Käsikirjoituksen viimeinen sivu päättyy pisteeseen ja urakka on ohi. Hetkeksi. Käsikirjoitus tulostetaan, käännetään ensimmäinen sivu auki, ja luetaan sana sanalta, lause lauseelta. Löytyy uutta korjattavaa, ja jälleen on tartuttava tiedostoon, lisättävä pisteitä ja pilkkuja, poistettava turhia välimerkkejä, hiottava sanamuotoja.

On vaikea sanoa, kuinka mones käsikirjoitusversio minulla on kulloinkin menossa. Nykytekniikka mahdollistaa käsikirjoituksen muokkaamisen, muovaamisen, pyörittelyn ja pähkäilyn loputtomiin. Varmuuskopioita otan säännöllisesti, tiedoston nimessä oleva päivämäärä muuttuu. Kovalevylle kertyy tavaraa.

On helpompi laskea kuinka monta kertaa käsikirjoitus käy kustannustoimittajalla. Pitkäaikaisen kustannustoimittajan kanssa menetelmä on vakiintunut kolmivaiheiseksi: ensimmäinen versio käy näytillä kysymässä ”onkos tästä mihinkään, tulisiko tästä kirja?” Siihen saa toimittajalta hyvin yleiset kommentit, teemasta, ideasta, linjauksista, rakenteista. Samoin myös tarpeellista kannustusta. Oikolukuun on turha puuttua, koska teksti elää vielä paljon. Näiden kommenttien perusteella syntyy työn ja ajan kanssa versio 2, joka on toki mahdollisimman pitkälle viety, mutta jossa on vielä korjattavaa, esimerkiksi henkilöiden motiiveissa, kohtauksissa, ehkä rakenteessakin on yhä jotakin työstettävää. Tähän versioon tulee jo karkeaa oikolukua, ja logiikkavirheitä bongautuu myös pois.

Versio kolme onkin sitten jo lähellä valmista, nyt toimittajalta tulee tarkkoja sisältöhavaintoja loogisuusvirheistä, henkilöiden ristiriitaisista puheista. Kieltä huolletaan.

Version 3 jälkeen voi vielä olla jotakin oikolukua puolin ja toisin ennen kuin tiedosto on siinä pisteessä, että se lähtee taittoon ja tulee oikovedoksena takaisin.

Matka ei tosin ole ihan näin suoraviivainen, sillä ennen kustannustoimittajan ensimmäistä tuomiota käsikirjoitus on jo käynyt luottolukijoilla. Kerran tai parikin. Lukukelpoisia ja tosissaan otettavia versioita on siis ollut 5-7 kappaletta. Mielellään vielä niin, että eri versioiden välillä on kulunut aikaa.

Prosessi ei etene kaikkien teosten kanssa samalla tavoin. Joskus on tuskallisempaa ja työläämpää, joskus käsikirjoitus on nopeammin valmis ja vaiheita ei ole yhtä paljon. Kirjoittaminen on kuitenkin oikeastaan jonkinlaista pakkomielteisen ouroboroksen seuraamista, siis käärme joka syö omaa häntäänsä, loputtomiin. Pää irtoaa hännästä vasta kun kirja ilmestyy kansiin painettuna.

Joskus olisi ihanaa kirjoittaa teos kerralla semmoiseen kuntoon, että voisi vain ihastuksissaan todeta, että tässä se on, piste perään. Vain lyhyiden novellien kanssa olen päässyt siihen tilanteeseen, että ensimmäinen versio on tyydyttänyt niin, että jäljelle on jäänyt vain oikoluku.