huhtikuu 28, 2008
Viikonloppuna on erkkoiltu ja säröilty urakalla. Pääkopassa suhisee kirjallisia aatoksia. Hautomon yhteydessä, kuten myös palkintojenjaon yhteydessä, tuli mietittyä sitä, millainen teksti puhuttelee lukijaansa.
Erkon kisassa oli omana luku-urakkanani 80 lähetystä, tarkkaa novellimäärää en laskenut, tyypillisessä lähetyksessä oli 3-5 novellia mukana. Keskipituus oli kuulemma 2 liuskaa koko kisassa, joten mitään massiivisia novelleja tyyliin Portin kisa ei ollut luettavana. Jatkoon pääseet tekstit olivat kyllä mielestäni enemmän 4-5 liuskaisia. Pituudella ei sinänsä ole merkitystä, mutta se kuitenkin kertoo, että mainstream-kilpailussa novelli mielletään lyhytproosaksi, ei pitkäksi kertomukseksi, jota venytetään ja vanutetaan äärettömiin. Novellistisuus myös yleensä tarkoitti sitä, että teksteissä oli selkeä yksittäinen kiintopiste.
Spekulatiivisia aineksia oli mukana todella vähän, kuulemma vähemmän kuin edellisvuosina. Mielenkiintoista kuitenkin oli se, että kärjen teksteissä rikottiin kyllä rajoja ja tavallisesta arjesta poikkeavia asioita tapahtui. Tekstien sävy saattoi olla mielenkiintoisella tavalla vinksahtanut, kuten nyt esimerkiksi Leena Aunion lyhyissä novelleissa. Niiden kertojaminällä oli tarkka ja mielenkiintoinen tapa havainnoida todellisuutta ulkopuolisuuden, sivullisuuden ja etääntymisen kautta. Samoin Nelli Hietalan käytösohjeet jäivät mieleen erikoislaatuisuudellaan. Tekstien tyyli oli uniikki ja edukseen erottuva, kuivakkaa huumoria hyödyntävä. Niina Miettisen novellissa oli spekulatiivisia elementtejä ja aistivoimainen kieli, joka entisestään korosti arjesta irtaantuvaa tunnelmaa. Novellin pystyi tulkitsemaan metaforisena tai ottamaan spekulatiivisen elementin totena. Sekin viehätti. Noora Lehtosen novelleissa mies saattoi matkustaa maisemakierroksella bussin alla, eikä siinä ollut mitään omituista.
Voittajakaksikko Jouni Tikkanen 6 Turkka Hautala erottuivat ensimmäisellä kierroksella kuin kaksi kirkasta timanttia. Olin lukenut pinon puoleen väliin, kun Tikkasen novellit sattuivat käsiin. Tässä! sanoin silloin mielessäni. Sitä ennen olin huokaillen pannut tekstejä lukemisen jälkeen sivuun. Teknisesti taitavaa, mutta se viimeinen kielellinen ja sisällöllinen silaus tuntui puuttuvan, se jokin, joka erinomaisessa tekstissä on. Tikkanen oli tekstissään oivaltanut, miten ulkoinen tarina ja sisäinen tarina yhdistyvät, miten symbolit toimivat ja miten lukijan mielikuvitus rakentaa lopputuloksen. Vaikka teksti kertoi nuoresta miehestä, tuntui että teksti puhui juuri minulle: pystyin jakamaan kokemukset ja tuntemukset. Hautalan kokoelma taas oli vauhdikas, mustaa huumoria kukkiva viikonlopun ja pikkukaupunkielämän kuvaus, joka imaisi saman tien matkaansa. Kokonaisuus oli pakko lukea ahmimalla loppuun saakka. Sekin erottui edukseen heti ensimmäisellä lukukerralla.
Voittajakuusikko oli vahvasti mukana siinä noin 20:n lähetyksen satsissa, jotka nostin omalle toiselle kierrokselleni. Uusintalukemisella joukossa ei juuri tapahtunut muutoksia. Se, mikä oli ollut vaikeaselkoista ekalla lukukerralla, ei muuttunut ymmärrättäväksi toisellakaan kerralla.
Kuudelle kärjen oli yhteistä se, että jokainen osasi hyödyntää tarkkoja yksityiskohtia. Yksityisen kautta yleiseen kokemukseen, niinhän sitä sanotaan. Tekstien sisäinen maailma oli ehyt, mutta ennen kaikkea sisältö oli mietitty, kirjoittajalla oli pointti, joka oli luettavissa rivien välistä - rivien välistä, ei kirkuvana mainoslauseena tai manifestina.
Vertasin tekstejä myös spekulatiivisin kisoihin: Porttiin ja Novaan. Joskus spefin kirjoittajat syyttävät realistisia tekstejä siitä, että ne kikkailevat ja ovat ns. taideproosaa. Spekulatiivisissa kisoissa leikitellään paljon enemmän rakenteilla, epäkronologisuudella ja näkökulmatekniikalla kuin tässä Erkon kisan otannassa. Suurin osa Erkon kisateksteistä oli kronologisesti eteneviä pieniä novelleja, joissa ei pyritty luomaan jännitteitä ennakoinnilla tms. rakenteellisilla keinoilla. Monologimuotoisia tekstejä oli mukana, samoin joitakin yhden liuskan mittaisista pätkistä koostuvia kokonaisuuksia. Olisin jopa kaivannut massalta enemmän rohkeutta ja mielikuvitusta.
Spekulatiivisissa teksteissä on usein se etuna, että fiktiivinen maailma auttaa etäännyttämisessä. Erkon kisatekstien (massan) ongelmana oli paikoin liika omassa elämässä pyöriminen. Kirjoittaja ei ollut välttämättä päässyt eroon henkilökohtaisesti koetusta ja havaitusta, vaan oma napanöyhtä kummitteli tekstin taustalla. Heittäytymisen ja uskaltamisen kykyä jäin myös kaipaamaan. Kielellisesti Erkon valikoima oli kokonaisuutena varmempaa kuin esim. Novan anti, mutta tähän luonnollisesti vaikuttaa kisojen luonnekin. Spekulatiivisiin kisoihin osallistuu rajatumpi määrä kirjoittajia, ja palkintosummatkin vaikuttavat siihen, miten kisaan satsataan. Nova on profiloitunut aloittelijoiden kisaksi, Erkko on taas selkeästi kirjoittajille, jotka tähtäävät valtakunnallisen julkaisukynnyksen ylittämiseen.
Erkkoilu oli antoisaa, teksteihin uppoutuminen mielenkiintoista ja jälleen kerran tuli havaituksi, että hyvä teksti erottuu joukosta. Se vain erottuu. Makuasioista aletaan puhua vasta tietyn kirjallisen tason saavuttamisen jälkeen. Kärjen lähellä oli toki tekstejä, joiden kohdalla ei jäänyt paljosta kiinni: sielläkin on taatusti monia kirjoittajia, joista vielä kuulemme.
