Tyhjäkäynti on kirjoittamisen kannalta oleellista toimintaa. Suurin osa kirjoittamistyöstä on itse asiassa sitä, että suunnittelee asioita: suunnittelee sisältöjä, suunnittelee kirjoittavansa, suunnittelee mistä voisi jatkaa seuraavaksi. Luppoaikaan voi toki turhautua, mutta itse olen kokenut jahkaamisen ja paikallaan jannaamisen tarpeelliseksi. Teksti ei taivu paperille ihan tuosta vain, vaan sen täytyy hautua takaraivossa, ajatuksissa.
Uusi romaanini ei ole sisällöllisesti edennyt aktiivisen työskentelyn merkeissä yli viikkoon, mutta alitajunta tekee koko ajan töitä. Yksi alkupuolen oleellinen juonenkäänne muotoutui kuin itsestään: näinhän sen täytyy mennä. Henkilöt alkavat kasvaa ja syventyä, vielä luonnosmaiset hahmot saada ulottuvuuksia, kun vain asioiden ja ideoiden antaa rauhassa hautua. Muistikirjaan piirtyy yksittäisiä avainsanoja, joskus vain viivasyheröä, aivot harovat ajatuslankoja kiinni.
Toimettomuuteen kuuluu usein myös sen ihmettely, mitä toiset ovat tehneet, tekemässä tai aikeissa tehdä. Kirjallisissa keskusteluissa saa usein jonkinmoista pontta tekemisilleen, inspiraatiota tai välähdyksiä mahdollisista tarinanitusista– joskus turhauman siitä kun toiselta sujuu ja itse tuntuu ideoineen polkevan paikallaan: tarina ei rakennukaan paperille niin soljuvasti ja kauniisti kuin sen itse mielessään ajatteli, kustantamon jonossa odottelu käy pitkästyttäväksi. Toisten tekemisiä ei pidä ajatella liiaksi, mutta siltä ei voi täysin välttyäkään. Jossain määrin omaa laiskuuttaan voi piiskata ojennuksiin ajattelemalla, miten joku toinen hoitaisi tekstin kuusi nolla ojennukseen.(minä vain vähän läpsin kässäriä, ja se kiemurtelee ja puree takaisin).
Tyhjäkäynti voi jonkun yksittäisen tekstin kohdalla venyä viikoiksi, kuukausiksi, vuosiksi. Tätä nyt hellimääni tarinaa en haluaisi luovuttaa ideakaappiin pölyyntymään kovin pitkäksi aikaa, vaan leikitellä sen kanssa aktiivisesti. Jos aika venyy liian pitkäksi, voi tuntuma tekstiin ja sen edustamiin itselle tärkeisiin asioihin mennä, fiilis väljähtyä. Flirttailua täytyy pitää yllä, jotta intohimo itse kirjoitustyöhön roihahtaa ja varsinaisia sanoja sitten purkaa paperille innostuneena.
Tyhjäkäynti on kyllä hirveä vaihe! Ja niitähän riittää. Tuntuu, ettei tarina edistä mihinkään ja “taas jäi yksi loistokas idea käyttämättä”, mutta olen tullut siihen tulokseen, että tarina tulee ulos jos on tullakseen. En ota turhia paineita sen suhteen. Ja kaikki mitä kirjoittaa edistää oppimista ja ei-paperille päässeestäkin tarinasta voi olla paljon iloa, sen luomisesta ja haaveilusta. Monesti parista tällaisesta ideasta onkin syntynyt aivan uusi tarina ja olen nähnyt, mikseivät ne päässeet aivoistani ulos asti yksittäisinä, ne tarvitsivat rinnalleen toisen täydentämään ja puhumaan puolestaan.
Tämä oli hurjan hyödyllinen ja lohdullinen postaus, kiitos siitä. Tottahan tuo kaikki on, silti itsestä on turhauttavaa, jos liuskoja ei synnykään sitä vauhtia, kun on odottanut. Pitänee oppia olemaan kärsivällinen luovuutensakin kanssa
Joskus tuntuu, että on koko kirjahyllyllinen ajateltuja kirjoja, joista ei sitten tullutkaan totta, mutta jotka ovat olleet ajatustasolla työstämisen alla vuosia. Toisaalta vanhoja muistiinpanojani selaillessani huomaan kirjoittaneeni samaa kirjaa esikoisteoksestani asti, samat aiheet ovat olleet aina mielessäni, oli tuloksena sitten runoja, novelleja tai romaani. On hyvä vain nauttia ajatuksistaan, ajatusleikeistään ja sallia ne itselleen. Tämänpäivän vapaina liikkuvat ajatukset, joista ei saa kiinni ja joista ei tule mitään jälkeä tekstiin tänään, pulpahtavat esiin myöhemmin, jopa yllätyksinä itsellekin.
Todellakin hyödyllinen ja lohdullinen postaus, kuten Vera Vala sanoi!:)
Itse olen myös huomannut, että usein tyhjäkäyntiä seuraa myös kirjoitusripuli. Jolloin ei voi keskittyä mihinkään muuhun kuin muistiinpanojen/tekstin kirjoittamiseen.
Kiitos kommenteista. Usein minullakin tyhjäkäyntiä seuraa aktiivisempi rupeama, mutta se tyhjäkäynti on aina siellä jossakin taustalla ja palaa helposti takaisin. Kirjailijan työ, ylipäänsä luovan ihmisen työ, on aika usein ajattelua ja suunnittelua. Jonkun näkyvämmän, tuloksensa heti näyttävän työn tekijän mielestä se voi olla lusmuilua, mutta sitä joutenoloa vain yksinkertaisesti tarvitsee. Aivot tekevät työtä myös jos tekee jotakin fyysistä mutta yksinkertaista – esimerkiksi maatalon hommissa lapsena ja teiniä ehti ideoida vaikka mitä. Edelleen esimerkiksi marjassa käyminen on hyvinkin inspiroivaa.
Mä saan aktiivisen kirjoitusprosessin aikana ideoita päiväunien aikaan. Jännä juttu ja olennainen havainto. Tällä hetkellä virkkaan, virkkaan ja virkkaan sanailun vastapainoksi.
Ja käsille on saatava jotain tekemistä, kun aivot tekevät aktiivisesti luomistyötä. Itse teen käsitöitä tai naputtelen kynää pöytään…
Tämä on tärkeä pointti. Aivot tuskin toimivat samalla tavoin kuin lihakset, mutta metafora sopii silti: lihakset kasvavat levossa, eivät sen kovan treenin aikana.