Sanallistettu ajatus

Ryhdyin rakentamaan juonirakennetta alusta. Samalla koko tarinan kaari toki mielessä, ja loppuratkaisu jonkinmoisena epämääräisenä luonnoksena takaraivossa. En vielä hahmottele tarkkaa lukujakoa vaan asioita, joiden on tapahduttava tarinan alussa, ja toki niiden keskinäistä järjestystä. Sisäinen ja ulkoinen konflikti kilvoittelevat elintilasta, esiteltäviä asioita on aika paljon, joten alusta voi huoletta tehdä lavean. Hidas tai tylsä siitä tuskin tulee, koska jo ensimmäisessä luvussa esitellään vainaja, ja muutakin jännää tapahtuu. (minulla on usein se ongelma, että rakentelen tarinoiden aloituksista turhan tunnelmallisia ja verkkaisia).

Jouduin kirjoittamaan keskeisistä henkilöistä samanaikaisesti kuvauksia, ja mietin nyt miten henkilöiden persoonat vaikuttavat tarinaan. Henkilöiden tarkempi suunnittelu on se, josta helposti laestan alussa – vaikka se olisi viisasta. Nytkin huomaan, että kun aloin hahmotella yhtä keskeisistä hahmoista, hän alkoi muokata loppuratkaisua rankempaan suuntaan. Tyyppi haluaa saada turpaansa.

Juonittaminen on tarkkaa tasapainoilua oman alkumielikuvan ja tarinan rakennusaineksista kohoavien seikkojen välillä. Tilannetta voisi oikeastaan verrata siihen klassiseen vertaukseen aseesta teatterin lavalla: jos ase esitellään, sitä täytyy käyttää näytelmän aikana. Mutta kannattaako asetta laukaista vai jättää sen lipas tyhjäksi kriittisellä hetkellä, se päätös jäänee kuitenkin minulle eikä elintilaa rohmuavalle henkilölle. Tai ei sitä koskaan tiedä, koska mieli voi vielä muuttua.

Tässä vaiheessa on mukava herkutella erilaisilla vaihtoehdoilla, koska mitään ei ole vielä kirjoitettu ja juonenkäänteen muutos ei tarkoita sitä, että 20 kirjoitettua liuskaa menee roskiin (ennätykseni roskiin heitettävästä kamasta taitaa olla semmoiset 100 liuskaa). Käsikirjoituksen tarina muodostaa unversumin, jossa voin hääriä vapaasti ja luoda ja poistaa mitä haluan. Yllättäen vain asiat alkavat loksahdella loogisiin syy-seuraussuhteisiin ja valintojen määrä rajoittua. Kun alkupalikat on lyöty lukkoon, niistä saa rakennettua tietyn valikoiman tarinoita – ja nyt on kaivettava se minulle oikea esiin.

Kirjoittaminen on alitajunnan haamukuvien kuvittamista, sanoihin pukemista. Onneksi sitä ensimmäistä alkumielikuvaa omasta tarinasta ei yleensä valmiin tuotoksen julkaisun jälkeen enää tarkkaan muista. Voisi nimittäin pettyä, koska sanallistettu ei ole yhtä kiehtova kuin ajatus. Tai siltä minusta ainakin tuntuu omien tekstien äärellä.

About these ads

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s