Viikon kohokohtia oli kaksi, pitkä haastattelu minusta Tähtivaeltaja 4/2011:ssa (+ Hiekkasotilaiden eka luku) sekä Portin kirjoituskilpailun voitto.
Tampereen science fiction seuran järjestämä Portin tieteis- ja fantasianovellien kirjoituskilpailu on ollut kirjoituskalenterissani vuotuinen urakka jo vuodesta 1993. Minulla on hämärä mielikuva, että osallistuin ensimmäisen kerran jo vuonna 1986 (Ja se planeetta olikin maa –aiheisella tekstillä), mutta 90-luvulta saakka ryhdyin lehden tilaajaksi ja aloin tosissani kirjoittaa kisaan.
Olin tuolloin töissä kuukauden Juvan kirkon oppaana (kunta ystävällisesti työllisti kuukaudeksi). Istuin hellepäivänä viileässä kivisakastissa, luin Portista vampyyritarinaa ja kirjoitin muistivihkooni hahmotelmia tarinoista. Sitten sain kutsun Helsingin yliopistoon lukemaan maantiedettä ja kirjoittaminen hyytyi moneksi vuodeksi. Porttiin osallistuin, en menestynyt. Luin lehdestä menestyneitä novelleja ja mietin suivaantuneena, että takuuvarmasti vielä kirjoittaisin paremman novellin kuin tuon ja tuon ja tuon. Pienestä suivaantumisesta sai energiaa, taistelutahto motivoi.
Tämmöistä vertaamista omien ja toisten tekstien välillä jokainen kirjoittaja tekee, kun lukee ja miettii omaa tyyliään ja aihevalintojaan. Toisilla kynä terävöityy nopeammin, toisilla se kestää. Minä ainakin olin aika hidas oppija, sillä tiellä edelleen. Kisat ovat siinä hyödyllisiä, että ne tarjoavat peilauspinnan, jota vastaan tehdä turvallisesti yrityksiä (jos ei lannistu siitä, ettei menestykään). Portin tekstit kiinnostivat, olivat mielikuvitusta kutkuttavia ja aihepiireistä, jotka puhuttelivat minua. Maarit Verronen jäi erityisesti mieleeni kirjoittajista, sitten siellä näkyi myös Pasi Ilmari Jääskeläisen, Boris Hurtan, A.C Rossin ja Sari Peltoniemen nimet.
Vuonna 1998 kävin ensimmäistä kertaa palkintojenjaossa pokkaamassa kunniamaininnan novellista Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa. Sen jälkeen on tullut erilaisia sijoituksia, palkintosijoja ja kunniamainintoja, jos ei omilla niin yhteisnovellilla. Portin kilpailu on avoin kaikille, myös ammattilaisille – yksi niitä harvoja kisoja johon on voinut esikoiskirjan ilmestymisen jälkeenkin osallistua. Nykyinen pääpalkinto 2000 euroa houkuttelee kirjoittamaan, jos suinkin ideaa löytyy.
Vuoden 2003 voiton jälkeen (novellilla Valkeita lankoja) ajattelin, että niin pitkään vielä osallistun kunnes voitan toisen kerran. Viime kesänä olin jo luovuttamassa, romaanikäsikirjoitukset ovat vetäneet puoleensa jo pidemmän aikaa. Ei oikein ollut kelvollista ideaakaan – kunnes sitten keskustelu kääntyi e-kirjoihin ja paperisten kirjojen tulevaisuuteen, ja jotenkin siitä ajatussykeröstä kietoutui auki novelli Oliverin kirja, tarina tulevaisuudesta jossa paperiset kirjat ovat uniikkitavaroita. Tämä sitten kapusikin tuomariston suosikiksi.
Nyt voin siis suosiolla eläköityä. En sano etten koskaan enää osallistu (yhteisnovelleja ainakin tekee mieli vielä tehdä joskus), mutta tämmöisenä kisan vakioriesana on hyvä nyt hellittää. Novellien kirjoittaminen on usein yhden kokonaisen romaaniaihion pois heittämistä. Vaikka toki novellin rajaus ja rytmi on toisenlainen, on spefinovelleissa herkästi siemen pidempäänkin tarinaan. On hyvä antaa periksi pidemmille ideoille, makustella romaaneja, pidempiä kokonaisuuksia. Novelleja taas sitten, kun on novellin kokoinen olotila – ainahan niitä voi rauhassa itselleenkin kirjoittaa. Minulla on nyt seitsemän novellia, jotka kelpuuttaisin kokoelmaan, parin täydennystekstin jälkeen voisi siis kasassa olla sopivan hengittävä kokonaisuus. Mutta sen aika on sitten joskus tuonnempana…
Onnittelut voitosta! On hienoa, että Portti on avoin kaikille kirjoittajille. Ansioituneemmat novellistit saavat kilpailusta konkreettista palautetta (myös sen palkinnon muodossa
) ja me vielä harjoitteluvaiheessa olevat mahdollisuuden kilpailla fandomin parhaiden kanssa. Mahtavaa!
Kiitokset! Kilpailut ovat tosiaan motivoivia ja kannustavia, mutta eivät koko totuus kenenkään kirjoittamisesta ja sen tasosta. On moni ylittänyt valtakunnallisen julkaisukynnyksen ilman mitään kisoja, aina voi laittaa suoraan lehtiin tai kustantajalle. Toisille säännöllisesti toistuvat kisat antavat vuoteen rytmiä, toisille ne ovat kirosana… Tuomareiden mielipiteetkin, vaikkakin suuntaa-antavia, ovat mielipiteitä: jokin todella erikoinen, aikaansa edellä oleva voi jäädä huomiotta koska on liian erikoinen. Mutta ehkä varmaan suurin välistäputoaja tällaisissa spefi-kisoissa ainakin on kirjoittaja, joka kirjoittaa kaunokirjallisesti hyvin, mutta tarina ei vain spefinä ole kovin tuore tai omaperäinen. Kisassa menestymättömyys ei siis kerrokaan kirjoittamisen tasosta vaan siitä, että genre ei ehkä ole se täsmäosuvin itselle…
Totta. Spefi vetoaa vain tiettyyn osaan suomalaisista kirjoittajista ja vaatii genren tuntemusta. Viimeksimainittu kertynee väistämättä ajan kanssa, lukemalla.
Lisäksi, jos ajattelen omalta kannalta, vaikka kirjoitan novelleja itsekin, pitkä proosa on heti alusta lähtien tuntunut enemmän omalta tavalta kirjoittaa. Lyhytproosan koen vaikeaksi ja omia novelleja luen pidemmän ajan päästä aina tuskanhiki otsalla. Liian usein novellissa menee siitä, missä aita on matalin ja lopputuloksena on heppoinen räpellys. :/
Minä taas aloitin varsinaisesti novelleilla (vaikka pöytälaatikossa on se yksi fantasiaromaanitekele). Novellimuoto tuntui rajallisuutensa ja tiiviytensä vuoksi sopivalta kokeiluareenalta, vaikka vaikea lajihan se oikeasti on. Omaa ilmaisutapa hakiessa lyhyet novellit olivat turvallisempia kuin kokopitkät romaanit, joille on ensijulkaisukanavaa vaikea löytää.
Onnittelut, Anne!
Ja oikein hyvää joulua!
Kiitokset!