… tai pikemminkin kurjuudesta. Nyt on menossa käsikirjoituksen kituviikot, eli se aika kun kaikki isot korjaukset on tehty, rakenne siis lukittu ja kustannustoimittajan bongaamat logistiikkavirheet korjattu ja painotukset entrattu kohdilleen. Vielä pitäisi lukea koko käsikirjoitus hyvin tarkasti läpi, metsästää viimeiset aivopierut ja ajatusvirheet ja hioa kieli niin timmiksi kuin suinkin pystyy.
Kyllä kehtuuttaa. Vaikka kässäri tuntuu hyvältä ja tarinassa on imua, on oikolukeminen silti tavattoman hidasta puuhaa. Muutaman liuskan jaksaa tehdä, sitten ajatus karkaa pahemman kerran jonnekin muualle. Sanat ovat tuttuja, lauserakenteet muuttuvat tympeiksi ja juoksevat karkuun. Pitäisikö kerrankin käyttää lauseenvastiketta vaikka ne usein tukkivat ilmaisun ja tekevät kerronnasta jähmeää? Onko tämäkin turha tilkesana, tautologiaa, muuten vain köpsä ilmaisu?
Viimeiseen kunnon editointiin pitäisi malttaa jättää aikaa, mutta toisaalta tästä haluaisi jo päästä eroon, hypätä uuden luomisen pariin. Ja vastaan tulee koko ajan asioita, joita kirjaa itselleen ylös: muista käsitellä tämä kolmosessa, ota tämä huomioon, tästä voisi olla pointtia siihen ja siihen kohtaan.
Minulla on takaraivossani lista maneerejani, jotka käyn kässäreistäni läpi. Huonojen sanojen lista, väärin käyttämieni ilmaisujen kokoelma, löysät lauserakenteet ja kiireessä toistuvat lapsukset. Ne on helppo puunata läpi, koska ne löytyvät search-toiminnolla. Mutta turhan yksinkertaisesti sanotun muuttaminen paremmin sanotuksi on käytävä läpi ajatuksella, ajan kanssa, huolellisesti sanoja punniten ja tarvittaessa synonyymisanakirjaan tarttuen. Joskus on lennokas fiilis ja sanat löytyvät paperille helposti, joskus ajatus on tukkoinen ja yksinkertaisenkinratkaisun löytyminen kestää.
Toisaalta, vitkuttelusta ja jahnailusta huolimatta tämä on palkitsevaa. Joka kerta kun löytää uuden mokan, joka on jäänyt yksinkertaisesti huomaamatta, huokaisee helpotuksesta. Tämäkin ongelmakohta poistettu!
