Kaksi erillistä tarinaa kimpoilee päässäni ja tappelee elintilasta. Olen jo päättänyt, mukamas, kumpaa ryhdyn kirjoittamaan seuraavaksi, mutta tuo toinen pilkistelee ja kurkistelee ruudulta ja paperin takaa ja ikkunasta vaikka kuinka ajattelisi pitää ajatukset siinä varsinaisessa tarinassa.
Mokomakin! Mutta näin mieli toimii, sitä ei voi eikä pidä karsinoida. Ympärilläni tapahtuu asioita, jotka imeytyvät osaksi näitä molempia tarinoita. Musiikki, yksittäisiä hetkiä, hajuja ja makuja. Koska toinen teksti haluaa tekeytyä hän-kerronnalla ja toinen minänä, eivät kertojat ehkä mene sekaisin. Niissä on kovin erilainen miljöö ja tunnelmakin.
Tarinoilla on myös erilainen tapa syntyä. Toinen on rakennettava juonellisesti ja huolella suunnitellen. Toinen haluaa olla outolintu, reaalifantastisella metodilla rakennettu, tarina jota ei saa suunnitella paljoa ennakkoon vaan sitä täytyy vain kirjoittamalla tutkia, ja katsoa mitä siitä tulee kun pullasudilla ja katuharjalla vuoron perään pöllyttää tomua. Alkukuvia on mielessä, mutta tekstin todellinen luonne on minulle hämärän peitossa.
Ei minusta näköjään yksiavioista tule tekstieni suhteen.
liityn polytekstuaaliseen seurakuntaasi. Voi sen hylätyn tekstin kuikerrus ja henkilöiden vino kuiskeen suhu. Voi riemua, kun vaihdan auki sen toisen tiedoston! Niin tajuan mistä puhut!!
Monen tarinan pyöriminen päässä on kyllä stressaavaa. Itselläkin huutaa kaksi pidempää tekstiä päässä ja samalla parikin ideaa lastenkuvakirjaksi. Kertojat huutavat sekaisin eikä itekkään aina muista mikä hahmo kuuluihin mihinkin tarinaan. Joten ei olla yksiavioisia täälläkään, mutta en tiedä haluaisinko edes olla. Tekstit antavat toisilleen hedelmää ja pakottavat kirjoittamaan toisen alta pois. Vaativia lapsia nämä tekstit.
vienoa kuiskailua ajattelin.. mutta ehkä “vino” kuiskailu on paljon kuvaavampaa tässä tilanteessa…
Vino kuiskailu sen olla pitää!