Osuuskummallista kustantamista

Perinteinen tapa kirjoittaa kaunokirjallisuutta ja saattaa sitä julki lukijoille on ollut se, että työllä ja vaivalla kirjoitetaan käsikirjoitus ja tehdään siitä niin hyvä, että se ylittää valtakunnallisen julkaisukynnyksen. Kuka tahansa vakavissaan kirjoittava henkilö tietää, että hyvyys on suhteellista. Tekstin täytyy olla toimiva monella mittapuulla, mutta samaan aikaan kaupallisesti mielenkiintoinen ja sopia kustantamon linjaan. Erinomainenkin voi jäädä julkaisematta, jos se ei satu oikeaan rakoon ja löydä kustantajaa, joka näkee siinä kustantamisen arvoisen tapauksen.

Osuuskumma-kustantamo on perustettu tarpeeseen saada vähälevikkiselle ja marginaaliselle jakelukanava. Joukko spekulatiivisen fiktion kirjoittajia päätti, ettei jää odottamaan kustantamoiden hylsykirjeiden kierrettä vaan ryhtyy itse kustantamaan. Painopisteenä olevat kummalliset tarinat ovat sellaisia, ettei niillä ole välttämättä suurta kaupallista potentiaalia, mutta pienjulkaisuna ne puoltavat paikkaansa. Joukkotoiminnan etuna on niin kustannusten, työn kuin vastuunkin jakaminen.

Osuuskustantaminen kuulostaa omakustantamiselta, ja omakustanne on toisinaan synonyymi tekstille, joka on huonosti toimitettu. Kustantamoalaa ja sen käytänteitä haukkumalla moni wannabe-kirjailija myös kuittaa sen, jos omat kyvyt eivät riitä, ja toteuttaa haaveensa omasta kirjasta ilman sen suurempaa itsekritiikkiä. Osuuskumma on ottanut julkaisemisen vakavasti. Se pitää yllä perusteltua kustannuslinjaa, tekee kustannuspäätöksiä harkiten ja huolehtii tekstien toimittamisesta. Osuuskummassa on noin parikymmentä jäsentä, joten työtehtäviä voidaan jakaa jokaisen osaamisen mukaan.

Kustantamo on perustettu tämän vuoden alkupuolella, ja siltä on nyt ilmestynyt kolme julkaisua. Ursula-lehti on spekulatiivinen romanttinen viihdelukemista, joka ilmestyy pääosin verkossa. Ensimmäinen numero painettiin poikkeuksellisesti myös paperille. Kumman rakas -antologia tarjoili erikoisia rakkauksia ja lopuvuodesta ilmestynyt Steampunk – koneita ja korsetteja taas nimensä mukaisesti tarttuu ajankohtaiseen steampunk-ilmiöön kotimaisin voimin. Antologian tekstit ovat pääosin osakkaiden kirjoittamia, mutta mukana on myös ulkopuolisia voimia. Tässä vaiheessa vuotta kustannusohjelma tuntuu harkitulta ja aloitus maltilliselta.

Osuuskumman tapaiselle pienkustantajalle on kentällä tilaa. Toivotaan, että toiminta jää sekä taloudellisesti että henkisesti plussan puolelle, niin että kustantamosta tulee vakiintunut toimija. Vähintään kustantamo voi tarjota osakkailleen tilaisuuden  oppia kustantamisen käytänteitä ja muuntaa osaaminen ammatiksi – se on arvo sinänsä, sillä kustannusalalle ei ole ammatillista koulutusta.

Tie ei tule olemaan silkkaa nousukiitoa. Menestykseen tarvitaan ennen kaikkea intohimoa kirjallisuuteen ja voimaa olla kyynistymättä realiteettien keskellä.

(Usva 4/2012 pääkirjoitus)

Trilogia ja kuinka se vie turmioon

Jyväskylässä 12.5.2012

Vuonna 2007 minulta ja Eija Lappalaiselta ilmestyi Devoted Souls – peliromaani. Yhteisen urakan jälkeen oli hieman voipunut olo, joten päätimme pitää pienen tauon. Yleensä meillä on ollut seuraavaan yhteiseen jo ideat kasassa suoraan entisen ilmestyttyä, nyt kädet olivat tyhjät. Tauko tuli tarpeeseen ja teki hyvää. Kustannustoimittajammekin oli jäämässä äitiyslomalle, seuraavan teoksen kanssa ei ollut kiirettä, jos halusimme että juuri hän toimittaa tekstimme.

Puolen vuoden päästä aloimme puhua siitä, mistä haluaisimme kirjoittaa seuraavaksi. Olimme liukuneet realistisista tarinoista vähitellen kohti spefiä, joka meille molemmille on itse asiassa se lapsuuden yhteinen innostava asia. Että jos tällä kertaa jotakin fantastista. Mutta mitä fantastista? Jaksaako sitä lähteä vääntämään jotakin standardifantasiaa? Olisiko muita vaihtoehtoja olemassa? Mikä meitä kiinnostaisi?

Ajatus tulevaisuuteen sijoittuvasta tarinasta kytkeytyi samaan syssyyn muutaman alkunäyn kanssa. Päähenkilö on tyttö – oleellista tarinan aloittamiselle on nähdä päähenkilö jonkinmoisessa ajatuskuplassa, jossakin tunnetilassa. Minä näin tytön suolla, ja näin koneita nousemassa esille sammalten joukosta tytön edessä, tytön käskystä. Päähenkilö on vainottu omassa yhteisössään, koska hänellä on kykyjä, joita hänellä ei pitäisi olla. Koneet. Post-jotakin. Tulevaisuuden maailma, joka on kokenut jonkinmuotoisen tuhon, jossa ihmiset sinnittelevät, jossa on kaikua menneestä suuruudesta mutta joka nyt nilkuttaa eteenpäin. Science fictionia fantastisin maustein. Adoptiolapset, juurettomuus.

Siitä se lähti. Niin ja alusta saakka oli selvää, että kyllähän sitä trilogiaa pitää kokeilla. Miksi? Koska emme olleet koskaan aiemmin kirjoittaneet sarjaa. Koska tarina tuntui laajenevan ja antavan mahdollisuuksia isoon tarinaan. Koska kustantajalle tarjoutuu siten mahdollisuus kerrankin myydä meiltä sarjaa – jos sarja nyt myisi vähän paremmin kuin yksittäiset kirjat.

Kevään 2008 aikana muistioihin ja tietokoneen uumeniin alkoi kertyä muistiinpanoja. Ideointiin otettiin vauhtia mm. Pentti Linkolasta, koska ”ekouskovaisten” yhteisö oli yksi keskeisimmistä tapahtumapaikoista. Yhteisöön oli helppo ladata visioita siitä, millaisia tapoja voisi olla yhteisöllä, joka pyrkii sinnittelemään niukin resurssein eteenpäin. Tapaamme kustannustoimittajaakin, vakituisemme sijaista, jonka kanssa ääneen jutteleminen antaa lisää varmuutta hankkeelle. Tästä tulee jotakin, ihan varmasti!

Hahmojen lisäksi pitää luonnostella rakennetta ja henkilöiden ääntä. Ensimmäiset luonnokset tulevat paperille. Eija on erikoistunut hakemaan kertojien ääntä, lauserakennetta ja sanavalintoja. Päädymme käyttämään moninäkökulmatekniikkaa, jotta saamme trilogiaan moniäänisyyttä ja riittämiin juonenkäänteitä, ja samoin myös ristivalaistusta tapahtumiin.

Idea tarjotaan kustantamolle kolmen kirjan sarjana, mutta emme vielä näytä kustantamon suuntaan mitään, kerromme vain mitä on tulossa. Dystopia ei ole vielä iskenyt Suomessa täysin palkein läpi, vaikka ensimmäisiä merkkejä trendistä onkin jo.

Tammikuussa 2009 tapaamme Eijan kanssa Helsingissä, istuimme erään kokouksen jälkeen Molly Malonesissa ja kirjoitan muistivihkoon asioita ja kaavioita. ”Raskaudet ovat vaikeita. Säännöstelty raskaus, vanhemmuus pitää ansaita. Biologinen vanhemmuus harvinaista. Marras haluaa biologisen lapsen. ” Analogia fantasiamaailmoihin on ilmeinen, koska paperilla on hahmojakin luonnosteltu roolipelimaailmojen kautta: Sarim on varashahmo, Marras on velho harhapoluilla, Utu on siro haltianeito. Mielikuvia, joiden varaan tarinaa rakennetaan, asioita joita ei välttämättä sanota toteutuksessa ääneen, mutta jotka ovat itselle tärkeitä hahmottamisen kannalta. Keskustelemme puhelimitse henkilöistä ja heidän luonteenpiirteistään. On saatava yhteinen tuntuma persooniin ja heidän tekemisiinsä. Mikä motivoi kutakin, mikä on tavoitteiden esteenä.

Luonnostelemme samalla jo kakkososaa ja sen tapahtumia, on tiedettävä mitkä asiat tapahtuvat ykkösessä, mitkä kakkosessa. Muistioistani löytyy myös lankoja, joita emme toteuttaneet. Maailma saa syvyyttä. Maailma ei voi olla yksioikoinen paikka, kehitystaso ja kulttuurit vaihtelevat, kaaoksellista tilannetta voi hyvinkin perustella nykypäivällä: eihän nykymaailmakaan ole tasaisen staattinen vaan elämä on hyvin erilaista eri yhteisöissä. Yhdeksi johtoajatukseksi nousee teema ”totuuksia on niin monta kuin kokijoita”. Limitämme tarinaan asioita, jotka kokonaisuuden aikana paljastuvat muiksi kuin mitä ne aluksi väittävät olevansa.

Eija luonnostelee henkilöiden näkökulmaääniä, kirjoitamme tekstiä pienistä iduista laajentaen kohti kokonaisia osia. Ensin on vain 30 liuskaa, sitten 50, sitten 100 kunnes lopulta käsikirjoitusliuskoja on jo yli 250. Käsikirjoituksen ensimmäinen versio ja jatko-osien luonnostelu alkaa olla valmiina syksyllä. Odottelemme, että vakitoimittajamme palaa takaisin töihin.

15.11.2009 kässäri lähtee koko sarjan synopsiksen jälkeen kustantamoon. Tammikuussa 2010 tapaamme ja saamme arvokasta palautetta toimittajalta. Vastaanotto on erittäin positiivinen, keskustelu hyödyllinen. Siitä se lähtee, koko sarja!

Monia asioita tapahtuu tämän jälkeen. Käsikirjoitus käy kustantajalla keväällä uudestaan, se saa nimensä Routasisarukset vasta syksyllä. Detaljit kohdentuvat, ykköstä viimeistellessä mieli kaareutuu jo kakkososaan. Suuret linjat ja teemat tarkentuvat koko ajan. Palaset loksahtelevat paikoilleen kuin itsestään. Yhteiskirjoittamiseen olemme jo tottuneet ja menetelmän hioneet pitkälle, siksi on luottavaisin mielin helppo kirjoittaa, koska tietää toisen paikkaavan aina silloin kun itse kompuroi.

Routasisarukset ilmestyy toukokuussa 2011. Kakkososan varsinainen kirjoitustyö on aloitettu samoin keväällä. Kirjoittamisen tahti tihenee loppua kohden, koska on sovittu, että osat ilmestyvät vuoden välein.  Kirjoitan luvun, jonka on tarkoitus olla kakkosen osa, mutta se siirtyykin osaksi kolmosta, ja kutistuu kymmenekseen siitä mitä se oli. Taustamateriaali ei siis aina päädy osaksi varsinaista tarinaa.

 

Turmiollisuudesta

Kuinka trilogia sitten on turmioksi kirjoittajalle? Ensinnäkin se kahlitsee kolmen kirjan ajaksi saman maailman ja henkilöiden pariin. Jos henkilöitään rakastaa, mikä jottei, mutta toisaalta hahmot kohtaloineen voivat käydä hyvinkin rasittaviksi. Kaikki ympärillä on yhtä trilogian rakennuspalikkaa, luetut lehdet, nähdyt elokuvat ja dokumentit. Kirjoja lukee toisinaan sydän kurkussa: ettei joku olisi käynyt samalla idealaarilla. Mutta ei – meidän tapamme tehdä on meidän omamme. Dystopiabuumi tulee, se myös menee, ja sitten myöhemmin tulee jotakin muuta.

Trilogian kirjoittamiseen liittyy myös pelkoja. Miten ensimmäinen osa otetaan vastaan? Jos se saa nuivuutta osakseen, kiinnostaako kustantajaa enää jatkaa kakkosen ja kolmosen kanssa? Entä miten selviytyä siitä, että jokaisen osan pitäisi jotenkin toimia itsellisinä teoksina, mutta olla myös osa kokonaisuutta? Kirjamme eivät ole lopulta täysin itsellisiä, vaan tarinan kaari vaatii sitä, että kirjat luetaan järjestyksessä, hahmoihin tutustutaan ekan kirjan kautta.

Trilogia on myös tasapainoilemista sen kanssa, mitä kaikkea täytyy kakkos- ja kolmososassa toistaa, mitkä kohtaukset kerrata. Entä onko kakkososa pettymys niille, jotka ovat ykkösen jälkeen rakentaneet päässään tietynlaisen jatkon? Meidän focuksemme voi olla eri paikassa kuin lukijalla. Kohtelemme hahmoja eri tavoin kuin mitä lukija ehkä on odottanut ja toivonut, vuoden lukutauon aikana ehtinyt päässään rakentaa.

Toisaalta muoto antaa mahdollisuuden hyödyntää kertaamista, me päädymme näyttämään tietyt avainkohtaukset toisen hahmon silmien näkemän tai suun kertoman kautta. Näin tematiikka asioiden kokemusperäisestä luonteesta korostuu: se mikä on yhdelle tärkeää on toiselle aivan toissijaista.

Kirjoitustyön kaareutuessa kohti kolmosta on myös kova tarkistaminen sen suhteen, että käsittelemme varmasti kaikki oleellisen juonenlangat, että jos jotakin jää auki se jää auki tarkoituksella. Oma muisti toimii kirjoitettua vastaan: jotkut asiat ovat niin vetvattuja, ettei muista kummin päin juttu lopulta päätyi lopulliseen versioon. Näin esimerkiksi Utun vanhempien kohdalla, joista toinen kuoli ja toisen kohtalo jäi ykkösessä avoimeksi – pitkään en mistanut kumpi oli kumpi. Piti tarkistaa ja varmistaa.

 

Maailman uskottavuus

 

Uutta maailmaa luotaessa uskottavuus on hyvin tärkeää. Tulevaisuutta on mukava luonnostella siksi, että kukaan ei pääse sanomaan, ettei se noin voi mennä: kaikki on spekulaatiota, entäpä jos. Valitsemamme toteutustapa ei edellytä tieteen perusteellista aukirepimistä, riittää kun rakentaa illuusion, jonka päälle tarina rakentuu.

Tietenkin voi ajatella, että 300:ssa vuodessa moni asia ehtii muuttua paljon, mutta lähdimme siitä olettamuksesta, että kehityskulku menee ensin eteen ja sitten romahtaa takaisinpäin – kulttuurit eivät pääse rappeutumaan niin että ymmärrys edeltävistä kulttuureista katoaa täysin. Kehitys ja romahtaminen mahdollistaa samaan aikaan hyvin eri kehitystason elementtien olemassa olon. Voi siis olla hyvin kehittynyt, telepatiaan kykenevä alus, kun taas toisaalla on ihan luonnollista rakentaa muovijätteistä rakennuksia ja virkata vaatteita.

Rakensimme tulevaisuuden maailman tueksi jonkin verran sanastoa. Kämmeneen mahtuvasta tietokoneesta tuli kämmekkä, lapsia kantava ja synnyttävä nainen on tiinetär, saman naisen kantamat lapset ovat kohtulaisia. Ihmisen perimää muokkaava aine on alterantti. Kolmoseen tulee myös uusia sanoja, tiinetärten kulttuuria esiteltäessä.

Tapakulttuurin suunnitteleminen on mielenkiintoista, koska se antaa tarinalle jäntevät puitteet ja samalla rakentaa tarinaan uusia konflikteja ja kohtauksia. Ekologisesti elävään Laaksoon liittyivät vanhojen sinetöityjen kaatopaikkojen dyykkaus ja  Aikuisuuden riitti, jossa nuorista tehdään hedelmättömiä. Pitkälle teknisesti elävässä Taivaassa taas uskotaan siihen, että koneet korjaavat, ja tavoitellaan kuolemattomuutta.

Myös omaa pientä sanatason kivaa moniin valintoihin liittyy. Kun metsäläiset hyökkäävät Taivaaseen he rynkyttävät Taivaan portteja. Taivaassa huhutaan olevan henkiinherätyskoneita. Taivas heijastelee uskonnollista kuvastoa olematta uskonnollinen paikka.

Kliseitä käytämme tietoisesti, viittamme lohikäärmeisiin, velhottariin, taikuuteen, ajatuksenamme että tarpeeksi pitkälle kehitetty tiede on magiaa asiaa tietämättömän silmissä. Tekniikalla voi huijata. Tarinassamme on myös niin kutsuttuja pahiksia, mutta heidän kohdallamme olemme tarkoin miettineet, että pahuus on toisinaan itsekkyyttä ja omaneduntavoittelua, toisinaan vain näkökulmakysymys.

 

Tieteestä

Sarjassa on detaljeja, joiden tiede ei ole niin kovin pitkälle mietittyä, mutta monet asiat on spekuloitu siltä pohjalta, että jos keksintö x on mahdollista tehdä, niin mitä se aiheuttaisi maailmassa ja ihmisissä. Syntymekanismia tai tarkkoja olosuhteita emme valota, koska kultakausi oli ja meni, eikä siitä enää ole todisteita. Ei noiden faktojen esittäminen toisi tarinaan mitään uutta lisää. Tästä päästäänkin semmoiseen asiaan kuin rajaamiseen. Sitä on täytynyt tehdä niin sen tasolla, mitä kerrotaan, ja myös miten kerrotaan. Emme esimerkiksi käsittele juurikaan uskontoja, viittaamme niihin mutta maailmassamme niillä ei ole suurta roolia. Energiansaanti ja hedelmällisyys nousevat keskiöön.

Luulisi, että kolmessa kirjassa ehtii sanoa jo kaiken tarvittavan. Mutta ei se ihan niin mennyt. Kolmannen osan kirjoittaminen on luovuttamista, sillä on jätettävä monia herkullisia tapahtumia ja juonenkäänteitä vähälle huomiolle. Päätimme jo alkuun keskittyä muutamaan keskeiseen hahmoon ja näkökulmatekniikka antaa tarinankerronnalle rajoitukset: kuvaamme vain keskeisten henkilöiden näkemät asiat. Utu on heistä tärkein, koska hän käy läpi suurimman muutoskaaren syrjitystä ja heikosta voimakkaaksi ja ylpeäksi, ja taas lankeemuksen kautta toivon mukaan tasapainoisemmaksi ihmiseksi. Kyse on siis identiteetin muutoksesta, aikuistumisesta, mutta myös suhteesta perheeseen ja juuriin.

Kokonaisuudessa esitellään useita hahmoja, sivuhahmojen elämänkohtaloihin emme voi puuttua isojen kohtausten avulla elleivät he satu olemaan päähenkilöiden tulilinjalla. Kolmoseen meillä on tosin idea, jonka avulla salaisuuksien verhoa suhteessa tulevaan voidaan hivenen aukaista.

Tarinan kirjoittaminen on myös tasapainoilua sen kanssa, milloin hahmot ovat liian voimakkaita, milloin heidät pitää vetää alas lokaan, jotta tarina säilyttää mielenkiintonsa ja jännitteet toimivat. Pitkän tarinan kirjoittamisessa täytyy varautua myös siihen, että tarina muuttuu ja tempoilee suunnitelmaa vastaan kesken matkan.  Vaikka tarina on suurin piirtein taottu takaraivoon, se voi työpöydällä joutua taipumaan vielä mahtavamman idean edessä.

Lopuksi

Vanhojen muistivihkojen selaaminen on hämmentävää. Onko tätä tarinaa tosiaan tullut pyöriteltyä vuodesta 2008 saakka? Kun viimeinen osa ilmestyy, sarja on kulkenut matkassa kuusi vuotta.

Aikataulutus on yksi sarjan etuja ja samanaikaisia haittoja. Minulla on käsikirjoituksia, joita olen työstänyt vuosikausia. Sarjan osien kirjoitusprosessi on suht tiukka, käsikirjoituksen tekemiseen on aikaa vuosi, raakaan kirjoittamiseen noin puoli vuotta. Kirjoituspaineesta on etunsa. Trilogia voi hajota käsiin, jos sitä vetvaa liian löysällä aikataululla.

Kun kolmas osa ilmestyy keväällä 2013, lukija pääsee kokemaan, miten tarinan keskeisille henkilöille ja yhteisölle mahtaa käydä. Me kirjoittajat jätämme jäähyväisiä maailmalle jo nyt.

* * *

P.S. Tilaisuudessa kysyttiin, aiommeko silti jatkaa maailman parissa, kirjoittaa esim. tapahtumista ennen Roudan alkua tai tarinoita keskeisistä hahmoista. Ei se ole poissuljettua,vaikka tällä hetkellä kirjoitammekin vain trilogiaa…

Sanallistettu ajatus

Ryhdyin rakentamaan juonirakennetta alusta. Samalla koko tarinan kaari toki mielessä, ja loppuratkaisu jonkinmoisena epämääräisenä luonnoksena takaraivossa. En vielä hahmottele tarkkaa lukujakoa vaan asioita, joiden on tapahduttava tarinan alussa, ja toki niiden keskinäistä järjestystä. Sisäinen ja ulkoinen konflikti kilvoittelevat elintilasta, esiteltäviä asioita on aika paljon, joten alusta voi huoletta tehdä lavean. Hidas tai tylsä siitä tuskin tulee, koska jo ensimmäisessä luvussa esitellään vainaja, ja muutakin jännää tapahtuu. (minulla on usein se ongelma, että rakentelen tarinoiden aloituksista turhan tunnelmallisia ja verkkaisia).

Jouduin kirjoittamaan keskeisistä henkilöistä samanaikaisesti kuvauksia, ja mietin nyt miten henkilöiden persoonat vaikuttavat tarinaan. Henkilöiden tarkempi suunnittelu on se, josta helposti laestan alussa – vaikka se olisi viisasta. Nytkin huomaan, että kun aloin hahmotella yhtä keskeisistä hahmoista, hän alkoi muokata loppuratkaisua rankempaan suuntaan. Tyyppi haluaa saada turpaansa.

Juonittaminen on tarkkaa tasapainoilua oman alkumielikuvan ja tarinan rakennusaineksista kohoavien seikkojen välillä. Tilannetta voisi oikeastaan verrata siihen klassiseen vertaukseen aseesta teatterin lavalla: jos ase esitellään, sitä täytyy käyttää näytelmän aikana. Mutta kannattaako asetta laukaista vai jättää sen lipas tyhjäksi kriittisellä hetkellä, se päätös jäänee kuitenkin minulle eikä elintilaa rohmuavalle henkilölle. Tai ei sitä koskaan tiedä, koska mieli voi vielä muuttua.

Tässä vaiheessa on mukava herkutella erilaisilla vaihtoehdoilla, koska mitään ei ole vielä kirjoitettu ja juonenkäänteen muutos ei tarkoita sitä, että 20 kirjoitettua liuskaa menee roskiin (ennätykseni roskiin heitettävästä kamasta taitaa olla semmoiset 100 liuskaa). Käsikirjoituksen tarina muodostaa unversumin, jossa voin hääriä vapaasti ja luoda ja poistaa mitä haluan. Yllättäen vain asiat alkavat loksahdella loogisiin syy-seuraussuhteisiin ja valintojen määrä rajoittua. Kun alkupalikat on lyöty lukkoon, niistä saa rakennettua tietyn valikoiman tarinoita – ja nyt on kaivettava se minulle oikea esiin.

Kirjoittaminen on alitajunnan haamukuvien kuvittamista, sanoihin pukemista. Onneksi sitä ensimmäistä alkumielikuvaa omasta tarinasta ei yleensä valmiin tuotoksen julkaisun jälkeen enää tarkkaan muista. Voisi nimittäin pettyä, koska sanallistettu ei ole yhtä kiehtova kuin ajatus. Tai siltä minusta ainakin tuntuu omien tekstien äärellä.

Kaavioita ja väkerryksiä

Istuin eilen Helsingin reissulla takapenkillä ja värkkäsin muistikirjaani erilaisia kaavioita. Yhden tein keskeisistä henkilöhahmoista eli rakensin mindmapin oleellisista päähenkilön ympärillä olevista henkilöhahmoista. Tarinassa oleva kissakin saa olla yksi keskeisistä henkilöistä, samoin pari kuollutta tyyppiä. En ole kirjoittamassa zombietarinaa, joten kuolleet liikkuvat enemmän mielenmaisemissa kuin fyysisesti mukana.

Sitten kirjasin ylös tarinan keskeisimpiä jännitteitä ja tavoitteita. Luonnostelin päähenkilön keskeisimmät henkilökohtaiset tavoitteet, mikä hänen pipinsä on tarinassa, ja miten se vaikuttaa tarinan kulkuun. Päähenkilöön kohdistuu ulkoisen uhan lisäksi on sisäinen uhka: hänellä on pelko, joka näyttää hyvin aiheelliselta, joka on ilmeisesti toteutumassa. Sitä vastaan hän taistelee.

Aluksi näytti, ettei päähenkilöllä ole selkeää vastapeluria tarinassa, mutta sitten yhtäkkiä asia loksahti kohdalleen ihan kuin itsestään. Yksi tarinan henkilöistä ilmoitti haluavansa haastaa päähenkilön, joten hän saakin ison puheroolin.

Kirjasin samalta istumalta myös pari prosessia (miten asiat x ja y vähitellen kasvaen kehittyvät tarinassa kliimaksiinsa) sekä juonirakenteen ensimmäisestä kolmanneksesta. Eka kolmannes päättyy selkeään isoon konfliktiin, sen jälkeen pitäisikin tarinan perusasetelman ja ristiriitojen olla lukijalle selkeitä. Mutta osat 2 ja 3 ovat vielä hakusessa, vaikka lopetuksen sisällön tiedän jo.

En ole vielä riittämiin perehtynyt päähenkilöön, minun täytynee tehdä hänestä taustatyötä, päättää mm. ihan semmoisia juttuja kuin mitä henkilö on tehnyt elämänsä aikana noin suurin piirtein. Muutama menneisyyden avainkohtaus on ollut alusta saakka mielessä. Taidan myös kirjoittaa itseäni varten takakansitekstin, eli semmoisen mikä olisi kirjan takakannessa tai kustantamon esitteessä. Sekin auttaa hahmottamaan mitä tarinaa on kirjoittamassa.

Paperille kirjaamisesta kynän avulla on selkeästi etua, koska asiat näyttäytyvät jotenkin erilaisilta kuin pääkopan ajatussyherössä tai tietokoneelle lineaarisesti dokumenttiin kirjaamalla.

Kadonneen muistikirjan arvoitus

Nettihiljaisuudestani huolimatta kaikenlaista on työn alla: Hiekkasotilaat tulee pian oikovedoksena luettavaksi, Usva 2/2012 on taitossa ja eräs romaanikäsikirjoitus työstettävänä.

Joulukuussa hukkasin muistikirjani. Se oli jo lähes täynnä ja olin aikeissa siirtyä uuteen. Olen etsinyt ja kysellyt potentiaalisista kadottamispaikoista, mutta vielä kirjaa ei ole tullut vastaan. Hukkasin sen joulukuussa, jolloin en käynyt missään reissuissa, muualla kuin mummolassa. Kirja siis mitä todennäköisimmin on kotona jossakin superhyvässä jemmassa.

Muistikirja olisi sikäli hyvä löytää, että olen sen sisuksiin kirjannut yhden tulevan romaanin ideat. Voi toki lähteä siitä, että ne ideat joita ei muista ulkomuistista, ovat surkeita, mutta mitä todennäköisimmin pelkkä kirjan selailu inspiroisi ja aiheuttaisi aivomyrskyn.

Olen addiktoitunut Paperblankin muistikirjoihin, kun niissä on nätit kuoret, sopiva kynätuntuma ja magneettiläpät. Onneksi minulle vihjattiin, että kai niitä nyt netin kautta voi tilata. Ja kyllähän toki, Amazon kantoi kotiin uuden uutukaisen muistikirjan. Minulla ei varsinaisia kirjoittamiseen liittyviä manööverejä tai rituaaleja ole, mutta kunnon muistikirja pitää olla. Siihen sitten tulee kirjattua kaikkea mahdollista sälää, kaikkea muutakin kuin kirjallisia idiksiä.

Uuteen kissa-aiheiseen kirjaan onkin varmaan syytä muistella uusiksi kaikki ne ideat, jotka taannoin jo kertaalleen kirjasin ylös.

Kysymyksiä kässärin tavislukijalle

Uutena vuotena tuli juteltua semmoisesta, millaisia kysymyksiä voisi antaa käsikirjoituksen esilukijalle, joka on ns. tavislukija, ei siis kirjallisesti erityisen orientoitunut, kriitikko tai kirjoittaja itse. Pykäsin pystyyn tämmöisen viiden kohdan ehdotuksen, näiden kysymysten avulla kirjoittaja voisi antaa lukijalle jonkinmoisen lukuohjeen, jonka avulla palautteesta voisi olla konkreettista apua, muutakin kuin “ihan kiva” tai “olihan tämä”.

1. Onko tekstissä imua? Onko juoni seurattavissa, mielenkiintoinen, mukaansatempaava? Mitkä asiat erityisesti kiehtovat ja pitävät mielenkiintoa yllä, mitkä taas koet tylsiksi?

2. Ovatko henkilöhahmojen motiivit löydettävissä/selkeitä ja teot uskottavia suhteessa motiiveihin?

3. Onko tarinassa riittävästi jännitteitä ja ristiriitoja, vai meneekö homma niin sekavaksi, että yritystä on liikaakin?

4. Miten rytmitys toimii? Onko tekstissä liian pitkiä suvantokohtia tai kohtauksia, joissa edetään liian nopeasti? Kaipaatko tarkennuksia tai keventämistä?

5. Jääkö kokonaisuuteen liian isoja aukkoja: kohtia joita ei ymmärrä tai joista jää hämmentynyt olo vielä senkin jälkeen, kun koko teksti on luettu?

Muitakin keksii kyllä, mutta tässä semmoiset ensiapukohdat, kun tarina on juonivetoinen ja sen pitäisi herättää lukijassa halu lukea teksti innolla loppuun saakka.

Kolmosta kohti

Joulun välipäivinä olen lähinnä lukenut, surffailut netissä erinäisiä tietoja etsien ja hauduttanut Routasisarukset 3:n synopsista ja detaljeja. Koska kolmas osa sulkee koko tarinan kaaren, olemme Eijan kanssa matkan varrella tehneet muistiinpanoja, kaavoita ja ajatelmia siitä, mitkä kaikki asiat on huomioitava kolmosessa. Muistiinpanot täytyy vain kasata, ja siksi olemmekin työstäneet yhden ison dokumentin, jossa on sekä kolmosen juonirunko että kaikki ne tärkeä seikat, jotka on muistettava huomioida. Tästä synopsiksen tekemisestä on ollut sekin hyöty, että sen avulla on muistanut kakkoseen lisätä muutaman oleellisen upotuksen.

Jos ykkösosa on tarinan käynnistys ja maailmaa luova teos, on kakkonen se missä monia ykkösessä esitettyjä asioita aukaistaan lisää – samalla kun juoni menee roimasti eteenpäin. Kolmosessa taasen suljetaan lankoja kiinni ja käytetään niin ykkösessä kuin kakkosessakin esille tuotuja asioita yhteen rutistaen ja sovitellen. Loppuratkaisuihin päätyen.

Joistakin Routasisarusten kritiikeistä on tullut vastaan oivallisia lisäselvityksen paikkoja, kuten esimerkiksi semmoinen detalji, millaisia kieliä (yhteiskieli, murteet) Euraaniassa puhutaan. Ykkösessä ei tullut luontevaa paikkaa asian selittämiseen – koska infodumppia tuntui olevan pakko kirjoittaa muutoinkin. Kakkosessa asiaan annetaan hivenen selvennystä, kun muutamia muitakin tärkeitä detaljeja aukaistaan, ja selvennykselle on luonteva paikka.

Nyt olisi oikeastaan vielä kertaalleen luettava ykkösosa Routasisarukset läpi, ja tunnusteltava, onko oleellisia tai muuten vain kivoja detaljeja unohtunut muistiinpanoista huolimatta. Hassua, koska yleensä julkaistuun kirjaan en palaa kovin äkkiä julkaisemisen jälkeen. Toki olen koko ajan selaillut teosta, koska aina on jotakin pientä tarkistettavaa ollut.

Hauskinta sarjan tekemisessä on ehkä se, että asioita saa kerrankin hauduttaa, juonenkäänteitä vääntää ja detaljeja sommitella kuin isoa tuhatpalaista palapeliä. Henkilöissä ja maailman yksityiskohdissa riittää ammennettavaa, eikä kaikkea pysty mahduttamaan edes kolmeen kirjaan. Monet taustoitukset jäävätkin vain itselle tiedoksi, tarinan näkymättömiksi rakennuspalikoiksil

Kirjailijan oikeus olla lokeroimatta itseään

Olen viime aikoina pohtinut omaan kirjailijaidentiteettini liittyen lokerointia, genreseikkailuja ja erilaisia hybriditekstejä.

On olemassa semmoinen turvallinen reitti, jossa kirjailija valitsee itselleen omimman genren/linjauksen ja kehittää itseään sen puitteissa. Kirjailija tekee esimerkiksi yhden kaunokirjallisen teoksen viidessä vuodessa ja jokainen teos on osa jonkinlaista henkilökohtaista jatkumoa. Tai hän keskittyy pelkästään lastenkirjoihin, tai sarjakirjoihin, tai vaikkapa dekkareihin. Usein tämä on hyvin sisäsyntyistä, ei välttämättä tietoinen valinta, vaan tarve kirjoittaa ohjaa kirjailijaa tietyntyyppisten juttujen pariin. Kirjailijalle muodostuu selkeä profiili, jonka puitteissa toki saattaa tapahtua liikehdintää (ja kriitikot kirjoittavat ”kirjailija kokeilee rohkeasti uutta aluevaltausta”.) Kirjailija on tyytyväinen, ja hän voi katsoa tekstejään taaksepäin kylläisenä. Poikkeaminen toisille niityille ei tunnu tarpeelliselta.

Sitten on olemassa semmoinen ”munat moneen koriin” –tyylinen ratkaisumalli, jossa kirjailija ei haluakaan kestää yhden lokeron sisällä. Runoilija alkaakin kirjoittaa proosaa, aikuiskirjojen tekijä kokeilee lastenkirjoja, dekkaristi vaihtaa historiallisiin romaaneihin ja niin edespäin, jatkuvaa liukumista tyylilajien, lajityyppien ja käsittelytapojen välillä. Kuunnelmat, näytelmät, tv-käsikirjoitukset, tai laululyriikka, nekin saattavat vetää puoleensa, tai vaikka poikkitaiteelliset projektit. Mitä pidempään uraa on tehnyt, sitä todennäköisempää on, että haluaa kokeilla edes joskus jotakin erilaista kuin ennen. Ehkä suurin osa kirjailijoista huomaa itsessään tämän levottomuuden, ainakin aistii sen, jos ei välttämättä ryhdy toimimaan sen perusteella.

Kustantamoille karsinat ovat helppoja. Jos kirjailija osoittautuu vaikkapa dekkarigenressä hyväksi, on häntä mukava myydä (nimen omaan häntä, teoksiahan usein nykyään myydään kirjailija edellä, sitten vasta sisällöllä). Mutta entäs kun kirjailija liukuu kirja kirjalta eri suuntaan? Tai useisiin suuntiin? Ongelmia tulee ainakin silloin, jos hypähdys kerralla on liian suuri (dekkaristi tarjoaa scifiromaania) tai ylittää kustantamossa talon omat byrokraattiset kuviot (lastenkirjailija haluaa kirjoittaa aikuisille, toisin päin se on helpompaa). Voi käydä niin, että teksti, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, ei löydäkään kustantamosta julkaisupaikkaa. Kirjailijan “brändi” on sekava. Kirjailija ei mahdu raameihin. Kustantamon sinänsä osaava kustannustoimittaja tai kustannuspäällikkö ei lämpene uudelle aluevaltaukselle.

Vaihtoehtoja on kaksi: joko teksti häpeämään pöytälaatikkoon tai sitten kierrokselle muualle. Luulisin, että juuri tästä johtuen monella kirjailijalla onkin nykyään kaksi kustantajaa: toinen tietylle tuotannolle ja toinen taas sille toiselle tuotannolle.

Vaikka minulla onkin kirjoittajana aika vanha spefitausta ja linja, huomaan että työpöydälläni on tällä hetkellä useita semmoisia kokonaisuuksia, joiden loppusijoituspaikan kanssa tulee ongelmia – tai on jo tullut. Kirjoittamisen motiivit taas ovat kaksinaisia: kirjoitan itselleni, koska on pakko, mutta samaan aikaan haluan että tekstini saavat lukijoita. Kanava on siis itse kullekin tekeleelle löydettävä, joskus, jollakin aikataululla – tai jos joku osoittautuu ongelmajätteeksi niin haudattava se niin syvälle, ettei siihen tarvitse enää palata.

Genrehyppely, eri tyylilajien sekoittaminen ja kokeilut ovat mielestäni oleellinen osa kirjailijan uraa. Kaikessa ei onnistu, jokin kässäri voi osoittautua epäkelvoksi, ajatusrakenteiltaan kehnoksi, tai sitten se ei tosiaankaan kohtaa minkäänlaista markkinarakoa mistään. Nämä kokeilut ovat kuitenkin tälle genrehyppelyn ryhtyneelle kirjailijalle välttämättömiä, sillä ilman niitä ei synny mitään uutta – on vaarana että kirjailija jämähtää, menettää motivaationsa. Luomiselle oleellista on myös tarve kehittyä, muuttua, muovautua, ja siihen soisi löytyvän tilaa. Myös ahtaissa markkinakarsinoissa, joissa itse kukin joutuu luovimaan eteenpäin.

URS vauhdissa: uusia hankkeita

Mikä kirjoittajayhteisö heittää tällä hetkellä tiukinta settiä kehiin? Tietenkin URS, eli Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio.

Mukaan pääsee vaikka saman tien. URS-porukka ottaa jatkuvasti vastaan tekstejä Kultakuoriaiseen, pdf-muotoiseen verkkolehteensä. Ohjeita täältä.

URS julkisti myös juuri kirjoituskilpailun, johon osallistumisaikaa on pitkälle kevääseen. Nimimerkkikisan osallistumisohjeet täältä.

Nyt myös Ursula, julkaisu, jossa on spekulatiivista romanttista viihdettä. Ursulaan on avoin kutsu ja osallistumisohjeet täältä:

Ei muuta kuin osallistumaan!

 

Outojen maailmojen äärellä – Kunniavieraspuhe

Tamfan 24.9.2011
Tampereella

On erikoislaatuista päästä tilaisuuteen puhumaan itsestään, kun yleensä keskustelun aiheena on joko kirja tai sitten aivan muu mielenkiintoinen asia. Ensimmäinen kerta, kun olen tapahtuman kunniavieraana, ja tulee varmasti jäämään mieleeni. Kiitos siitä tamperelaisille.

Tässä siis hajatelmiani kirjoittamisesta outojen maailmojen äärellä.

*

Jotkut tietävät jo lapsena, mitä he haluavat tehdä isona. Minä en koskaan erityisemmin tiennyt, vaan tein asioita lähinnä koska ne olivat kivoja. Silti kun katsoo taakseen, näkee selkeän asioiden ketjun, yksi asia johtaa toiseen ja lopulta kolmanteen, kokonaiseen elämään ja elämäntapaan.

Tarinoiden kertomisesta tuli minulle intohimo jo aivan nuorena. Lapsena sepitin seikkailuja mielikuvitusystävien kanssa. Usein talviseen aikaan lähdin kotiin tultuani hiihtämään. Olin tampannut pellolle ladun, jota myöten hyvin verkkaiseen tahtiin menin eteenpäin. Verkkaiseen siksi, että kolmen-neljän aikaan taivas alkoi muuttua ensin tummansinikseksi, sitten mustaksi, ja ensimmäiset tähdet tulla näkyviin. Olin opetellut tähtikartastosta tähtien nimiä ja sepitin niiden välille seikkailuja. Jo pelkät nimet houkuttelivat: Bellatrix, Betelgeuze, Bereniken hiukset. Antiikin tarut olivat tulleet kirjaston kautta tutuksi, mutta rakentelin niiden varaan omia tarinoitani: milloin kyse oli vieraiden maiden välisistä ristiriidoista ja sodista, milloin olin itse mukana tarinoissa yhtenä henkilöistä…

Myöhemmin tämä tarinoiden kehittely laajentui lähinaapurissa, siis neljän kilometrin päässä asuvan,  minua paria vuotta nuoremman Eijan kanssa roolipelaamiseksi. Rakentelimme maailmoja, joihin monimutkaisia juonirakenteita ja henkilöhahmoja konflikteineen. Tiedättehän: sankari tai sankaritar joutuu kuolemanvaaraan ja pelastuu neuvokkuutensa ansioista. Kaikista vastaan tulleista elokuvista, kuten Excaliburista, Ivanhoesta ja Conan-elokuvista imaisimme tarinoihimme lisää yksityiskohtia.

Ajattelin paljon tarinoita myös metsässä liikkuessani. Eräs hyvin inspiroiva paikka oli suo. Kotimme lähellä oli Huppion luonnonsuojelualue, jossa kävin usein perheeni kanssa marjassa. Suon aava, kitukasvuista mäntyä puskeva maisema oli omalla tavallaan lohduton. Vain ohikiitävän kalasääsken riipivä kiiiik! rikkoi toisinaan äänimaisemaa. Muuten ei muuta kuin tuuli ja autius – ja ajatusten avaruus.

Luonto tarjosi siis hyvän alustan mielikuvitukselle. Toinen oleellinen tekijä olivat kirjat. Kotonani ei ollut kirjahyllyä eikä kirjojajaan, lähinnä sanomalehtiä ja Aku Ankka, joka veljelleni tilattiin ennen kuin itse osasin lukea. Siksi siis kirjastot muodostuivat tärkeiksi kokemuksien antajaksi. Ensin löytäpaikkana toimi alakoulun nuhruinen kirjasto, jossa oli paljon 1940-1960 -luvun poika- ja tyttökirjoja, Topeliuksen satuja, Kolme etsivää –kirjoja, seikkailutarinoita, käytännössä mikä tahansa vastaan tullut kelpasi minulle. Kannoin kirjoja selkä vääränä kotiin ja saatoin lukea kolmekin kirjaa illassa. Pihalla kävi myös kirjastoauto kerran viikossa, ja sieltä löytyi sarjakuvia: Punanahka-sarja, Asterixit, Lucky Luke ja Valerian esimerkkeinä. Eri kyläkouluissa kiertävässä kirjastoautossa tiettyjen kirjojen kierto oli niin pitkä, ettei kaikkia pitkiä sarjoja tullut edes kokonaan luettua, sen sijaan sama opus saattoi kulua kierrossa viisikin kertaa.

Yläasteelle päästyäni metsästin kunnankirjaston kirjahyllyjen välistä kaiken fantasiaan liittyvän, kuten esimerkiksi Michael Enden Päättymättömän tarinan, Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjan tai Tolkienin Hobitin sekä Taru sormusten herrasta -nivaskan. Fantasialle tai tieteiskirjallisuudelle ei ollut omaa hyllyä, joten löydöt piti tehdä itsenäisesti. En tuntenut luokaltani ketään muuta samasta kirjallisuudenlajista yhtä vahvasti kiinnostunutta, en oikeastaan edes paljon lukevia ihmisiä, joten en päässyt jakamaan lukukokemuksiani. Minä ja kirjojen oudot maailmat olimme kahdestaan, kirjojen herättämät ajatukset yksin minun omaisuuttani. Se riitti, että Eijan kanssa parhaat ideat pystyi käsittelemään roolipelimaailmassa.

Jos pitäisi nostaa esille yksi ainoa kirja tai pikemminkin sarja, joka on jäänyt parhaiten mieleen mielikuvitukseeni vaikuttajana, se on Edgar Rice Burroughsin Mars–kirjat. 13-vuotiaasta Mars-kirjat olivat täysin uskottavia, ja miehinen uhokin sopi poikien maailmasta kiinnostuneelle tytölle. Minua kiinnostivat miekka ja magia, ja arkirealistisen nuortenkirjat sivuutin lähes järjestelmällisesti lukuvalikoimastani. Seksuaalivalistusta sai Untinen-Auelin Luolakarhun klaanista jatko-osineen, ja hysteerisiä naisia taas bongasi romanttisesta historiallisesta Angelica-sarjasta. Eskapismia, mutta juuri outoihin tai historiallisiin maailmoihin pois pakeneminen teki arjessa elämisestä mielekästä.

*

Joillekin meille riittää toisten tekemien hengentuotteista nauttiminen. Toiset meistä haluavat tuottaa itse. Koska olin rakentanut tarinoita mielessäni, oli niitä lopulta rakennettava myös muutoin. Maalasin tauluja keksimieni fantasiamaailmojen hahmoista, rakentelin roolipeliseikkailuja ja vähitellen aloin kirjoittaa tarinoita. Eijan kanssa teimme jatkokertomuksia, joissa usein seikkaili stereotyyppinen fantasiakööri taistelijasta velhoon. Toisinaan myös sepitimme kauhutarinoita. Yhteistä juonensuunnittelua ei tuossa vaiheessa ollut, tarinat polveilivat eteenpäin toisen jatkamina, ja jos juoni meni solmuun, saattoi sankaritkin vaivattomasti päästää päiviltä ja herättää seuraavaan tarinaan eloon.

Ensimmäisen varsinaisen kokopitkä fantasiatekstini oli 16-vuotiaana kirjoittamani romaani. Sen tein perinteisellä kirjoituskoneella kaksisormijärjestelmällä aitassa kynttilän valossa, yhden kesän aikana. Tarina on hyvin tavanomainen sekoitus ennustusta, jumalia, taikuutta ja seikkailijaryhmän edesottamuksia. Selkeitä vaikutteita oli otettu Forgotter Realms- ja Dragonlance-bulkkisarjoista – haltioita ja puolihaltioita täytyi olla mukana, totta kai. Uskalsin siinä vaiheessa näyttää tarinoitani tutuille, ja yksi kommentti on jäänyt erityisesti mieleen: teoksen loppuliuskoille oli piirretty paskakäyrä romahduksineen kuvastamaan hetkeä, jolloin tarina meni ihan kuraksi. Tämä ei suinkaan lannistanut, vaan suivaannutti yrittämään entisestään. Tarina on sen verran laadukas, että olen pistänyt sen arkistomappiin ja tunkenut hyvin hyvin kauas kaapin pohjalle. Jos joskus tulee sellaisia epäilyksiä, etten osaa kirjoittaa, minun tarvitsee vain kaivaa tuo tekele esiin. Kummasti alkavat nykytekstit tuntua kelvollisilta ja järjellisiltä.

Joskus parikymppisenä kirjoitin dystooppisen novellikokoelman, jonka yksittäiset tarinat linkittyvät toisiinsa. Klassikoihin lukeutunevat ”Se ei ollutkaan peliä” ja ”Se planeetta olikin maa” –kaavan pohjalle rakentuneet tarinat, joita itse luonnollisesti pidin uniikkeina ja erinomaisina. Kokoelmassa oli jonkin verran yhteiskuntakritiikkiä, mutta kerronta oli vielä hyvin kesyä ja yksilökeskeistä, sanoisinko jopa kirjoittajan oman napanöyhdän kaivamista. Seksuaalisuuden kuvauskin oli lähinnä päähenkilön onanointia puussa, ja yhteiskuntakritiikki aidan takana mellakointia. Rohkeaa, eikö! Ei ihme, ettei moisille teksteille löytynyt julkaisukanavaa.

Porttia ryhdyin lukemaan kirjastossa joskus 1990-luvun alussa, ja tilaajaksi rohkaistuin 1993. Lehdessä minua innostivat tarinoiden lisäksi ilmoitus kirjoituskilpailusta. Aloinkin osallistua siihen vuosittain. En menestynyt kovasta yrittämisestä huolimatta, ja siitä suivaantunena luin voittajatekstit hyvin tarkkaan ja yritin ottaa opikseni. ”Jos tuollaisella voittaa, niin kyllä minäkin vielä kirjoitan sellaisen, että joskus pärjään.”

Ensimmäisen sijoitukseni sain vuonna 1998, kun ”Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa” sai kisassa kunniamaininnan. Kävin palkintojenjakotilaisuudessa Tampereen Suomalaisella klubilla hyvin flunssaisena, ja Portin sivuilla minusta on valokuva, joka näyttää lähinnä maalla asuvan sarjamurhaajan muotokuvalta. Tuo ensimmäinen Portissa julkaistu novellini oli humoristinen, Gaimanin ja Pratchettin Hyviä enteitä -kirjan hengessä tehty tarina demonista, joka vokottelee sieluja kehnohkolla menestyksellä. En edes harkinnut novellin tarjoamista vuonna 2006 julkaistuun novellikokoelmaani ”Valkeita lankoja”, johon on koottu 14 toisiin todellisuuksiin sijoittuvaa novellia, niin erityylinen se on muuhun tuotantooni verrattuna. Portin vuotuinen osallistujien taso on noussut niin korkealle, että demonitekeleelläni tuskin nykyään pääsisi edes loppukisaan saakka. Mutta jostakin on aloitettava.

Demoninovellia seurasi muita Portin kisassa menestyneitä ja julkaistuja novelleja, joista 9 päätyi lopulta kokoelmaani. Loput 5 ennen julkaisematonta olivat kisassa käyneitä, mutta ei menestyneitä tekstejä, joita olin hionut eteenpäin.

Kokoelman niminovelli Valkeita lankoja voitti Portin kirjoituskilpailun vuonna 2003 ja Atoroxin 2004. Tämä huikaiseva menestys ruokki kirjoitusvimmaani entisestään. Pitkään työpöydällä olleiden novellien saaminen myös kirjastolukijoiden silmien alle oli minulle tärkeä saavutus. Portti-lehdellä ja koviin kansiin tehdyllä kirjalla oli selvästikin oma, toisiaan täydentävä lukijakuntansa.

Kiirudin toisaalta kirjoittamisen tarinassani edelle. Jo vuonna 2000 olimme saaneet Eijan kanssa julki WSOY:n kautta esikoisromaanimme Lokkeja rakastava veli. Yhteistyö kaunokirjoittamisen muodossa oli meille yhtä luontevaa kuin roolipelien pelaaminen tai jatkokertomusten kirjoittaminen. Vaikka ajatelmat hyvästä kaunokirjallisuudesta ovatkin samanlaiset, täydennämme toisiamme kirjoittajina WSOY:n nuortenkirjatuotantomme alkoi hyvin realistisissa merkeissä, scifi- ja fantasiajuuret näkyivät lähinnä mainintoina ihmisten harrastuksista, elokuvista tai spekulatiivisina pilkahduksina. Islantiin sijoittuvassa Saga-romaanissa oli maahisia sekä Tulen ja jään maan mystiikkaa, Peilikuvarakkaudessa taas kahden eri aikakauden myötä ajatus kummituksesta. Devoted souls –peliromaani käsitteli kyllä fantasiamaailmaa, mutta pelitodellisuuden kautta. Devoted souls –pelissä olevissa jumalissa on vaikutteita roolipelimaailmastamme, joten siinä pääsi hieman maistelemaan luomiamme fantastisia todellisuuksia.

Voisi sanoa, että olen ollut harhapoluilla suuresta intohimostani, tieteiskirjallisuudesta ja fantasiasta. Ehkä piti kokeilla realistisia nuortenkirjoja, koska niitä nuorena luki niin vähän (*). Toisaalta kyse on ehkä myös siitä, että kriteerit Sen Suuren Fantasia- tai Tieteisromaanin kirjoittamiseen ovat kovat. Kun oli lukenut niin mahtavia teoksia, nähnyt mahtavia elokuvia ja elänyt hienoissa roolipelimaailmoissa, oli kynnys oman ison romaanimittaisen tuotoksen tekemiseen todella korkea. Novelleja tai kertomuksia tuntui syntyvän siinä sivussa, jossakin aivojen eri lohkossa, vaikka oikeastaan jokaisen novellin myötä meni haaskuun aina yksi romaani aihe.

(*Asiaa olen paikannut 2000-luvulla.)

Vasta vuonna 2008 aloimme Eijan kanssa keskustella siitä, että haluaisimme palata juurillemme, että meidän lapsuudessamme muodostunut ydin on kypsynyt joksikin sellaiseksi, että vihdoinkin uskallamme tarttua siihen. Vapaina siitä pelosta, että kompastumme ensimmäisiin kliseisiin, tai että toistamme tasan tarkkaan jostakin muualta lukemaamme. Vaikutteitahan ei pääse pakoon, eikä pidäkään, mutta tietty omaleimaisuus kuuluu olennaisena osana luomistyöhön. Halu tehdä omannäköistä, semmoista josta itsekin pitää, jonka puolesta taistella ja josta saadun kritiikin, niin positiivisen kuin negatiivisen, voi ottaa pystyssäpäin vastaan.

Niin sai alkunsa Routasisarukset-sarja. Olimme aiemmin tietoisesti välttäneet sarjan tekemistä, koska halusimme aina hypähtää uuden tarinan pariin. Roudan maailma alkoi laajentua niin isoksi, ettei se olisi mahtunut yksiin kansiin. Ympäristötuhot, geenimanipulaatio, ihmiskunnan selviytyminen tuhon jälkeisestä maailmasta ja seikkailu yhdistyivät kudelmaksi, jossa on paljon henkilöhahmoja ja yhteisöjä muokkaavia tapahtumia. Roudan maailmaan on saanut uppoutua, sen henkilöhahmoihin eläytyä ja siinä sivussa suunnitella myös maailman kohtaloa. Mikäpä kirjoittajalle mieluisampaa kuin syventyä perusteellisesti, ja päästä johdattamaan lukijat aitiopaikalle tapahtumien pyörteisiin.

Sarjan seuraava osa, Hiekkasotilaat, ilmestyy ensi keväänä, ja kolmas ja viimeinen osa näillä näkymin keväällä 2013.

*

Kirjailijan käsittelemistä teemoista ja aiheista lukijat ja tutkijat osaavat sanoa huomionsa paremmin. Kirjoittaessa ei analysoi pääkoppansa tuotoksia kovin johdonmukaisesti, sitä vain tekee, noudattaa intuitiota hyvän tarinan edellyksien mukaan. Monet teksteistäni hautuvat vuosikausia, koska jokin palanen ei toimi, ja vasta aika saa ne loksahtamaan kohdalleen. Olen verrannut päässäni muhivia ideoita metsään, jossa on pieniä vaalittavia taimia, kaatokelpoisia puita sekä metsään maatuneita lahoja yksilöitä. Asiat tapahtuvat eri aikaan ja joskus samanaikaisesti, mutta pelkästään yhden asian parissa en malta askarrella. Minulla täytyy olla työn alla samaan aikaan useampia erikokoisia ja erityylisiä tekstejä, jotta tunnen olevani elossa.

Mutta kun teksti on pöytälaatikossa muhituttamisen ja hinkkaamisen jälkeen valmis, voi kauempaa katsoa, millaisen olennon on luonut, ja onko siitä kenties elinkelpoiseksi pidemmäksikin aikaa.

Usein teksteissäni yksilö on vastakkain yhteisön ja sen asenteiden ja odotusten kanssa. Novelli Noitanaisen salli elää kertoo suolle karkoitetuista noidista, jotka osallistuivat sotaan ja joutuivat tekojensa vuoksi yhteisön karkoittamaksi. Noidat haluavat paeta, mutta mikä on pakenemisen hinta? Koska he olivat liian pyhiä taas kertoo maailmasta, josta lähes kaikki naiset kirjaimellisesti katosivat eräänä päivänä. Millainen on miesten luoma maailma, ja miten sen keskellä voi pärjätä naisena, jonka osana on olla vartioitu lisääntymiskone?

Usein kuvaamani yhteisöt ovat pieniä ja suljettuja. Ateljeekriitikkoni ovat hellämielisesti naureskelleet, että olen kyläkirjoittaja. Koiperhoset kertoo hyvin tavallisesta suomalaisesta kylästä, jossa tapahtuu kummia, ja joka vetää puoleensa ihmisiä kuin koiperhosia. Kylästä löytyy jokaiselle jotakin, toimittajalle jutunjuurta, tiedemiehelle uusia mullistavia teorioita. Tunnistan kylämiljöissä omaa lapsuuttani, mutta fiktiivisten maailmojen toinen todellisuus ei ole ”minulle tapahtunutta ja sattunutta”, kuten taas helposti valtavirtakirjallisuuden kohdalla voidaan sanoa, puhutaan avainromaaneista. Minun ihooni ei ole kirjoitettu tarinoita enkä ole kuoriutunut nahastani pois, en ole vaihtanut sukupuolta naisesta mieheksi. En ole tehnyt itsemurhateleportaatiota tai pujahtanut suunnistusretkellä aliseen maailmaan juonimaan itselleni voittoa – vaikka suunnistanut joskus olenkin. Ei kirjoittaja kokonaan pääse kokemuksiaan karkuun, mutta aina voi yrittää.

*

Kirjoittaja ei ole koskaan valmis, ja joskus prosessit ovat luvattoman pitkiä. Kirjoittaja tasapainoilee oman luovuutensa ja siihen väistämättä kuuluvan epävarmuuden kanssa. Milloin teksti on valmis, milloin sen voi luovuttaa eteenpäin? Voiko kertaalleen kirjoitettua ja julkaistua uudistaa, muokata ja jälleen julkaista? Miten kohdata teksteistä annettu kritiikki, ja selviytyä niistä päivistä, kun oma tekeminen tuntuu merkityksettömältä, sanat pelkiltä tuuleen huudetuilta kuiskauksilta, joita ei kukaan muista sadan vuoden kuluttua, hyvä jos vuodenkaan.

Kokoelmastani ulkopuolelle jäi Portissa vuonna 2001 julkaistu novelli Ilottomien ihmisten kylä. En näyttänyt sitä kustannustoimittajalleni, koska halusin laajentaa siitä romaanin. Osittaisena kimmokkeena päätökselle oli Sari Peltoniemen Kosmoskynä-lehden Kosmiselle Colosseumille kirjoittama palaute, jonka avainlause kuuluu näin: ”Rajan takaisuuksia ei  tarvitse paljastaa, mutta nyt jää sellainen vaikutelma, ettei kirjoittaja itsekään tiedä, mitä siellä on.” Sari oli aivan oikeassa, enhän minä tiennyt mitä tarinassa kuvatun kylää ympäröivän muurin ulkopuolella oli. Asiasta täytyi ottaa selvää. Kymmenessä vuodessa tarina on laajentunut romaaniksi, jota parhaillaan viimeistelen, ja joka toivon mukaan näkee päivänvalonsa ensi tai seuraavana vuotena. Millä nimellä, siitä ei ole vielä keskusteltu kustantajan kanssa, mutta alkuperäisen novellin lukeneet kyllä lopputuloksen tunnistavat nimestä riippumatta.

*

Kirjoittamisesta kasvoi vähitellen harrastus, sitten intohimo, lopulta ammatti. Spekulatiivisessa fiktiossa – tai toisin sanoen tieteiskirjallisuudessa, science fictionissa, fantasiassa – minulle on tärkeintä kirjallisuuden lajin ominaispiirre katsoa asioita toisin. Erilaisin silmälasein, viistovalaistuksessa, joko suuren pienenä näkien tai pienen suurena kokien. Sinällään tavoite ei eroa millään tavalla minkä tahansa kirjallisuuden lajin perimmisistä tavoitteista, mutta kuten me spefin kirjoittajat ja lukijat tiedämme – meidän rakkaassa, lukemassamme kirjallisuudenlajissa on sitä jotakin taikaa, joka saa meidät tuntemaan eri tavalla. Sitä voi kutsua ihmeen tunnuksi tai olla kutsumatta – ehkei aina tarvitse selittää tuntemuksiaan. Tiedämme kuitenkin mistä on kyse, kun sukellamme kirjan mukana kaukaiseen avaruuteen ja kohtaamme siellä pienen ihmisen elämän perimmäisten asioiden äärellä. Tai kun tarkastelemme aivan tavallista arkea, joka nitkahtaa kummalliseen asentoon, pois raiteiltaan. Rinnassa sykähtää jokin, ehkä silmiin kihahtaa vesi. Kutsun sitä itse tilanteeksi, jolloin tarina kohoaa lähtöasetelmistaan toiseen potenssiin. Tuon tunteen koen joskus valtavirtakirjankin parissa, mutta usein elämyksen tarjoaa juuri spekulatiivinen kirja. Koska mielikuvituksen voima on vain niin suuri, että sen edessä hämmästyy yhä uudestaan.

*

Olen kirjoittajataustoistani johtuen genretietoinen. Muutama vuosi sitten virisi keskustelu science fictionin ja fantasian asemasta suhteessa valtavirtakirjallisuuteen, millä termeillä pitäisi kutsua tekstejä, jotka liikkuvat valtavirran ja spekulatiivisen rajapinnassa. Jotkut kirjailijat kokivat, että scifileima karkoitti heiltä lukijoita ja jopa latisti heidän asemaansa kirjallisissa piireissä. Tavallaan keskustelu liittyy myös arvokeskusteluun siitä, onko perinteinen fantasia ja tieteiskirjallisuus laadukasta kaunokirjallisuutta. Me tiedämme, että mätiä hedelmiä on kaikissa kirjallisuuden lajityypeissä, mutta joillakin lukijoilla on tarve arvottaa kirjoja niiden ”korkeakaunokirjallisen” annin perusteella.

Genrerasismia voi olla molemmin puolin: realistisen kirjallisuuden lukija saattaa julistaa inhonsa kaikkeen todellisuuden rajoilla leikittelevään ja sf/f lukija taasen voi syvästi inhota realistista tiskirättiproosaa. Lukijalla on oikeus tarttua juuri siihen teokseen joka häntä miellyttää, ja poissulkea se, joka ei häntä miellytä. Mutta kun myös kriitikot ja kustantamojen väki ovat lukijoita, törmäämmekin siihen ongelmaan, että suomalainen spefi on joutunut taistelemaan asemastaan kaunokirjallisessa kentässä. Vaikka tienraivaajia on ollut aina olemassa, kuten esimerkiksi Leena Krohn ja Maarit Verronen, väitän että vasta Johanna Sinisalon voittama Finlandia-palkinto on antanut spekulatiiviselle kirjallisuudelle oikeutuksen myös tiukimpien kriitikkopuritaanien mielissä. On olemassa eri lukijoita ja eri kohderyhmiä, joita kaikkia voidaan palvella, ja lopulta myös kustantamoissa on alettu ymmärtää, että spekulatiivinen kirjallisuus voi olla muutakin kuin Tolkien-kopio tai jonkun televisiossa pyörineen avaruussarjan toisinto.

Olin mukana perustamassa reaalifantastikkojen liikettä, koska en halua kirjoittajana lokeroida itseäni yhteen ainoaan tiettyyn genreen. En koe reaalifantastikkona olemista ja reaalifantasian kirjoittamista lajityyppisidonnaisena (synonyyminä esim. maagiselle realismille tai kummalliselle mainstream-vivahteiselle kirjallisuudelle) vaan ennen kaikkea ajattelutapana, jossa edetään tarinan ehdoilla, ei lajityypin konventioita orjallisesti noudattaen. Kun lähestyy kirjoittamista tietystä lähtökohdasta, minun tapauksessani melko selkeän Portti-koulukunnan kautta, voi helposti urautua ja alkaa toistaa itseään. Se voi käydä luomistyön esteeksi.

Olen tarvinnut raja-aitojen kaatamista oman kirjoittajaidentiteettini kasvattamiseen. Ja siitä johtuen monissa työ alla olevissa töissäni olen sekoittanut lajityyppejä liikaa suunnittelua välttäen. Se ei välttämättä ole hyvä asia, koska kustantamomaailmassa on kuitenkin olemassa jakoja, esimerkkinä nyt vaikka lasten- ja nuortenkirjallisuuden lupa liikkua fantastisissa maailmoissa, kun taas aikuiskirjallisuuden puolella realismin rajoja uskalletaan rikkoa vasta nyt enemmissä määrin. Instituutioiden harjoittamaa poissulkevaa lokerointia on aina ollut, esimerkkinä vaikkapa Tiina Pystysen aikuisille suunnatut runokuvakirjat, joiden perusteella Kirjailijaliitto ei ollut aluksi halukas ottamaan Pystystä liiton jäseneksi. (ks. tarina teoksesta Tiina Pystynen: Runousoppi)

Spekulatiivisen asema Suomessa on nousussa. Voi sanoa, että suomikumma (*) elää kultakautensa alkutaivalta. Valtavirtakirjailijat käyttävät teksteissään spekulatiivisia työkaluja, puhtaasti fantasian ja tieteiskirjallisuuden piiriin luokiteltavia teoksiakin julkaistaan aivan toisella tavalla kuin 1990-luvulla. Korkeakirjallisuuden julkaisijaksi profiloitunut Teos järjesti science fiction- ja fantasiaromaaneille kirjoituskilpailunkin.

(* Johanna Sinisalon suomennos termistä Finnish weird)

Silti yhä meiltä käytännössä puuttuvat aikuisille kirjoitetut fantasiasarjat, tai teokset, jotka sijoittuvat omalakiseen fantasiamaailmaan. Helena Wariksen teokset nyt lähinnä mieleen teoksina, jotka on jo luokiteltu aikuisten kirjoiksi, muutoin lähes kaikki fantastinen tuntuu ilmestyvän kustantamoiden nuortenkirjapuolelta. Kyse on ennen kaikkea kustannuspolitiikasta, ja siihen lukijat voivat vaikuttaa: ostamalla kotimaista fantasiaa ja viestimällä blogeissaan ja aina sopivan tilaisuuden tullen, mitä haluttaisiin luettavaksi. Muutoin ollaan tuontitavaran varassa. Oma merkityksensä on myös sillä, että kustantamoissa alkaa olla yhä enemmän ymmärtäviä lukijoita, jotka ovat itsekin perehtyneet spekulatiiviseen laajasti. Silti aina tarvitaan hyviä käsikirjoituksia ja kirjoittajia, jotka ovat tarvittaessa valmiita tekemään töitä, kirjoittamaan ja kirjoittamaan yhä uudestaan.

Vuorovaikutus on tärkeää. Toiset kirjoittajat, lukijat, kriitikot, liikkeet, manifestit. Jokainen palautteen murunen voi viedä kirjoittamista eteenpäin. jos ei muutoin niin vastarinnan kautta. Yhteistöt, yhdistykset ja lehdet ovat tärkeitä keskusteluareenoita. Meillä spefikirjoittajilla on halutessamme käytössä ainutlaatuinen foorumi, fandom, joka antaa meille etulyöntiaseman suhteessa taviksiin. Ei valtavirtakirjoittajilla ole lehtiä, koeyleisöä, palautemekanismeja samalla tavoin kuin meillä: siis vastaavaa mahdollisuutta kokeilla siipiään ennen kustantamon oven kolkuttelua.

Ja yhteisöllisyydestä tulee kiitollisuudenvelka, jota yleensä ei voi maksaa muille kuin meidän jälkeemme tuleville: kun on itse saanut apua ja ohjeistusta, antaa sitä eteenpäin uusille tekijöille, näin me kaikki teemme, jokainen omalla panoksellamme.

Usva-lehden perustin vuonna 2005 edistämään kaikenlaista spekulatiivista fiktiota ja toimimaan sillanrakentajana valtavirran suuntaan; tuomaan esille omaäänisiä kirjoittajia spefin määrästä riippumatta. Ripauskin taikaa riittää Usvan sivuille pääsyyn, jos tarinassa on imua, kaunokirjallista näkemystä tai sitä jotakin selittämätöntä. Erilaisten kirjoituskilpailujen tuomaristoissa olen kehittänyt kykyä olla toisenlainen lukija: hylätä se oma sisin ”minä tykkään juuri tästä” asenne, ja korvata se ammattimaisemmalla otteella, lukijalla joka näkee arvon tekstissä, jos se on ansiokas, vaikkei se olisi omiin makunystyröihin kohdistunut täsmäohjus. Tekstien laaja lukeminen, valikoiminen ja editoiminen on osa omaa kirjoittamisprosessia, sillä lukemisen kautta oppii näkemään omien tekstien vajavaisuudet. Samalla on keskusteluyhteydessä koko kenttään, siihen liikehdintään, jota ympäröivien ihmisten ja kanssakirjoittajien todellisuudessa tapahtuu. Yllättäen erääseen Usvan kirjoituskilpailuun tunki joutsenia eri muodoissa; tyttöjä jotka muuttuivat jouseniksi, täytettyjä joutsenia, kuoleman joutsenia, joutsenen näköisiä ihmisiä. En tiedä mistä kaikki nämä höyhenet tulivat, mutta vain kisan tuomaristossa pääsee näkemään tällaisia ilmiöitä ja pohtimaan, mitä se kertoo meistä ihmisistä ja ajatuksistamme juuri nyt.

*

Vanha ilmestynyt teksti muuttuu nopeasti vieraaksi. Sitä elää vain uusien tekstien elämä, niiden maailmoissa. Kun tarttuu vanhan tarinaan ja lukee sitä, huomaa usein hämmentyvänsä: olenko tosiaan kirjoittanut tällaista? Joskus tavoittaa vanhan minänsä, tekee aikamatkan menneisyyteen, mutta on aikoja jolloin sitä ei halua tehdä. Tarvitseeko kaikkea edes muistaa, kun teksti on jonkun toisen käsissä ja tulkittavana?

Haluan jonakin päivänä kirjoittaa Sen Suuren Scifi- tai Fantasiaromaanin, sitten joskus tulevaisuudessa, ajallaan. Sitä milloin se syntyy ja miten ei oikeastaan kirjoittaja itse pysty määrittämään, yrittää toki voi. Jokainen outo maailma on uniikki, jokainen kirjoittamisen teko ainutlaatuinen ja motivoiva – koskaan ei tiedä mitä lukijat ajattelevat, mistä nousee suosikki, mikä koskettaa ja jää elämään ihmisten mieliin. On uskallettava kokeilla erilaisia asioita, ja on uskallettava epäonnistua.

Suolaa hiuksissa

Rakas blogini, on ollut kesäloman kunniaksi vähän hiljaiseloa. Mutta ei suinkaan toimetonta. Elokuun myötä moni projekti taas aktivoitui. Niistä hieman lisää tulevissa postauksissa, mutta alkajaisiksi haluaisin mainostaa hienoa Paperiarkki-foorumin tekemää antologiaa Suolaa hiuksissa. Se on ilmainen, ja sen voi ladata luettavaksi lataussivulta http://www.paperiarkki.net/suolaahiuksissa/

Antologian idea syntyi keväällä erään chattikeskustelun aikana, kun joukko kirjoittajia pohti, millainen lopputulos tulisi, jos jokainen kirjoittaisi novellin samaan paikkaan, jonkun tietyn tapahtuman ympärille. Tsunamista valikoitui riittävän äkillinen ja dramaattinen tapahtuma, jonka aikana voi tapahtua mitä tahansa. Kaunokirjallisesti se on myös sikäli käyttökelpoinen, koska se tarjoaa melko luontevasti tilaisuuden rakentaa päähenkilön elämään jonkun muutoksen.

Koska emme kuitenkaan halunneet kirjoittaa todellisesta tsunamista, sijoitettiin tapahtumat vuoteen 2013 ja Kanarian saarille. Tsunamin syy jätettiin avoimeksi, jokaisen kirjoittajan joko ratkaistavaksi tai auki jätettäväksi. Minulta mukana on novelli nimeltä Kaiku, joka kertoo eräästä taloonsa sulkeutuneesta Kishosta…

Antologiaprosessi oli miellyttävä kokemus. Tämmöisiin projekteihin on mukava osallistua ex tempore, ja ryhmäpaine pistää pysymään mukana, vaikka alkaisi aikataulujen takia vähän venkoillakin.  Paperiarkkihan on foorumi, ja sen suljetulla alueella tekstejä ideoitiin, kommentoitiin ja tuotiin toisten raaditettavaksi. Yhteiset puitteet mahdollistivat novellien välille vuorovaikutusta. Oma silauksensa tuli Saara Kuhan tekemästä hienosta taitosta.

Tutustukaa novelleihin: osa niistä voi yllättää spekulatiivisuudellaan, osa taas sillä että spekulatiivisuutta ei ole. Ihmisiä, elämänkohtaloita,  dramatiikkaa ja elämänhalua, niitä näistä teksteistä löytyy!

“Tällä kertaa hän antaisi sen tulla. Tällä kertaa hän kuolisi.” – novellista Kaiku.

Finncon: Kirjoittajat, kirjoittajat

Tämän vuoden Finnconin kirjallisuusohjelma oli aika niukahkoa, mutta kirjoittamisesta oli oikeastaan vakiomäärä ohjelmaa: kiitos kirjoittajaperjantain ja ennätysmäärän erilaisia palkintojulkistuksia. En nyt ala erikseen kerrata jokaisen kisan tuloksia, mutta muutama havainto matkan varrelta.

Juuri ennen conia keskusteltiin kirjoituskilpailujen tiedottamisesta, joka oikeastaan liittyy laajemmin kirjoituskilpailujen merkitykseen ja arvostukseen. Kirjoittajat pitäisivät siitä, että tulisi väliaikatiedotteita enemmän (esim. kun voittajille on ilmoitettu sijoituksesta, siitä olisi virallinen tiedote). Usein tämä ei ole käytäntönä ollut, mutta sietää harkita, voisiko sitä muuttaa laajemmaksi toiminnaksi. Ymmärrän sen, että kisatulosten odottelu on hermoja raastavaa puuhaa. Toisaalta ymmärrän, että kisojen järjestely on usein vapaaehtoisvoimin toimivaa, ja työn määrä on syytä minimoida, jotta paukut riittävät oleelliseen.

Yhteisöllisyys oli tärkeäksi koettu asia. Se kävi ilmi Teoksen kisan voittajien Emmin ja Jennyn puheista sekä monen muunkin kirjoittajan puheista. Finnconiin tullaan ennen kaikkea tapaamaan samanhenkisiä ihmisiä. Kirjoittajia, lukijoita, kummallisesta kirjallisuudenlajista innostuvia ihmisiä. Tuttujen kesken voi vaihtaa kuulumisia, tuskailla oman kirjoittamisen kompastuskiviä ja ihmetellä kirjoituskilpailujen tuloksia. Oli myös hienoa nähdä yhteisöllisyyden tuottavan muutakin iloa kanssaihmisille: esimerkkinä vaikkapa URS-liikkeen ja Tutkan uunituore Pimeyden reunalla –antologia, taikka hullunhauska Neuvosto-Marvin ja Suomen Tieteisfilmiteollisuuden noususta ja tuhosta kertova Alienisti.

Olen tyytyväinen siihen, että Tieteis- ja fantasiakirjoittajien myyntipöydän takana oli kiva istua, ja siinä näki kirjoittamisesta kiinnostuneita ihmisiä (eritoten kun vieressä olivat esim. Tarja tai Ipa, jotka rohkeasti vielä mainostivat toimintaa ja tuotteita).

Spefigenren marginaalissa olemisesta en enää ole ollenkaan sitä mieltä, että olisimme siellä. On toki olemassa tilanteita, joissa spefi koetaan kirosanana, mutta kun katsoi Finnconin paneeleissa istuvia ihmisiä niin alkoi miettiä: olen ollut monissa mainstream-tilaisuuksissa, joissa esiintyjää seuraa viisi ihmistä. Täällä vähintään viisitoista, jopa viisikymmentä. Saarion Mari puhui tästä samasta ilmiöstä tieteis- ja fantasiakirjoittajien miitissä. Se on hieno tunne, kuulua olevansa samaa heimoa. Meillä on foorumi, yleisö, jolle kirjoittaa. Se on iso apu ja iso voimavara. Siihen kannattaa nojata niinä pimeinä talviöinä, kun oma teksti maistuu paskalta ja tekee mieli heittää näppäimistö nurkkaan.

Finncon: Atorox

Kolmas Atorox. Kiitän ja kumarran äänestäjille. Tämä on lukevan yleisön kilpailu, ja lukevan yleisön mielipide on arvostettava.

Ensimmäisen kerran sijoituin Atoroxissa vuonna 2001, Jyväskylän Finnconissa, jolloin novellini Umpipuun lapsi sijoittui viidenneksi. Aiemmat voitot ovat novelleista Valkeita lankoja (2004) ja Toisinkainen (2007). Nyt 2011 voittajanovelli on nimeltään Nahat. Bloggaus ja pieni tekstinäyte: http://usvazine.wordpress.com/2010/11/21/nahat-novellini-julki/

Tämä kolmas Atorox, ja se että se tuli juuri juuri nyt, on oikeastaan aika merkittävä: se tarkoittaa yhden aikakauden loppua. Kolmas kerta toden sanoo. Vaikea selittää, mutta jonkinlainen sisäinen jano on nyt tyydytetty. On ehkä vähän surullinen olo, kuin olisi jättänyt hyvästit jollekin, jota ei oikein osaa määritellä. Kirjoitan kyllä edelleen novelleja, jos niihin singahtaa idea, mutta…

Kyse on toki muustakin: siitä että olen viime aikoina työstänyt romaaneja – ideat ovat siis suodattuneet pidemmiksi tarinoiksi kuin novelleiksi, mielenkiinto on tälä hetkellä isommissa maailmoissa kuin novellien tarjoamissa siivuissa. Toisaalta oma ideametsä alkaa olla tällä hetkellä harvennettu sellaiseen kuntoon, että nyt on muhitutettava taimia, jotta ne taas kypsyvät kokonaisiksi tarinoiksi.

Ja tunteeseen liittyy myös muutama hyvin henkilökohtainen asia, ehkäpä ennen kaikkea kirjailijuuteen liittyviä: on jo ollut pakko tehdä tiettyjä ajankäytöllisiä valintoja, ja niitä on pakko tehdä lisääkin. Opetella sanomaan ei ja myös asioille, joista itse pitää paljon. Keskittyä niihin teksteihin ja lajityyppeihin ja asioihin, joista pitää eniten.

Kyllä Atorox on tärkeä, ja se ainakin varmisti sen, että haluan sittenkin kasata sen toisen sf/f-novellikokoelman, jota olen hauduttanut ja pähkäillyt jo kauan.

Joku voi ihmetellä, miksi kaltaiseni paljon kirjoittanut ihminen edes miettii jotakin sellaista että tehdäkö novellikokoelma vai ei, jos materiaalia kerran on. Vastaus ei ole yksinkertainen. Rima nousee korkeammalle. Sitä ajattelee, ettei halua tuottaa lukijoille tai itselleen pettymystä kokoamalla kokoelmaa, joka on puolivillainen (kakkosta verrataan kuitenkin ykköseen). Ai miksi se olisi puolivillainen? Koska en ole ollut varma, onko kasassa riittävän monta riittävän hyvää, ja ennen ei kannata läjää jättää, ennen kuin asia on varmistunut. No, ainakin voin nyt hyvillä mielin kelpuuttaa Atoroxissa hyvin sijoittuneet novellit kokoelmaan.

Toisaalta kustannusmaailman katsominen läheltä on tehnyt aika skeptiseksi. Ei välttämättä ole kustantajalle kovin hyvä sijoitus julkaista kokoelmaani – vaikka spefi on huikeasti saavuttanut suosiota, tuo kokoelma tulisi olemaan aika scifipainotteinen. Ei siis ehkä kaikkein myyvin juttu. (Mun ei pitäisi ajatella kustantajan ansaintalogiikkaa, mutta valitettavasti niin vain käy, ja se jonkin verran vaikuttaa tekemiseen).

Mutta ehkä nyt kuitenkin kasaan sen kokoelman ja tarjoan sitä eteenpäin. Jos ei sovi kustannusohjelmaan, ehkä siitä syntyy e-kirja (e-kirjoja?) tai jokin muu spektaakkeli. En kuitenkaan määrittele asialle tiukkaa aikataulua, koska pari muuta anomusta on tällä hetkellä kuitenkin vetämässä.

P.S. Kokoelmassa olisivat mukana ainakin ennen julkaistut Nahat, Sanojen mahti, Pienen rasian jumala, Kutsuvat sitä kuolemaksi ja Sinun katseesi lävistää minut. Lisäksi on olemassa kaksi toisissa antologioissa julkaistua novellia, kolme ennen julkaisematonta (työstettävää) ja pari heiluria josta en tiedä, kannattaako niitä ottaa mukaan vai ei. Kokoelman ei tarvitse olla massiivinen, ehkä niukka on parempi juttu.

Routasisarukset Finnconissa

Finncon-Animeconissa Turussa on paljon kirjoittajaohjelmaa, johon voi käydä tutustumassa täällä.

Routasisarukset ovat myös paikalla: minä ja Eija kerromme sarjasta sunnuntaina klo 14-15, ja se jälkeen vierailemme vielä Stk:n pöydällä klo 15-16. Paljastamme kakkososan nimen ja arvomme paikalle tulleiden kesken muutaman Roudan. Meillä on siis tavallaan julkkarit, kun semmoisia ei ole vielä teokselle pidetty. Tervetuloa mukaan!

Tässä vielä ohjelmasta:

Routasisarukset
Anne Leinonen ja Eija Lappalainen
Su 14.00–14.45, Nexus (Kauppakorkea)
Anne Leinonen ja Eija Lappalainen julkistavat science fiction -romaanin Routasisarukset ja lukevat otteita teoksesta. Tule tutustumaan, millainen on Eurooppa 2300-luvulla.

Roudan tarina jatkuu

Routasisarusten toinen osa on kuumassa kirjoitusvaiheessa. Nippu on tällä hetkellä Eijalla, ja olemme viestineet ja jutelleet joistakin yksityiskohdista, jopa akselilla, mitä on syytä säästää tai siirtää kolmanteen osaan. Oikeastaan olemme siis jo kirjoittaneet kolmattakin osaa, koska yksi luku siirtyi kokonaisuudessaan sinne.On myös ollut jännittävä keskustella hahmojen kohtalosta sillä mielellä, kenelle käy mitenkin loppujen lopuksi…

Juoneen ei ole tullut enää isoja muutoksia, lähinnä tarkennuksia ja muutamia jännitettä lisääviä mutkia. Kakkososan tarina jatkuu käytännössä siitä mihin ykkönen päättyi, mutta hyödynnämme näkökulmia ja kurkistamme tilanteisiin hieman eri vinkkelistä.  Utu ja Muinainen ovat silti vahvasti menossa mukana.

Kaikista innostavinta kakkosessa on se, että moniin ykkösessä vilautettuihin asioihin ja henkilöihin palataan uudestaan. Onkin ollut aika jännää perata ykköstä sillä silmällä, ja poimia sieltä ne alkuperäiset viitteet ja jalostaa niitä eteenpäin. Routasisaruksissa on yhtenä oleellisena punaisena lankana totuuden moninaisuus. Ihmisillä on eri versionsa ja tarinansa samasta asiasta. Toisen mielestä hieno asia on toisen mielestä perin surkea juttu. Näitä ristiriitoja hyödynnämme jatkossakin, sillä ihmisten toiveet ja halut ovat vahvasti törmäyskurssilla. Keskeisimmät tapahtumapaikat on esitelty, ja alamme kuoria myös eri miljöistä lisää irti.

Nippu tulee ensi viikolla minulle, ja mitä luultavimmin se on heinäkuun jälkeen harjakorkeudessa – toki detaljien tarkennusta ja motiivien hiomista jää koko syksyksi, mutta itse kaari tullee olemaan kohdillaan. Innostaa!

Spefin 101 helmeä

Löytyi netin uumenista tuore 101 spefin helmeä -luettelo, jossa Routasisarukset mukana. Samoin mainitaan kotimaisista kirjoittajista mm. Johanna Sinisalo, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Maarit Verronen, Risto Isomäki ja Helena Waris. Lista nostaa hienosti kotimaisia kirjoittamia ulkomaalaisten klassikoiden rinnalle.

Routasisaruksista ei ole vielä lehtiarvosteluja ollut, mutta hieno blogiarvostelu Kirjamielellä -blogissa. Lisäksi Kirjavinkit on myös blogannut kirjasta. Arvostan näitä blogimerkintöjä todella paljon – ne leviävät tehokkaasti ja toivon mukaan tuovat uusia lukijoita.

Lähiviikkoina onkin ohjelmassa Routasisarusten kakkososan kirjoittamista – tarina alkaa olla kasassa, vielä joitakin kohtauksia keskeneräisinä luonnoksina…