taasen suljetaan lankoja kiinni ja käytetään niin ykkösessä kuin kakkosessakin esille tuotuja asioita yhteen rutistaen ja sovitellen. Loppuratkaisuihin päätyen.

Joistakin Routasisarusten kritiikeistä on tullut vastaan oivallisia lisäselvityksen paikkoja, kuten esimerkiksi semmoinen detalji, millaisia kieliä (yhteiskieli, murteet) Euraaniassa puhutaan. Ykkösessä ei tullut luontevaa paikkaa asian selittämiseen – koska infodumppia tuntui olevan pakko kirjoittaa muutoinkin. Kakkosessa asiaan annetaan hivenen selvennystä, kun muutamia muitakin tärkeitä detaljeja aukaistaan, ja selvennykselle on luonteva paikka.

Nyt olisi oikeastaan vielä kertaalleen luettava ykkösosa Routasisarukset läpi, ja tunnusteltava, onko oleellisia tai muuten vain kivoja detaljeja unohtunut muistiinpanoista huolimatta. Hassua, koska yleensä julkaistuun kirjaan en palaa kovin äkkiä julkaisemisen jälkeen. Toki olen koko ajan selaillut teosta, koska aina on jotakin pientä tarkistettavaa ollut.

Hauskinta sarjan tekemisessä on ehkä se, että asioita saa kerrankin hauduttaa, juonenkäänteitä vääntää ja detaljeja sommitella kuin isoa tuhatpalaista palapeliä. Henkilöissä ja maailman yksityiskohdissa riittää ammennettavaa, eikä kaikkea pysty mahduttamaan edes kolmeen kirjaan. Monet taustoitukset jäävätkin vain itselle tiedoksi, tarinan näkymättömiksi rakennuspalikoiksil

Editoinnin ihanuudesta

… tai pikemminkin kurjuudesta. Nyt on menossa käsikirjoituksen kituviikot, eli se aika kun kaikki isot korjaukset on tehty, rakenne siis lukittu ja kustannustoimittajan bongaamat logistiikkavirheet korjattu ja painotukset entrattu kohdilleen. Vielä pitäisi lukea koko käsikirjoitus hyvin tarkasti läpi, metsästää viimeiset aivopierut ja  ajatusvirheet ja hioa kieli niin timmiksi kuin suinkin pystyy.

Kyllä kehtuuttaa. Vaikka kässäri tuntuu hyvältä ja tarinassa on imua, on oikolukeminen silti tavattoman hidasta puuhaa. Muutaman liuskan jaksaa tehdä, sitten ajatus karkaa pahemman kerran jonnekin muualle. Sanat ovat tuttuja, lauserakenteet muuttuvat tympeiksi ja juoksevat karkuun. Pitäisikö kerrankin käyttää lauseenvastiketta vaikka ne usein tukkivat ilmaisun ja tekevät kerronnasta jähmeää? Onko tämäkin turha tilkesana, tautologiaa, muuten vain köpsä ilmaisu?

Viimeiseen kunnon editointiin pitäisi malttaa jättää aikaa, mutta toisaalta tästä haluaisi jo päästä eroon, hypätä uuden luomisen pariin. Ja vastaan tulee koko ajan asioita, joita kirjaa itselleen ylös: muista käsitellä tämä kolmosessa, ota tämä huomioon, tästä voisi olla pointtia siihen ja siihen kohtaan.

Minulla on takaraivossani lista maneerejani, jotka käyn kässäreistäni läpi. Huonojen sanojen lista, väärin käyttämieni ilmaisujen kokoelma, löysät lauserakenteet ja kiireessä toistuvat lapsukset. Ne on helppo puunata läpi, koska ne löytyvät search-toiminnolla. Mutta turhan yksinkertaisesti sanotun muuttaminen paremmin sanotuksi on käytävä läpi ajatuksella, ajan kanssa, huolellisesti sanoja punniten ja tarvittaessa synonyymisanakirjaan tarttuen. Joskus on lennokas fiilis ja sanat löytyvät paperille helposti, joskus ajatus on tukkoinen ja yksinkertaisenkinratkaisun löytyminen kestää.

Toisaalta, vitkuttelusta ja jahnailusta huolimatta tämä on palkitsevaa. Joka kerta kun löytää uuden mokan, joka on jäänyt yksinkertaisesti huomaamatta, huokaisee helpotuksesta. Tämäkin ongelmakohta poistettu!

Loppuvuoden rutistus

Finlandia Junior –ehdokkuus on poikinut paljon kaikenlaista hyvää. Tietenkin se vauhdittaa kirjan myyntiä ja toivon mukaan herättää mielenkiintoa uusissa lukijoissa. Nyt kun vielä kyseessä on sarja, saa jatkokin samalla lisää huomiota.

Samalla ehdokkuus itsessään on kova kannustin omalle työmotivaatiolle. Joskus voi olla näinkin tunnustettu, ja se antaa varmuutta sille, että omassa työssä on jotakin mielekästä. Ei kissa tietenkään pelkällä kiitoksella elä, mutta luovassa työssä kiitos tulee joskus tarpeen… Kirjoittaminen on, yhteiskirjoittamiskuvioista huolimatta, aika yksinäistä puuhaa, ja välillä fiktiivisten maailmojen keskellä on aika mökkihöperö olo.

Käsikirjoituksieni ”suuri pyörä” on nitkahtanut taas pari pyörähdystä eteenpäin, ja palaan hetkeksi vuoden 2009 nanowrimo-romaanini editointiin. Aikaa on kulunut riittävästi, jotta pystyn katselemaan sitä analyyttisesti sekä fiksaamaan lopussa olevat kohdat, jotka ovat hieman reikäisiä. Työtä ei onneksi ole paljon, mutta se on hyvä tehdä, jotta tekstin voi sitten laittaa pöytälaatikkoon odottamaan sopivaa hetkeä laittaa se eteenpäin – se ei sitten enää vaivaa mieltä.

Ajatukset ovat silti jo kovasti Roudan kolmannessa osassa. Kakkonen eli Hiekkasotilaat on vielä hetken aikaa loppuhionnassa, mutta alkaa laskeutua kohti  toukokuun julkaisua, kansikin on jo nähtävillä.
http://usvazine.wordpress.com/kirjoittajasta/hiekkasotilaat-2012/

Kustantamon sivuilla on esittely, mutta sitä en suosittele lukemaan, jos haluaa olla täysin spoilerivapaa.
http://lue.wsoy.fi/routasisarukset

Trilogian tekeminen on ollut erittäin antoisaa, kun on iso maailma ja laajoja tapahtumaketjuja, joita purkaa auki. Tarinan kokonaiskaarta ja rajausta on joutunut miettimään, samoin sitä mitä laittaa kakkoseen ja mitä jättää kolmoseen.

Hiekkasotilaissa aukaistaan monia ykkösessä vain vihjattuja asioita, mutta selvitettävää ja jännitettävää jää myös kolmoseen. Olen lehdistä ihan viime viikkoina bongannut muutamia tiedeuutisia, jotka ovat olleet kuin kaikuja jo aiemmin harkituille jutuille. Toki ideoita on koko ajan metsästetty tiedelehdistä, mutta kuten aina, tietyt asiat pulpahtavat uutisiin pinnalle samaan aikaan kun on itsekin pohtimassa samoja asioita.

Myös monet ajankohtaiset asiat vaikuttavat omaan kirjoittamiseen. Maailmalla ja meillä Suomessa tapahtuu juuri nyt asioita, jotka väkisin näkyvät omissa kaunokirjallisissa teksteissä. Niiden pitääkin näkyä, mutta Roudan genre tarjoaa mahdollisuuden peilata ja etäännyttää tulevaan aikaan. Oppiiko ihmiskunta koskaan, ja jos niin mitä?

Routasisaruksille F-Junior -ehdokkuus

Tänään olemme Eijan kanssa olleet hyvin Routaisissa tunnelmissa, kun Finlandia-Junior -ehdokkaat julkistettiin.

Raadin perusteet olivat tällaiset:
“Eija Lappalainen – Anne Leinonen: Routasisarukset (WSOY): 2300-luvulle sijoittuvassa dystopiassa varallisuus ei jakaudu tasapuolisesti, syntyvyyttä säännöstellään ja ihmisen elinikää pystytään jatkamaan teknologian avulla. Eletään katastrofin jälkeistä aikaa maailmassa, jossa ihmisen ja koneen välinen raja on hämärtynyt.

Teoksen henkilöhahmot kasvavat ja syvenevät tässä visuaalisessa mielikuvittelun taidonnäytteessä, jonka yhteiskuntakritiikki puree tätäkin päivää. Kieli kulkee erinomaisena läpi teoksen loihtien eteemme maailman, jonka jokainen yksityiskohta on tarkoin ja harkiten mietitty. Routasisarukset ei sorru synkistelyyn, eikä selittelyyn. Teos herättää kysymään, millaista tulevaisuutta olemme itsellemme luomassa?“

Kiitos kaikille eri viestimien välityksellä tulleista onnitteluista! Huomiseen klo 12 mennessä on sarjan kakkososa palautuva kustantamoon luettavaksi, joten voi sanoa, että ajatukset ovat parhaillaan tuolla vuoden 2300 tietämillä… Lykkyä muillekin ehdokkaille, pysyköön mielenne vakaana ja kynä terävänä (älkääkä menettäkö yöunia)!

 

 

Kai te nyt joskus riitelette?

Viime viikkoina olen haastatteluissa vastannut kysymyksiin yhteiskirjoittamisesta. Yleisimmät kysytyt asiat ovat ”kuinka se onnistuu” ja ”kai te joskus riitelette”.

Minulla on yhteiskirjoittamisesta yli kymmenen vuoden kokemus, oikeastaan kahdenkymmenenviiden, jos Eijan kanssa joskus lapsena ja nuorena kirjoitetut jatkokertomukset otetaan huomioon. Ensimmäinen suunnitelmallisesti tehty yhteisteos on Lokkeja rakastava veli (WSOY 2000), joka on samalla minun ja Eijan esikoisteos ja nuortenkirjakilpailun voittaja vuodelta 1999.

Kirjoittamisyhteistyöstä minulla on kokemusta kolmesta työparista. Eija Lappalaisen kanssa olen kirjoittanut nyt yhteensä kuusi nuortenkirjaa (viimeisin Routasisarukset 2011), seitsemäs ja kahdeksas työn alla. Petri Laineen kanssa olen tehnyt lähes novellikokoelman verran tieteisnovelleja (viimeisin Kuulen laulun kaukaisen julkaistu Portissa 2/2011). Miina Supisen kanssa olen kirjoittanut romanttisen jännärin Rautasydämen (Helsinki-kirjat 2011).

Yhteiskirjoittamisessa on paljon hyviä puolia. Se on ensinnäkin hyvin inspiroivaa, sillä ideointivaiheessa on erittäin antoisaa pallotella ideoita, hylätä toimimattomia ja keksiä taas uusia villejä ideoita tilalle. Yhteiskirjoittaminen antaa tekemiselle rytmiä, koska on vastuussa itsensä lisäksi myös kanssakirjoittajalle: aikatauluista ei niin helposti lipeäkään, kun on luvannut toiselle hoitaa oman osuutensa tiettyyn päivämäärään mennessä.

Käytännössä kaikkien kolmen työparin kanssa olemme soveltaneet samaa menetelmää: idea viritellään yhdessä, synopsis kasataan, henkilöhahmot suunnitellaan, ja sitten itse kirjoittamisvaiheessa molemmat kirjoittavat koko kässärin leveydeltä tavaraa. Ei erillisiä näkökulmia, vaan kumpikin vapaasti toisen kirjoittamaa kehittäen ja muokaten. Käytännössä jompi kumpi on aina tehnyt yirtyn kohtausen tai luvun pohjatekstin, mutta kässäri työstetään niin moneen kertaan, että pohjatekstin kirjoittajan oma ääni häipyy taustalle. Teksti perataan lause lauseelta läpi. Lopputulos on jonkun kolmannen yhdessä kirjoittamaa.

Toisen kirjoittamaa saa omalla vuorostaan vapaasti editoida. Isoimmista muutoksista toki on syytä keskustella ennakkoon. Prosessissa on siis koko ajan mukana ”kustannustoimittaja”, henkilö jonka kanssa kirjoitettua pallotellaan edestakaisin. Yhteisteksti on siksi usein varmemmalla pohjalla, kun se lähtee kustantamoon- rakennetta ja ideaa on jo moneen kertaan ehditty myllätä. Tosin kaksikin kirjoittajaa voi yhdessä kasauttaa iloisesti metsään, mutta ainakin sinne mennään sitten reippaasti yhdessä.

Siitä riitelystä: en muista tapelleeni yhteistekstien sisällöstä. Kaikki on aina pystytty sopimaan yhteisymmärryksessä. Kun toinen perustelee, on pakko uskoa. Usein on niin, että johonkin asiaan takertuu sitkeästi kiinni, vaikka tietääkin intuitiivisesti, että muutoksia kannattaisi tehdä. Kanssakirjoittaja puhkaisee nämä kuplat nopeammin kuin mitä itse tekisi, aukaisee siis silmät huomaamaan mikä toimisi vielä paremmin. Koskaan ei jää yksin valintojen kanssa. Molemmilla työparilla on omat heikkoudet ja vahvuudet, jotka toisiaan täydentävät: maneerit hiotuvat pois, ja tekstin eri osaset saadaan toimimaan paremmin, kun vahvuuksista otetaan kaikki hyöty irti.

Luomisen lisäksi myös palautteen jakaa yhdessä. Se on yllättävän mukavaa, onnistumisien jakaminen ja epäonnistumisien purkaminen. Asiat suhteutuvat paremmin, kun on taustatukea: napakka negatiivinen palautekaan ei tunnu niin pahalta, kun voi tuskailla asiaa toisen kanssa.

Tämän syksyisissä haastatteluissa on myös kysytty sitä, miten yhteiskirjoittaminen poikkeaa yksin kirjoittamisesta. Ja oivalsin: kyse on ehkä ennen kaikkea oman äänen peilaamisesta, oman äänen sovittamisesta sekä kirjoittajaminän koulimisesta. Jokainen tehty yhteisteksti kehittää omaa kirjoittajapersoonaa, joko taidollisesti tai sitten myös itsetunnollisesti. Yhteistekstissä uskaltaa helpommin heittäytyä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, ainakin on mahdollisuus päästä eroon itseään vainoavista teemoista, joihin jatkuvasti omassa henkilökohtaisessa tuotannossaan palaa.

Kirjoitan yhdessä, koska saan siitä elämyksiä, koska koen niin kehittyväni kirjoittajana – ja koska se on prosessina niin antoisaa.

Outojen maailmojen äärellä – Kunniavieraspuhe

Tamfan 24.9.2011
Tampereella

On erikoislaatuista päästä tilaisuuteen puhumaan itsestään, kun yleensä keskustelun aiheena on joko kirja tai sitten aivan muu mielenkiintoinen asia. Ensimmäinen kerta, kun olen tapahtuman kunniavieraana, ja tulee varmasti jäämään mieleeni. Kiitos siitä tamperelaisille.

Tässä siis hajatelmiani kirjoittamisesta outojen maailmojen äärellä.

*

Jotkut tietävät jo lapsena, mitä he haluavat tehdä isona. Minä en koskaan erityisemmin tiennyt, vaan tein asioita lähinnä koska ne olivat kivoja. Silti kun katsoo taakseen, näkee selkeän asioiden ketjun, yksi asia johtaa toiseen ja lopulta kolmanteen, kokonaiseen elämään ja elämäntapaan.

Tarinoiden kertomisesta tuli minulle intohimo jo aivan nuorena. Lapsena sepitin seikkailuja mielikuvitusystävien kanssa. Usein talviseen aikaan lähdin kotiin tultuani hiihtämään. Olin tampannut pellolle ladun, jota myöten hyvin verkkaiseen tahtiin menin eteenpäin. Verkkaiseen siksi, että kolmen-neljän aikaan taivas alkoi muuttua ensin tummansinikseksi, sitten mustaksi, ja ensimmäiset tähdet tulla näkyviin. Olin opetellut tähtikartastosta tähtien nimiä ja sepitin niiden välille seikkailuja. Jo pelkät nimet houkuttelivat: Bellatrix, Betelgeuze, Bereniken hiukset. Antiikin tarut olivat tulleet kirjaston kautta tutuksi, mutta rakentelin niiden varaan omia tarinoitani: milloin kyse oli vieraiden maiden välisistä ristiriidoista ja sodista, milloin olin itse mukana tarinoissa yhtenä henkilöistä…

Myöhemmin tämä tarinoiden kehittely laajentui lähinaapurissa, siis neljän kilometrin päässä asuvan,  minua paria vuotta nuoremman Eijan kanssa roolipelaamiseksi. Rakentelimme maailmoja, joihin monimutkaisia juonirakenteita ja henkilöhahmoja konflikteineen. Tiedättehän: sankari tai sankaritar joutuu kuolemanvaaraan ja pelastuu neuvokkuutensa ansioista. Kaikista vastaan tulleista elokuvista, kuten Excaliburista, Ivanhoesta ja Conan-elokuvista imaisimme tarinoihimme lisää yksityiskohtia.

Ajattelin paljon tarinoita myös metsässä liikkuessani. Eräs hyvin inspiroiva paikka oli suo. Kotimme lähellä oli Huppion luonnonsuojelualue, jossa kävin usein perheeni kanssa marjassa. Suon aava, kitukasvuista mäntyä puskeva maisema oli omalla tavallaan lohduton. Vain ohikiitävän kalasääsken riipivä kiiiik! rikkoi toisinaan äänimaisemaa. Muuten ei muuta kuin tuuli ja autius – ja ajatusten avaruus.

Luonto tarjosi siis hyvän alustan mielikuvitukselle. Toinen oleellinen tekijä olivat kirjat. Kotonani ei ollut kirjahyllyä eikä kirjojajaan, lähinnä sanomalehtiä ja Aku Ankka, joka veljelleni tilattiin ennen kuin itse osasin lukea. Siksi siis kirjastot muodostuivat tärkeiksi kokemuksien antajaksi. Ensin löytäpaikkana toimi alakoulun nuhruinen kirjasto, jossa oli paljon 1940-1960 -luvun poika- ja tyttökirjoja, Topeliuksen satuja, Kolme etsivää –kirjoja, seikkailutarinoita, käytännössä mikä tahansa vastaan tullut kelpasi minulle. Kannoin kirjoja selkä vääränä kotiin ja saatoin lukea kolmekin kirjaa illassa. Pihalla kävi myös kirjastoauto kerran viikossa, ja sieltä löytyi sarjakuvia: Punanahka-sarja, Asterixit, Lucky Luke ja Valerian esimerkkeinä. Eri kyläkouluissa kiertävässä kirjastoautossa tiettyjen kirjojen kierto oli niin pitkä, ettei kaikkia pitkiä sarjoja tullut edes kokonaan luettua, sen sijaan sama opus saattoi kulua kierrossa viisikin kertaa.

Yläasteelle päästyäni metsästin kunnankirjaston kirjahyllyjen välistä kaiken fantasiaan liittyvän, kuten esimerkiksi Michael Enden Päättymättömän tarinan, Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjan tai Tolkienin Hobitin sekä Taru sormusten herrasta -nivaskan. Fantasialle tai tieteiskirjallisuudelle ei ollut omaa hyllyä, joten löydöt piti tehdä itsenäisesti. En tuntenut luokaltani ketään muuta samasta kirjallisuudenlajista yhtä vahvasti kiinnostunutta, en oikeastaan edes paljon lukevia ihmisiä, joten en päässyt jakamaan lukukokemuksiani. Minä ja kirjojen oudot maailmat olimme kahdestaan, kirjojen herättämät ajatukset yksin minun omaisuuttani. Se riitti, että Eijan kanssa parhaat ideat pystyi käsittelemään roolipelimaailmassa.

Jos pitäisi nostaa esille yksi ainoa kirja tai pikemminkin sarja, joka on jäänyt parhaiten mieleen mielikuvitukseeni vaikuttajana, se on Edgar Rice Burroughsin Mars–kirjat. 13-vuotiaasta Mars-kirjat olivat täysin uskottavia, ja miehinen uhokin sopi poikien maailmasta kiinnostuneelle tytölle. Minua kiinnostivat miekka ja magia, ja arkirealistisen nuortenkirjat sivuutin lähes järjestelmällisesti lukuvalikoimastani. Seksuaalivalistusta sai Untinen-Auelin Luolakarhun klaanista jatko-osineen, ja hysteerisiä naisia taas bongasi romanttisesta historiallisesta Angelica-sarjasta. Eskapismia, mutta juuri outoihin tai historiallisiin maailmoihin pois pakeneminen teki arjessa elämisestä mielekästä.

*

Joillekin meille riittää toisten tekemien hengentuotteista nauttiminen. Toiset meistä haluavat tuottaa itse. Koska olin rakentanut tarinoita mielessäni, oli niitä lopulta rakennettava myös muutoin. Maalasin tauluja keksimieni fantasiamaailmojen hahmoista, rakentelin roolipeliseikkailuja ja vähitellen aloin kirjoittaa tarinoita. Eijan kanssa teimme jatkokertomuksia, joissa usein seikkaili stereotyyppinen fantasiakööri taistelijasta velhoon. Toisinaan myös sepitimme kauhutarinoita. Yhteistä juonensuunnittelua ei tuossa vaiheessa ollut, tarinat polveilivat eteenpäin toisen jatkamina, ja jos juoni meni solmuun, saattoi sankaritkin vaivattomasti päästää päiviltä ja herättää seuraavaan tarinaan eloon.

Ensimmäisen varsinaisen kokopitkä fantasiatekstini oli 16-vuotiaana kirjoittamani romaani. Sen tein perinteisellä kirjoituskoneella kaksisormijärjestelmällä aitassa kynttilän valossa, yhden kesän aikana. Tarina on hyvin tavanomainen sekoitus ennustusta, jumalia, taikuutta ja seikkailijaryhmän edesottamuksia. Selkeitä vaikutteita oli otettu Forgotter Realms- ja Dragonlance-bulkkisarjoista – haltioita ja puolihaltioita täytyi olla mukana, totta kai. Uskalsin siinä vaiheessa näyttää tarinoitani tutuille, ja yksi kommentti on jäänyt erityisesti mieleen: teoksen loppuliuskoille oli piirretty paskakäyrä romahduksineen kuvastamaan hetkeä, jolloin tarina meni ihan kuraksi. Tämä ei suinkaan lannistanut, vaan suivaannutti yrittämään entisestään. Tarina on sen verran laadukas, että olen pistänyt sen arkistomappiin ja tunkenut hyvin hyvin kauas kaapin pohjalle. Jos joskus tulee sellaisia epäilyksiä, etten osaa kirjoittaa, minun tarvitsee vain kaivaa tuo tekele esiin. Kummasti alkavat nykytekstit tuntua kelvollisilta ja järjellisiltä.

Joskus parikymppisenä kirjoitin dystooppisen novellikokoelman, jonka yksittäiset tarinat linkittyvät toisiinsa. Klassikoihin lukeutunevat ”Se ei ollutkaan peliä” ja ”Se planeetta olikin maa” –kaavan pohjalle rakentuneet tarinat, joita itse luonnollisesti pidin uniikkeina ja erinomaisina. Kokoelmassa oli jonkin verran yhteiskuntakritiikkiä, mutta kerronta oli vielä hyvin kesyä ja yksilökeskeistä, sanoisinko jopa kirjoittajan oman napanöyhdän kaivamista. Seksuaalisuuden kuvauskin oli lähinnä päähenkilön onanointia puussa, ja yhteiskuntakritiikki aidan takana mellakointia. Rohkeaa, eikö! Ei ihme, ettei moisille teksteille löytynyt julkaisukanavaa.

Porttia ryhdyin lukemaan kirjastossa joskus 1990-luvun alussa, ja tilaajaksi rohkaistuin 1993. Lehdessä minua innostivat tarinoiden lisäksi ilmoitus kirjoituskilpailusta. Aloinkin osallistua siihen vuosittain. En menestynyt kovasta yrittämisestä huolimatta, ja siitä suivaantunena luin voittajatekstit hyvin tarkkaan ja yritin ottaa opikseni. ”Jos tuollaisella voittaa, niin kyllä minäkin vielä kirjoitan sellaisen, että joskus pärjään.”

Ensimmäisen sijoitukseni sain vuonna 1998, kun ”Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa” sai kisassa kunniamaininnan. Kävin palkintojenjakotilaisuudessa Tampereen Suomalaisella klubilla hyvin flunssaisena, ja Portin sivuilla minusta on valokuva, joka näyttää lähinnä maalla asuvan sarjamurhaajan muotokuvalta. Tuo ensimmäinen Portissa julkaistu novellini oli humoristinen, Gaimanin ja Pratchettin Hyviä enteitä -kirjan hengessä tehty tarina demonista, joka vokottelee sieluja kehnohkolla menestyksellä. En edes harkinnut novellin tarjoamista vuonna 2006 julkaistuun novellikokoelmaani ”Valkeita lankoja”, johon on koottu 14 toisiin todellisuuksiin sijoittuvaa novellia, niin erityylinen se on muuhun tuotantooni verrattuna. Portin vuotuinen osallistujien taso on noussut niin korkealle, että demonitekeleelläni tuskin nykyään pääsisi edes loppukisaan saakka. Mutta jostakin on aloitettava.

Demoninovellia seurasi muita Portin kisassa menestyneitä ja julkaistuja novelleja, joista 9 päätyi lopulta kokoelmaani. Loput 5 ennen julkaisematonta olivat kisassa käyneitä, mutta ei menestyneitä tekstejä, joita olin hionut eteenpäin.

Kokoelman niminovelli Valkeita lankoja voitti Portin kirjoituskilpailun vuonna 2003 ja Atoroxin 2004. Tämä huikaiseva menestys ruokki kirjoitusvimmaani entisestään. Pitkään työpöydällä olleiden novellien saaminen myös kirjastolukijoiden silmien alle oli minulle tärkeä saavutus. Portti-lehdellä ja koviin kansiin tehdyllä kirjalla oli selvästikin oma, toisiaan täydentävä lukijakuntansa.

Kiirudin toisaalta kirjoittamisen tarinassani edelle. Jo vuonna 2000 olimme saaneet Eijan kanssa julki WSOY:n kautta esikoisromaanimme Lokkeja rakastava veli. Yhteistyö kaunokirjoittamisen muodossa oli meille yhtä luontevaa kuin roolipelien pelaaminen tai jatkokertomusten kirjoittaminen. Vaikka ajatelmat hyvästä kaunokirjallisuudesta ovatkin samanlaiset, täydennämme toisiamme kirjoittajina WSOY:n nuortenkirjatuotantomme alkoi hyvin realistisissa merkeissä, scifi- ja fantasiajuuret näkyivät lähinnä mainintoina ihmisten harrastuksista, elokuvista tai spekulatiivisina pilkahduksina. Islantiin sijoittuvassa Saga-romaanissa oli maahisia sekä Tulen ja jään maan mystiikkaa, Peilikuvarakkaudessa taas kahden eri aikakauden myötä ajatus kummituksesta. Devoted souls –peliromaani käsitteli kyllä fantasiamaailmaa, mutta pelitodellisuuden kautta. Devoted souls –pelissä olevissa jumalissa on vaikutteita roolipelimaailmastamme, joten siinä pääsi hieman maistelemaan luomiamme fantastisia todellisuuksia.

Voisi sanoa, että olen ollut harhapoluilla suuresta intohimostani, tieteiskirjallisuudesta ja fantasiasta. Ehkä piti kokeilla realistisia nuortenkirjoja, koska niitä nuorena luki niin vähän (*). Toisaalta kyse on ehkä myös siitä, että kriteerit Sen Suuren Fantasia- tai Tieteisromaanin kirjoittamiseen ovat kovat. Kun oli lukenut niin mahtavia teoksia, nähnyt mahtavia elokuvia ja elänyt hienoissa roolipelimaailmoissa, oli kynnys oman ison romaanimittaisen tuotoksen tekemiseen todella korkea. Novelleja tai kertomuksia tuntui syntyvän siinä sivussa, jossakin aivojen eri lohkossa, vaikka oikeastaan jokaisen novellin myötä meni haaskuun aina yksi romaani aihe.

(*Asiaa olen paikannut 2000-luvulla.)

Vasta vuonna 2008 aloimme Eijan kanssa keskustella siitä, että haluaisimme palata juurillemme, että meidän lapsuudessamme muodostunut ydin on kypsynyt joksikin sellaiseksi, että vihdoinkin uskallamme tarttua siihen. Vapaina siitä pelosta, että kompastumme ensimmäisiin kliseisiin, tai että toistamme tasan tarkkaan jostakin muualta lukemaamme. Vaikutteitahan ei pääse pakoon, eikä pidäkään, mutta tietty omaleimaisuus kuuluu olennaisena osana luomistyöhön. Halu tehdä omannäköistä, semmoista josta itsekin pitää, jonka puolesta taistella ja josta saadun kritiikin, niin positiivisen kuin negatiivisen, voi ottaa pystyssäpäin vastaan.

Niin sai alkunsa Routasisarukset-sarja. Olimme aiemmin tietoisesti välttäneet sarjan tekemistä, koska halusimme aina hypähtää uuden tarinan pariin. Roudan maailma alkoi laajentua niin isoksi, ettei se olisi mahtunut yksiin kansiin. Ympäristötuhot, geenimanipulaatio, ihmiskunnan selviytyminen tuhon jälkeisestä maailmasta ja seikkailu yhdistyivät kudelmaksi, jossa on paljon henkilöhahmoja ja yhteisöjä muokkaavia tapahtumia. Roudan maailmaan on saanut uppoutua, sen henkilöhahmoihin eläytyä ja siinä sivussa suunnitella myös maailman kohtaloa. Mikäpä kirjoittajalle mieluisampaa kuin syventyä perusteellisesti, ja päästä johdattamaan lukijat aitiopaikalle tapahtumien pyörteisiin.

Sarjan seuraava osa, Hiekkasotilaat, ilmestyy ensi keväänä, ja kolmas ja viimeinen osa näillä näkymin keväällä 2013.

*

Kirjailijan käsittelemistä teemoista ja aiheista lukijat ja tutkijat osaavat sanoa huomionsa paremmin. Kirjoittaessa ei analysoi pääkoppansa tuotoksia kovin johdonmukaisesti, sitä vain tekee, noudattaa intuitiota hyvän tarinan edellyksien mukaan. Monet teksteistäni hautuvat vuosikausia, koska jokin palanen ei toimi, ja vasta aika saa ne loksahtamaan kohdalleen. Olen verrannut päässäni muhivia ideoita metsään, jossa on pieniä vaalittavia taimia, kaatokelpoisia puita sekä metsään maatuneita lahoja yksilöitä. Asiat tapahtuvat eri aikaan ja joskus samanaikaisesti, mutta pelkästään yhden asian parissa en malta askarrella. Minulla täytyy olla työn alla samaan aikaan useampia erikokoisia ja erityylisiä tekstejä, jotta tunnen olevani elossa.

Mutta kun teksti on pöytälaatikossa muhituttamisen ja hinkkaamisen jälkeen valmis, voi kauempaa katsoa, millaisen olennon on luonut, ja onko siitä kenties elinkelpoiseksi pidemmäksikin aikaa.

Usein teksteissäni yksilö on vastakkain yhteisön ja sen asenteiden ja odotusten kanssa. Novelli Noitanaisen salli elää kertoo suolle karkoitetuista noidista, jotka osallistuivat sotaan ja joutuivat tekojensa vuoksi yhteisön karkoittamaksi. Noidat haluavat paeta, mutta mikä on pakenemisen hinta? Koska he olivat liian pyhiä taas kertoo maailmasta, josta lähes kaikki naiset kirjaimellisesti katosivat eräänä päivänä. Millainen on miesten luoma maailma, ja miten sen keskellä voi pärjätä naisena, jonka osana on olla vartioitu lisääntymiskone?

Usein kuvaamani yhteisöt ovat pieniä ja suljettuja. Ateljeekriitikkoni ovat hellämielisesti naureskelleet, että olen kyläkirjoittaja. Koiperhoset kertoo hyvin tavallisesta suomalaisesta kylästä, jossa tapahtuu kummia, ja joka vetää puoleensa ihmisiä kuin koiperhosia. Kylästä löytyy jokaiselle jotakin, toimittajalle jutunjuurta, tiedemiehelle uusia mullistavia teorioita. Tunnistan kylämiljöissä omaa lapsuuttani, mutta fiktiivisten maailmojen toinen todellisuus ei ole ”minulle tapahtunutta ja sattunutta”, kuten taas helposti valtavirtakirjallisuuden kohdalla voidaan sanoa, puhutaan avainromaaneista. Minun ihooni ei ole kirjoitettu tarinoita enkä ole kuoriutunut nahastani pois, en ole vaihtanut sukupuolta naisesta mieheksi. En ole tehnyt itsemurhateleportaatiota tai pujahtanut suunnistusretkellä aliseen maailmaan juonimaan itselleni voittoa – vaikka suunnistanut joskus olenkin. Ei kirjoittaja kokonaan pääse kokemuksiaan karkuun, mutta aina voi yrittää.

*

Kirjoittaja ei ole koskaan valmis, ja joskus prosessit ovat luvattoman pitkiä. Kirjoittaja tasapainoilee oman luovuutensa ja siihen väistämättä kuuluvan epävarmuuden kanssa. Milloin teksti on valmis, milloin sen voi luovuttaa eteenpäin? Voiko kertaalleen kirjoitettua ja julkaistua uudistaa, muokata ja jälleen julkaista? Miten kohdata teksteistä annettu kritiikki, ja selviytyä niistä päivistä, kun oma tekeminen tuntuu merkityksettömältä, sanat pelkiltä tuuleen huudetuilta kuiskauksilta, joita ei kukaan muista sadan vuoden kuluttua, hyvä jos vuodenkaan.

Kokoelmastani ulkopuolelle jäi Portissa vuonna 2001 julkaistu novelli Ilottomien ihmisten kylä. En näyttänyt sitä kustannustoimittajalleni, koska halusin laajentaa siitä romaanin. Osittaisena kimmokkeena päätökselle oli Sari Peltoniemen Kosmoskynä-lehden Kosmiselle Colosseumille kirjoittama palaute, jonka avainlause kuuluu näin: ”Rajan takaisuuksia ei  tarvitse paljastaa, mutta nyt jää sellainen vaikutelma, ettei kirjoittaja itsekään tiedä, mitä siellä on.” Sari oli aivan oikeassa, enhän minä tiennyt mitä tarinassa kuvatun kylää ympäröivän muurin ulkopuolella oli. Asiasta täytyi ottaa selvää. Kymmenessä vuodessa tarina on laajentunut romaaniksi, jota parhaillaan viimeistelen, ja joka toivon mukaan näkee päivänvalonsa ensi tai seuraavana vuotena. Millä nimellä, siitä ei ole vielä keskusteltu kustantajan kanssa, mutta alkuperäisen novellin lukeneet kyllä lopputuloksen tunnistavat nimestä riippumatta.

*

Kirjoittamisesta kasvoi vähitellen harrastus, sitten intohimo, lopulta ammatti. Spekulatiivisessa fiktiossa – tai toisin sanoen tieteiskirjallisuudessa, science fictionissa, fantasiassa – minulle on tärkeintä kirjallisuuden lajin ominaispiirre katsoa asioita toisin. Erilaisin silmälasein, viistovalaistuksessa, joko suuren pienenä näkien tai pienen suurena kokien. Sinällään tavoite ei eroa millään tavalla minkä tahansa kirjallisuuden lajin perimmisistä tavoitteista, mutta kuten me spefin kirjoittajat ja lukijat tiedämme – meidän rakkaassa, lukemassamme kirjallisuudenlajissa on sitä jotakin taikaa, joka saa meidät tuntemaan eri tavalla. Sitä voi kutsua ihmeen tunnuksi tai olla kutsumatta – ehkei aina tarvitse selittää tuntemuksiaan. Tiedämme kuitenkin mistä on kyse, kun sukellamme kirjan mukana kaukaiseen avaruuteen ja kohtaamme siellä pienen ihmisen elämän perimmäisten asioiden äärellä. Tai kun tarkastelemme aivan tavallista arkea, joka nitkahtaa kummalliseen asentoon, pois raiteiltaan. Rinnassa sykähtää jokin, ehkä silmiin kihahtaa vesi. Kutsun sitä itse tilanteeksi, jolloin tarina kohoaa lähtöasetelmistaan toiseen potenssiin. Tuon tunteen koen joskus valtavirtakirjankin parissa, mutta usein elämyksen tarjoaa juuri spekulatiivinen kirja. Koska mielikuvituksen voima on vain niin suuri, että sen edessä hämmästyy yhä uudestaan.

*

Olen kirjoittajataustoistani johtuen genretietoinen. Muutama vuosi sitten virisi keskustelu science fictionin ja fantasian asemasta suhteessa valtavirtakirjallisuuteen, millä termeillä pitäisi kutsua tekstejä, jotka liikkuvat valtavirran ja spekulatiivisen rajapinnassa. Jotkut kirjailijat kokivat, että scifileima karkoitti heiltä lukijoita ja jopa latisti heidän asemaansa kirjallisissa piireissä. Tavallaan keskustelu liittyy myös arvokeskusteluun siitä, onko perinteinen fantasia ja tieteiskirjallisuus laadukasta kaunokirjallisuutta. Me tiedämme, että mätiä hedelmiä on kaikissa kirjallisuuden lajityypeissä, mutta joillakin lukijoilla on tarve arvottaa kirjoja niiden ”korkeakaunokirjallisen” annin perusteella.

Genrerasismia voi olla molemmin puolin: realistisen kirjallisuuden lukija saattaa julistaa inhonsa kaikkeen todellisuuden rajoilla leikittelevään ja sf/f lukija taasen voi syvästi inhota realistista tiskirättiproosaa. Lukijalla on oikeus tarttua juuri siihen teokseen joka häntä miellyttää, ja poissulkea se, joka ei häntä miellytä. Mutta kun myös kriitikot ja kustantamojen väki ovat lukijoita, törmäämmekin siihen ongelmaan, että suomalainen spefi on joutunut taistelemaan asemastaan kaunokirjallisessa kentässä. Vaikka tienraivaajia on ollut aina olemassa, kuten esimerkiksi Leena Krohn ja Maarit Verronen, väitän että vasta Johanna Sinisalon voittama Finlandia-palkinto on antanut spekulatiiviselle kirjallisuudelle oikeutuksen myös tiukimpien kriitikkopuritaanien mielissä. On olemassa eri lukijoita ja eri kohderyhmiä, joita kaikkia voidaan palvella, ja lopulta myös kustantamoissa on alettu ymmärtää, että spekulatiivinen kirjallisuus voi olla muutakin kuin Tolkien-kopio tai jonkun televisiossa pyörineen avaruussarjan toisinto.

Olin mukana perustamassa reaalifantastikkojen liikettä, koska en halua kirjoittajana lokeroida itseäni yhteen ainoaan tiettyyn genreen. En koe reaalifantastikkona olemista ja reaalifantasian kirjoittamista lajityyppisidonnaisena (synonyyminä esim. maagiselle realismille tai kummalliselle mainstream-vivahteiselle kirjallisuudelle) vaan ennen kaikkea ajattelutapana, jossa edetään tarinan ehdoilla, ei lajityypin konventioita orjallisesti noudattaen. Kun lähestyy kirjoittamista tietystä lähtökohdasta, minun tapauksessani melko selkeän Portti-koulukunnan kautta, voi helposti urautua ja alkaa toistaa itseään. Se voi käydä luomistyön esteeksi.

Olen tarvinnut raja-aitojen kaatamista oman kirjoittajaidentiteettini kasvattamiseen. Ja siitä johtuen monissa työ alla olevissa töissäni olen sekoittanut lajityyppejä liikaa suunnittelua välttäen. Se ei välttämättä ole hyvä asia, koska kustantamomaailmassa on kuitenkin olemassa jakoja, esimerkkinä nyt vaikka lasten- ja nuortenkirjallisuuden lupa liikkua fantastisissa maailmoissa, kun taas aikuiskirjallisuuden puolella realismin rajoja uskalletaan rikkoa vasta nyt enemmissä määrin. Instituutioiden harjoittamaa poissulkevaa lokerointia on aina ollut, esimerkkinä vaikkapa Tiina Pystysen aikuisille suunnatut runokuvakirjat, joiden perusteella Kirjailijaliitto ei ollut aluksi halukas ottamaan Pystystä liiton jäseneksi. (ks. tarina teoksesta Tiina Pystynen: Runousoppi)

Spekulatiivisen asema Suomessa on nousussa. Voi sanoa, että suomikumma (*) elää kultakautensa alkutaivalta. Valtavirtakirjailijat käyttävät teksteissään spekulatiivisia työkaluja, puhtaasti fantasian ja tieteiskirjallisuuden piiriin luokiteltavia teoksiakin julkaistaan aivan toisella tavalla kuin 1990-luvulla. Korkeakirjallisuuden julkaisijaksi profiloitunut Teos järjesti science fiction- ja fantasiaromaaneille kirjoituskilpailunkin.

(* Johanna Sinisalon suomennos termistä Finnish weird)

Silti yhä meiltä käytännössä puuttuvat aikuisille kirjoitetut fantasiasarjat, tai teokset, jotka sijoittuvat omalakiseen fantasiamaailmaan. Helena Wariksen teokset nyt lähinnä mieleen teoksina, jotka on jo luokiteltu aikuisten kirjoiksi, muutoin lähes kaikki fantastinen tuntuu ilmestyvän kustantamoiden nuortenkirjapuolelta. Kyse on ennen kaikkea kustannuspolitiikasta, ja siihen lukijat voivat vaikuttaa: ostamalla kotimaista fantasiaa ja viestimällä blogeissaan ja aina sopivan tilaisuuden tullen, mitä haluttaisiin luettavaksi. Muutoin ollaan tuontitavaran varassa. Oma merkityksensä on myös sillä, että kustantamoissa alkaa olla yhä enemmän ymmärtäviä lukijoita, jotka ovat itsekin perehtyneet spekulatiiviseen laajasti. Silti aina tarvitaan hyviä käsikirjoituksia ja kirjoittajia, jotka ovat tarvittaessa valmiita tekemään töitä, kirjoittamaan ja kirjoittamaan yhä uudestaan.

Vuorovaikutus on tärkeää. Toiset kirjoittajat, lukijat, kriitikot, liikkeet, manifestit. Jokainen palautteen murunen voi viedä kirjoittamista eteenpäin. jos ei muutoin niin vastarinnan kautta. Yhteistöt, yhdistykset ja lehdet ovat tärkeitä keskusteluareenoita. Meillä spefikirjoittajilla on halutessamme käytössä ainutlaatuinen foorumi, fandom, joka antaa meille etulyöntiaseman suhteessa taviksiin. Ei valtavirtakirjoittajilla ole lehtiä, koeyleisöä, palautemekanismeja samalla tavoin kuin meillä: siis vastaavaa mahdollisuutta kokeilla siipiään ennen kustantamon oven kolkuttelua.

Ja yhteisöllisyydestä tulee kiitollisuudenvelka, jota yleensä ei voi maksaa muille kuin meidän jälkeemme tuleville: kun on itse saanut apua ja ohjeistusta, antaa sitä eteenpäin uusille tekijöille, näin me kaikki teemme, jokainen omalla panoksellamme.

Usva-lehden perustin vuonna 2005 edistämään kaikenlaista spekulatiivista fiktiota ja toimimaan sillanrakentajana valtavirran suuntaan; tuomaan esille omaäänisiä kirjoittajia spefin määrästä riippumatta. Ripauskin taikaa riittää Usvan sivuille pääsyyn, jos tarinassa on imua, kaunokirjallista näkemystä tai sitä jotakin selittämätöntä. Erilaisten kirjoituskilpailujen tuomaristoissa olen kehittänyt kykyä olla toisenlainen lukija: hylätä se oma sisin ”minä tykkään juuri tästä” asenne, ja korvata se ammattimaisemmalla otteella, lukijalla joka näkee arvon tekstissä, jos se on ansiokas, vaikkei se olisi omiin makunystyröihin kohdistunut täsmäohjus. Tekstien laaja lukeminen, valikoiminen ja editoiminen on osa omaa kirjoittamisprosessia, sillä lukemisen kautta oppii näkemään omien tekstien vajavaisuudet. Samalla on keskusteluyhteydessä koko kenttään, siihen liikehdintään, jota ympäröivien ihmisten ja kanssakirjoittajien todellisuudessa tapahtuu. Yllättäen erääseen Usvan kirjoituskilpailuun tunki joutsenia eri muodoissa; tyttöjä jotka muuttuivat jouseniksi, täytettyjä joutsenia, kuoleman joutsenia, joutsenen näköisiä ihmisiä. En tiedä mistä kaikki nämä höyhenet tulivat, mutta vain kisan tuomaristossa pääsee näkemään tällaisia ilmiöitä ja pohtimaan, mitä se kertoo meistä ihmisistä ja ajatuksistamme juuri nyt.

*

Vanha ilmestynyt teksti muuttuu nopeasti vieraaksi. Sitä elää vain uusien tekstien elämä, niiden maailmoissa. Kun tarttuu vanhan tarinaan ja lukee sitä, huomaa usein hämmentyvänsä: olenko tosiaan kirjoittanut tällaista? Joskus tavoittaa vanhan minänsä, tekee aikamatkan menneisyyteen, mutta on aikoja jolloin sitä ei halua tehdä. Tarvitseeko kaikkea edes muistaa, kun teksti on jonkun toisen käsissä ja tulkittavana?

Haluan jonakin päivänä kirjoittaa Sen Suuren Scifi- tai Fantasiaromaanin, sitten joskus tulevaisuudessa, ajallaan. Sitä milloin se syntyy ja miten ei oikeastaan kirjoittaja itse pysty määrittämään, yrittää toki voi. Jokainen outo maailma on uniikki, jokainen kirjoittamisen teko ainutlaatuinen ja motivoiva – koskaan ei tiedä mitä lukijat ajattelevat, mistä nousee suosikki, mikä koskettaa ja jää elämään ihmisten mieliin. On uskallettava kokeilla erilaisia asioita, ja on uskallettava epäonnistua.

Routasisarukset Finnconissa

Finncon-Animeconissa Turussa on paljon kirjoittajaohjelmaa, johon voi käydä tutustumassa täällä.

Routasisarukset ovat myös paikalla: minä ja Eija kerromme sarjasta sunnuntaina klo 14-15, ja se jälkeen vierailemme vielä Stk:n pöydällä klo 15-16. Paljastamme kakkososan nimen ja arvomme paikalle tulleiden kesken muutaman Roudan. Meillä on siis tavallaan julkkarit, kun semmoisia ei ole vielä teokselle pidetty. Tervetuloa mukaan!

Tässä vielä ohjelmasta:

Routasisarukset
Anne Leinonen ja Eija Lappalainen
Su 14.00–14.45, Nexus (Kauppakorkea)
Anne Leinonen ja Eija Lappalainen julkistavat science fiction -romaanin Routasisarukset ja lukevat otteita teoksesta. Tule tutustumaan, millainen on Eurooppa 2300-luvulla.

Roudan tarina jatkuu

Routasisarusten toinen osa on kuumassa kirjoitusvaiheessa. Nippu on tällä hetkellä Eijalla, ja olemme viestineet ja jutelleet joistakin yksityiskohdista, jopa akselilla, mitä on syytä säästää tai siirtää kolmanteen osaan. Oikeastaan olemme siis jo kirjoittaneet kolmattakin osaa, koska yksi luku siirtyi kokonaisuudessaan sinne.On myös ollut jännittävä keskustella hahmojen kohtalosta sillä mielellä, kenelle käy mitenkin loppujen lopuksi…

Juoneen ei ole tullut enää isoja muutoksia, lähinnä tarkennuksia ja muutamia jännitettä lisääviä mutkia. Kakkososan tarina jatkuu käytännössä siitä mihin ykkönen päättyi, mutta hyödynnämme näkökulmia ja kurkistamme tilanteisiin hieman eri vinkkelistä.  Utu ja Muinainen ovat silti vahvasti menossa mukana.

Kaikista innostavinta kakkosessa on se, että moniin ykkösessä vilautettuihin asioihin ja henkilöihin palataan uudestaan. Onkin ollut aika jännää perata ykköstä sillä silmällä, ja poimia sieltä ne alkuperäiset viitteet ja jalostaa niitä eteenpäin. Routasisaruksissa on yhtenä oleellisena punaisena lankana totuuden moninaisuus. Ihmisillä on eri versionsa ja tarinansa samasta asiasta. Toisen mielestä hieno asia on toisen mielestä perin surkea juttu. Näitä ristiriitoja hyödynnämme jatkossakin, sillä ihmisten toiveet ja halut ovat vahvasti törmäyskurssilla. Keskeisimmät tapahtumapaikat on esitelty, ja alamme kuoria myös eri miljöistä lisää irti.

Nippu tulee ensi viikolla minulle, ja mitä luultavimmin se on heinäkuun jälkeen harjakorkeudessa – toki detaljien tarkennusta ja motiivien hiomista jää koko syksyksi, mutta itse kaari tullee olemaan kohdillaan. Innostaa!

Spefin 101 helmeä

Löytyi netin uumenista tuore 101 spefin helmeä -luettelo, jossa Routasisarukset mukana. Samoin mainitaan kotimaisista kirjoittajista mm. Johanna Sinisalo, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Maarit Verronen, Risto Isomäki ja Helena Waris. Lista nostaa hienosti kotimaisia kirjoittamia ulkomaalaisten klassikoiden rinnalle.

Routasisaruksista ei ole vielä lehtiarvosteluja ollut, mutta hieno blogiarvostelu Kirjamielellä -blogissa. Lisäksi Kirjavinkit on myös blogannut kirjasta. Arvostan näitä blogimerkintöjä todella paljon – ne leviävät tehokkaasti ja toivon mukaan tuovat uusia lukijoita.

Lähiviikkoina onkin ohjelmassa Routasisarusten kakkososan kirjoittamista – tarina alkaa olla kasassa, vielä joitakin kohtauksia keskeneräisinä luonnoksina…