Olen viime aikoina pohtinut omaan kirjailijaidentiteettini liittyen lokerointia, genreseikkailuja ja erilaisia hybriditekstejä.

On olemassa semmoinen turvallinen reitti, jossa kirjailija valitsee itselleen omimman genren/linjauksen ja kehittää itseään sen puitteissa. Kirjailija tekee esimerkiksi yhden kaunokirjallisen teoksen viidessä vuodessa ja jokainen teos on osa jonkinlaista henkilökohtaista jatkumoa. Tai hän keskittyy pelkästään lastenkirjoihin, tai sarjakirjoihin, tai vaikkapa dekkareihin. Usein tämä on hyvin sisäsyntyistä, ei välttämättä tietoinen valinta, vaan tarve kirjoittaa ohjaa kirjailijaa tietyntyyppisten juttujen pariin. Kirjailijalle muodostuu selkeä profiili, jonka puitteissa toki saattaa tapahtua liikehdintää (ja kriitikot kirjoittavat ”kirjailija kokeilee rohkeasti uutta aluevaltausta”.) Kirjailija on tyytyväinen, ja hän voi katsoa tekstejään taaksepäin kylläisenä. Poikkeaminen toisille niityille ei tunnu tarpeelliselta.

Sitten on olemassa semmoinen ”munat moneen koriin” –tyylinen ratkaisumalli, jossa kirjailija ei haluakaan kestää yhden lokeron sisällä. Runoilija alkaakin kirjoittaa proosaa, aikuiskirjojen tekijä kokeilee lastenkirjoja, dekkaristi vaihtaa historiallisiin romaaneihin ja niin edespäin, jatkuvaa liukumista tyylilajien, lajityyppien ja käsittelytapojen välillä. Kuunnelmat, näytelmät, tv-käsikirjoitukset, tai laululyriikka, nekin saattavat vetää puoleensa, tai vaikka poikkitaiteelliset projektit. Mitä pidempään uraa on tehnyt, sitä todennäköisempää on, että haluaa kokeilla edes joskus jotakin erilaista kuin ennen. Ehkä suurin osa kirjailijoista huomaa itsessään tämän levottomuuden, ainakin aistii sen, jos ei välttämättä ryhdy toimimaan sen perusteella.

Kustantamoille karsinat ovat helppoja. Jos kirjailija osoittautuu vaikkapa dekkarigenressä hyväksi, on häntä mukava myydä (nimen omaan häntä, teoksiahan usein nykyään myydään kirjailija edellä, sitten vasta sisällöllä). Mutta entäs kun kirjailija liukuu kirja kirjalta eri suuntaan? Tai useisiin suuntiin? Ongelmia tulee ainakin silloin, jos hypähdys kerralla on liian suuri (dekkaristi tarjoaa scifiromaania) tai ylittää kustantamossa talon omat byrokraattiset kuviot (lastenkirjailija haluaa kirjoittaa aikuisille, toisin päin se on helpompaa). Voi käydä niin, että teksti, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, ei löydäkään kustantamosta julkaisupaikkaa. Kirjailijan “brändi” on sekava. Kirjailija ei mahdu raameihin. Kustantamon sinänsä osaava kustannustoimittaja tai kustannuspäällikkö ei lämpene uudelle aluevaltaukselle.

Vaihtoehtoja on kaksi: joko teksti häpeämään pöytälaatikkoon tai sitten kierrokselle muualle. Luulisin, että juuri tästä johtuen monella kirjailijalla onkin nykyään kaksi kustantajaa: toinen tietylle tuotannolle ja toinen taas sille toiselle tuotannolle.

Vaikka minulla onkin kirjoittajana aika vanha spefitausta ja linja, huomaan että työpöydälläni on tällä hetkellä useita semmoisia kokonaisuuksia, joiden loppusijoituspaikan kanssa tulee ongelmia – tai on jo tullut. Kirjoittamisen motiivit taas ovat kaksinaisia: kirjoitan itselleni, koska on pakko, mutta samaan aikaan haluan että tekstini saavat lukijoita. Kanava on siis itse kullekin tekeleelle löydettävä, joskus, jollakin aikataululla – tai jos joku osoittautuu ongelmajätteeksi niin haudattava se niin syvälle, ettei siihen tarvitse enää palata.

Genrehyppely, eri tyylilajien sekoittaminen ja kokeilut ovat mielestäni oleellinen osa kirjailijan uraa. Kaikessa ei onnistu, jokin kässäri voi osoittautua epäkelvoksi, ajatusrakenteiltaan kehnoksi, tai sitten se ei tosiaankaan kohtaa minkäänlaista markkinarakoa mistään. Nämä kokeilut ovat kuitenkin tälle genrehyppelyn ryhtyneelle kirjailijalle välttämättömiä, sillä ilman niitä ei synny mitään uutta – on vaarana että kirjailija jämähtää, menettää motivaationsa. Luomiselle oleellista on myös tarve kehittyä, muuttua, muovautua, ja siihen soisi löytyvän tilaa. Myös ahtaissa markkinakarsinoissa, joissa itse kukin joutuu luovimaan eteenpäin.