Kolmosta kohti

Joulun välipäivinä olen lähinnä lukenut, surffailut netissä erinäisiä tietoja etsien ja hauduttanut Routasisarukset 3:n synopsista ja detaljeja. Koska kolmas osa sulkee koko tarinan kaaren, olemme Eijan kanssa matkan varrella tehneet muistiinpanoja, kaavoita ja ajatelmia siitä, mitkä kaikki asiat on huomioitava kolmosessa. Muistiinpanot täytyy vain kasata, ja siksi olemmekin työstäneet yhden ison dokumentin, jossa on sekä kolmosen juonirunko että kaikki ne tärkeä seikat, jotka on muistettava huomioida. Tästä synopsiksen tekemisestä on ollut sekin hyöty, että sen avulla on muistanut kakkoseen lisätä muutaman oleellisen upotuksen.

Jos ykkösosa on tarinan käynnistys ja maailmaa luova teos, on kakkonen se missä monia ykkösessä esitettyjä asioita aukaistaan lisää – samalla kun juoni menee roimasti eteenpäin. Kolmosessa taasen suljetaan lankoja kiinni ja käytetään niin ykkösessä kuin kakkosessakin esille tuotuja asioita yhteen rutistaen ja sovitellen. Loppuratkaisuihin päätyen.

Joistakin Routasisarusten kritiikeistä on tullut vastaan oivallisia lisäselvityksen paikkoja, kuten esimerkiksi semmoinen detalji, millaisia kieliä (yhteiskieli, murteet) Euraaniassa puhutaan. Ykkösessä ei tullut luontevaa paikkaa asian selittämiseen – koska infodumppia tuntui olevan pakko kirjoittaa muutoinkin. Kakkosessa asiaan annetaan hivenen selvennystä, kun muutamia muitakin tärkeitä detaljeja aukaistaan, ja selvennykselle on luonteva paikka.

Nyt olisi oikeastaan vielä kertaalleen luettava ykkösosa Routasisarukset läpi, ja tunnusteltava, onko oleellisia tai muuten vain kivoja detaljeja unohtunut muistiinpanoista huolimatta. Hassua, koska yleensä julkaistuun kirjaan en palaa kovin äkkiä julkaisemisen jälkeen. Toki olen koko ajan selaillut teosta, koska aina on jotakin pientä tarkistettavaa ollut.

Hauskinta sarjan tekemisessä on ehkä se, että asioita saa kerrankin hauduttaa, juonenkäänteitä vääntää ja detaljeja sommitella kuin isoa tuhatpalaista palapeliä. Henkilöissä ja maailman yksityiskohdissa riittää ammennettavaa, eikä kaikkea pysty mahduttamaan edes kolmeen kirjaan. Monet taustoitukset jäävätkin vain itselle tiedoksi, tarinan näkymättömiksi rakennuspalikoiksil

Portin korkeakoulussa

Viikon kohokohtia oli kaksi, pitkä haastattelu minusta Tähtivaeltaja 4/2011:ssa (+ Hiekkasotilaiden eka luku) sekä Portin kirjoituskilpailun voitto.

Tampereen science fiction seuran järjestämä Portin tieteis- ja fantasianovellien kirjoituskilpailu on ollut kirjoituskalenterissani vuotuinen urakka jo vuodesta 1993. Minulla on hämärä mielikuva, että osallistuin ensimmäisen kerran jo vuonna 1986 (Ja se planeetta olikin maa –aiheisella tekstillä), mutta 90-luvulta saakka ryhdyin lehden tilaajaksi ja aloin tosissani kirjoittaa kisaan.

Olin tuolloin töissä kuukauden Juvan kirkon oppaana (kunta ystävällisesti työllisti kuukaudeksi). Istuin hellepäivänä viileässä kivisakastissa, luin Portista vampyyritarinaa ja kirjoitin muistivihkooni hahmotelmia tarinoista. Sitten sain kutsun Helsingin yliopistoon lukemaan maantiedettä ja kirjoittaminen hyytyi moneksi vuodeksi. Porttiin osallistuin, en menestynyt. Luin lehdestä menestyneitä novelleja ja mietin suivaantuneena, että takuuvarmasti vielä kirjoittaisin paremman novellin kuin tuon ja tuon ja tuon. Pienestä suivaantumisesta sai energiaa, taistelutahto motivoi.

Tämmöistä vertaamista omien ja toisten tekstien välillä jokainen kirjoittaja tekee, kun lukee ja miettii omaa tyyliään ja aihevalintojaan. Toisilla kynä terävöityy nopeammin, toisilla se kestää. Minä ainakin olin aika hidas oppija, sillä tiellä edelleen. Kisat ovat siinä hyödyllisiä, että ne tarjoavat peilauspinnan, jota vastaan tehdä turvallisesti yrityksiä (jos ei lannistu siitä, ettei menestykään). Portin tekstit kiinnostivat, olivat mielikuvitusta kutkuttavia ja aihepiireistä, jotka puhuttelivat minua. Maarit Verronen jäi erityisesti mieleeni kirjoittajista, sitten siellä näkyi myös Pasi Ilmari Jääskeläisen, Boris Hurtan, A.C Rossin ja Sari Peltoniemen nimet.

Vuonna 1998 kävin ensimmäistä kertaa palkintojenjaossa pokkaamassa kunniamaininnan novellista Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa. Sen jälkeen on tullut erilaisia sijoituksia, palkintosijoja ja kunniamainintoja, jos ei omilla niin yhteisnovellilla. Portin kilpailu on avoin kaikille, myös ammattilaisille – yksi niitä harvoja kisoja johon on voinut esikoiskirjan ilmestymisen jälkeenkin osallistua. Nykyinen pääpalkinto 2000 euroa houkuttelee kirjoittamaan, jos suinkin ideaa löytyy.

Vuoden 2003 voiton jälkeen (novellilla Valkeita lankoja) ajattelin, että niin pitkään vielä osallistun kunnes voitan toisen kerran. Viime kesänä olin jo luovuttamassa, romaanikäsikirjoitukset ovat vetäneet puoleensa jo pidemmän aikaa. Ei oikein ollut kelvollista ideaakaan – kunnes sitten keskustelu kääntyi e-kirjoihin ja paperisten kirjojen tulevaisuuteen, ja jotenkin siitä ajatussykeröstä kietoutui auki novelli Oliverin kirja, tarina tulevaisuudesta jossa paperiset kirjat ovat uniikkitavaroita. Tämä sitten kapusikin tuomariston suosikiksi.

Nyt voin siis suosiolla eläköityä. En sano etten koskaan enää osallistu (yhteisnovelleja ainakin tekee mieli vielä tehdä joskus), mutta tämmöisenä kisan vakioriesana on hyvä nyt hellittää. Novellien kirjoittaminen on usein yhden kokonaisen romaaniaihion pois heittämistä. Vaikka toki novellin rajaus ja rytmi on toisenlainen, on spefinovelleissa herkästi siemen pidempäänkin tarinaan. On hyvä antaa periksi pidemmille ideoille, makustella romaaneja, pidempiä kokonaisuuksia. Novelleja taas sitten, kun on novellin kokoinen olotila – ainahan niitä voi rauhassa itselleenkin kirjoittaa. Minulla on nyt seitsemän novellia, jotka kelpuuttaisin kokoelmaan, parin täydennystekstin jälkeen voisi siis kasassa olla sopivan hengittävä kokonaisuus. Mutta sen aika on sitten joskus tuonnempana…

Usvan ja Stk:n äänikirjahanke

Usvan ja Stk:n yhteiseen äänikirjahankkeeseen ehtii vielä laittaa tekstinsä tarjolle: http://aanikirja.tieteiskirjoittajat.net/

Ideana on tehdä pienjulkaisu, ääneen luettuja spekulatiivisia novelleja,ja julkistamisajankohdaksi on suunniteltu Finncon-tapahtumaa ensi kesänä Tampereella.

Piste ei ole lopullinen välimerkki

Käsikirjoituksen viimeinen sivu päättyy pisteeseen ja urakka on ohi. Hetkeksi. Käsikirjoitus tulostetaan, käännetään ensimmäinen sivu auki, ja luetaan sana sanalta, lause lauseelta. Löytyy uutta korjattavaa, ja jälleen on tartuttava tiedostoon, lisättävä pisteitä ja pilkkuja, poistettava turhia välimerkkejä, hiottava sanamuotoja.

On vaikea sanoa, kuinka mones käsikirjoitusversio minulla on kulloinkin menossa. Nykytekniikka mahdollistaa käsikirjoituksen muokkaamisen, muovaamisen, pyörittelyn ja pähkäilyn loputtomiin. Varmuuskopioita otan säännöllisesti, tiedoston nimessä oleva päivämäärä muuttuu. Kovalevylle kertyy tavaraa.

On helpompi laskea kuinka monta kertaa käsikirjoitus käy kustannustoimittajalla. Pitkäaikaisen kustannustoimittajan kanssa menetelmä on vakiintunut kolmivaiheiseksi: ensimmäinen versio käy näytillä kysymässä ”onkos tästä mihinkään, tulisiko tästä kirja?” Siihen saa toimittajalta hyvin yleiset kommentit, teemasta, ideasta, linjauksista, rakenteista. Samoin myös tarpeellista kannustusta. Oikolukuun on turha puuttua, koska teksti elää vielä paljon. Näiden kommenttien perusteella syntyy työn ja ajan kanssa versio 2, joka on toki mahdollisimman pitkälle viety, mutta jossa on vielä korjattavaa, esimerkiksi henkilöiden motiiveissa, kohtauksissa, ehkä rakenteessakin on yhä jotakin työstettävää. Tähän versioon tulee jo karkeaa oikolukua, ja logiikkavirheitä bongautuu myös pois.

Versio kolme onkin sitten jo lähellä valmista, nyt toimittajalta tulee tarkkoja sisältöhavaintoja loogisuusvirheistä, henkilöiden ristiriitaisista puheista. Kieltä huolletaan.

Version 3 jälkeen voi vielä olla jotakin oikolukua puolin ja toisin ennen kuin tiedosto on siinä pisteessä, että se lähtee taittoon ja tulee oikovedoksena takaisin.

Matka ei tosin ole ihan näin suoraviivainen, sillä ennen kustannustoimittajan ensimmäistä tuomiota käsikirjoitus on jo käynyt luottolukijoilla. Kerran tai parikin. Lukukelpoisia ja tosissaan otettavia versioita on siis ollut 5-7 kappaletta. Mielellään vielä niin, että eri versioiden välillä on kulunut aikaa.

Prosessi ei etene kaikkien teosten kanssa samalla tavoin. Joskus on tuskallisempaa ja työläämpää, joskus käsikirjoitus on nopeammin valmis ja vaiheita ei ole yhtä paljon. Kirjoittaminen on kuitenkin oikeastaan jonkinlaista pakkomielteisen ouroboroksen seuraamista, siis käärme joka syö omaa häntäänsä, loputtomiin. Pää irtoaa hännästä vasta kun kirja ilmestyy kansiin painettuna.

Joskus olisi ihanaa kirjoittaa teos kerralla semmoiseen kuntoon, että voisi vain ihastuksissaan todeta, että tässä se on, piste perään. Vain lyhyiden novellien kanssa olen päässyt siihen tilanteeseen, että ensimmäinen versio on tyydyttänyt niin, että jäljelle on jäänyt vain oikoluku.

Kirjailijan oikeus olla lokeroimatta itseään

Olen viime aikoina pohtinut omaan kirjailijaidentiteettini liittyen lokerointia, genreseikkailuja ja erilaisia hybriditekstejä.

On olemassa semmoinen turvallinen reitti, jossa kirjailija valitsee itselleen omimman genren/linjauksen ja kehittää itseään sen puitteissa. Kirjailija tekee esimerkiksi yhden kaunokirjallisen teoksen viidessä vuodessa ja jokainen teos on osa jonkinlaista henkilökohtaista jatkumoa. Tai hän keskittyy pelkästään lastenkirjoihin, tai sarjakirjoihin, tai vaikkapa dekkareihin. Usein tämä on hyvin sisäsyntyistä, ei välttämättä tietoinen valinta, vaan tarve kirjoittaa ohjaa kirjailijaa tietyntyyppisten juttujen pariin. Kirjailijalle muodostuu selkeä profiili, jonka puitteissa toki saattaa tapahtua liikehdintää (ja kriitikot kirjoittavat ”kirjailija kokeilee rohkeasti uutta aluevaltausta”.) Kirjailija on tyytyväinen, ja hän voi katsoa tekstejään taaksepäin kylläisenä. Poikkeaminen toisille niityille ei tunnu tarpeelliselta.

Sitten on olemassa semmoinen ”munat moneen koriin” –tyylinen ratkaisumalli, jossa kirjailija ei haluakaan kestää yhden lokeron sisällä. Runoilija alkaakin kirjoittaa proosaa, aikuiskirjojen tekijä kokeilee lastenkirjoja, dekkaristi vaihtaa historiallisiin romaaneihin ja niin edespäin, jatkuvaa liukumista tyylilajien, lajityyppien ja käsittelytapojen välillä. Kuunnelmat, näytelmät, tv-käsikirjoitukset, tai laululyriikka, nekin saattavat vetää puoleensa, tai vaikka poikkitaiteelliset projektit. Mitä pidempään uraa on tehnyt, sitä todennäköisempää on, että haluaa kokeilla edes joskus jotakin erilaista kuin ennen. Ehkä suurin osa kirjailijoista huomaa itsessään tämän levottomuuden, ainakin aistii sen, jos ei välttämättä ryhdy toimimaan sen perusteella.

Kustantamoille karsinat ovat helppoja. Jos kirjailija osoittautuu vaikkapa dekkarigenressä hyväksi, on häntä mukava myydä (nimen omaan häntä, teoksiahan usein nykyään myydään kirjailija edellä, sitten vasta sisällöllä). Mutta entäs kun kirjailija liukuu kirja kirjalta eri suuntaan? Tai useisiin suuntiin? Ongelmia tulee ainakin silloin, jos hypähdys kerralla on liian suuri (dekkaristi tarjoaa scifiromaania) tai ylittää kustantamossa talon omat byrokraattiset kuviot (lastenkirjailija haluaa kirjoittaa aikuisille, toisin päin se on helpompaa). Voi käydä niin, että teksti, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, ei löydäkään kustantamosta julkaisupaikkaa. Kirjailijan “brändi” on sekava. Kirjailija ei mahdu raameihin. Kustantamon sinänsä osaava kustannustoimittaja tai kustannuspäällikkö ei lämpene uudelle aluevaltaukselle.

Vaihtoehtoja on kaksi: joko teksti häpeämään pöytälaatikkoon tai sitten kierrokselle muualle. Luulisin, että juuri tästä johtuen monella kirjailijalla onkin nykyään kaksi kustantajaa: toinen tietylle tuotannolle ja toinen taas sille toiselle tuotannolle.

Vaikka minulla onkin kirjoittajana aika vanha spefitausta ja linja, huomaan että työpöydälläni on tällä hetkellä useita semmoisia kokonaisuuksia, joiden loppusijoituspaikan kanssa tulee ongelmia – tai on jo tullut. Kirjoittamisen motiivit taas ovat kaksinaisia: kirjoitan itselleni, koska on pakko, mutta samaan aikaan haluan että tekstini saavat lukijoita. Kanava on siis itse kullekin tekeleelle löydettävä, joskus, jollakin aikataululla – tai jos joku osoittautuu ongelmajätteeksi niin haudattava se niin syvälle, ettei siihen tarvitse enää palata.

Genrehyppely, eri tyylilajien sekoittaminen ja kokeilut ovat mielestäni oleellinen osa kirjailijan uraa. Kaikessa ei onnistu, jokin kässäri voi osoittautua epäkelvoksi, ajatusrakenteiltaan kehnoksi, tai sitten se ei tosiaankaan kohtaa minkäänlaista markkinarakoa mistään. Nämä kokeilut ovat kuitenkin tälle genrehyppelyn ryhtyneelle kirjailijalle välttämättömiä, sillä ilman niitä ei synny mitään uutta – on vaarana että kirjailija jämähtää, menettää motivaationsa. Luomiselle oleellista on myös tarve kehittyä, muuttua, muovautua, ja siihen soisi löytyvän tilaa. Myös ahtaissa markkinakarsinoissa, joissa itse kukin joutuu luovimaan eteenpäin.

Editoinnin ihanuudesta

… tai pikemminkin kurjuudesta. Nyt on menossa käsikirjoituksen kituviikot, eli se aika kun kaikki isot korjaukset on tehty, rakenne siis lukittu ja kustannustoimittajan bongaamat logistiikkavirheet korjattu ja painotukset entrattu kohdilleen. Vielä pitäisi lukea koko käsikirjoitus hyvin tarkasti läpi, metsästää viimeiset aivopierut ja  ajatusvirheet ja hioa kieli niin timmiksi kuin suinkin pystyy.

Kyllä kehtuuttaa. Vaikka kässäri tuntuu hyvältä ja tarinassa on imua, on oikolukeminen silti tavattoman hidasta puuhaa. Muutaman liuskan jaksaa tehdä, sitten ajatus karkaa pahemman kerran jonnekin muualle. Sanat ovat tuttuja, lauserakenteet muuttuvat tympeiksi ja juoksevat karkuun. Pitäisikö kerrankin käyttää lauseenvastiketta vaikka ne usein tukkivat ilmaisun ja tekevät kerronnasta jähmeää? Onko tämäkin turha tilkesana, tautologiaa, muuten vain köpsä ilmaisu?

Viimeiseen kunnon editointiin pitäisi malttaa jättää aikaa, mutta toisaalta tästä haluaisi jo päästä eroon, hypätä uuden luomisen pariin. Ja vastaan tulee koko ajan asioita, joita kirjaa itselleen ylös: muista käsitellä tämä kolmosessa, ota tämä huomioon, tästä voisi olla pointtia siihen ja siihen kohtaan.

Minulla on takaraivossani lista maneerejani, jotka käyn kässäreistäni läpi. Huonojen sanojen lista, väärin käyttämieni ilmaisujen kokoelma, löysät lauserakenteet ja kiireessä toistuvat lapsukset. Ne on helppo puunata läpi, koska ne löytyvät search-toiminnolla. Mutta turhan yksinkertaisesti sanotun muuttaminen paremmin sanotuksi on käytävä läpi ajatuksella, ajan kanssa, huolellisesti sanoja punniten ja tarvittaessa synonyymisanakirjaan tarttuen. Joskus on lennokas fiilis ja sanat löytyvät paperille helposti, joskus ajatus on tukkoinen ja yksinkertaisenkinratkaisun löytyminen kestää.

Toisaalta, vitkuttelusta ja jahnailusta huolimatta tämä on palkitsevaa. Joka kerta kun löytää uuden mokan, joka on jäänyt yksinkertaisesti huomaamatta, huokaisee helpotuksesta. Tämäkin ongelmakohta poistettu!

Mitä dystopioiden jälkeen?

Kun katselee kuluneen syksyn ja tulevan kevään kirjaohjelmia (mitä on saatavilla) vaikkapa täältä Risingin listauksesta, niin siellä on monia suomikummaa edustavia teoksia. Esimerkiksi Tammen luettelossa on Jan Salmisen Äidinmaa (tulevaisuuden Suomi, jossa naiset hallitsevat)  tai Laura Lähteenmäen North end –sarjan aloitus. Dystopia, jonka juuret ovat tuntemassamme todellisuudessa, on tällä hetkellä in. Maarit Verrosen Kirkkaan selkeää ja Karsintavaihe tulevat myös tässä yhteydessä mieleen. Nyt syksyllä ilmestyi Anna-Kaari Hakkaraisen Verkko, jossa kuvataan elämää Neuvosto-Suomessa. Siis vaihtoehtohistoriat ovat myös ”sallittuja” genrejä.

Kauhuakin julkaistaan, jos ei muutoin niin psykologisella virityksellä. Laskisin tähän kategoriaan sekä Marko Hautalan tuotannon että tämän syksyn esikoisen Mia Vänskän Saattajan. Ensi vuonna alkaa ilmestyä Teoksen kirjoituskilpailun parhaimmistoa, ensin ainakin Emmi Itärannan ja Jenny Kangasvuon teokset, ehkä myöhemmin muutakin. Teos tuntuukin Atenna kanssa kustantajana ottavan tällä hetkellä rohkeimpia askeleita ja julkaisevan “erilaisia” teoksia.

Mutta kuinka monta kotimaista aikuisille suunnattua fantasiagenren edustajaa löytyy julkaisuluetteloista? Fantasiagenrellä tarkoita tässä yhteydessä nyt selkeästi fantasia-fantasiaa, esimerkiksi miekka&magiaa, myyttisiä aikakausia, historiallisia aineksia ja mielikuvitusta yhdistäviä tarinoita. Niitä fantasiatarinoita, jotka sijoittuvat omaan todellisuuteensa?

Ainoastaan Helena Wariksen teokset on luokiteltu aikuisille suunnatuksi, muita vastaavia ei nyt tule äkkiseltään mieleen, ei ainakaan isompien kustantamoiden kautta ilmestyneitä. Pienkustantajat tekevät poikkeuksia, mutta pienellä kapasiteetilla.

Suomalaisella spefillä menee tällä hetkellä paremmin kuin koskaan, mutta henkilökohtaisella tasolla huomaan ja aistin kuitenkin ilmiöitä, jotka eivät ole välttämättä kaikki niin kovin miellyttäviä. Jos kustantamoissa on asenteita, se vaikuttaa siihen, mitä kirjoittajat ja kirjailijat tarjoavat.

Kotimaisen fantasian on helppo solahtaa markkinoille la-nu –kirjana, mutta aikuispuolella on mutkia matkassa.

Matka lasten- ja nuortenkirjaosaston puolelta aikuisten puolelle on kustantamon sisällä pidempi kuin kustantamon vaihto.

Kirjailijalle muodostuu profiili, josta poikkeaminen saattaa olla yllättävän vaikeaa – kustantamo haluaa tietyn tyyppistä, totutusta linjasta poikkeava saattaa olla ”liian vaikeasti markkinoitava” tai jotakin muuta mitä nyt asiasta todetaankaan. En tiedä, perustuuko arvio todellisuuteen (”fantasia ei myy”) vai onko se vain heijastuma siitä, että genre ei ole kustantajien päättäjille kovin tuttu alue, ja tarvittavia askeleita ei uskalleta ottaa? Hassua sinänsä, koska kustantamoissa kuitenkin tuntuu vähitellen olevan yhä enemmän genretietoisia toimittajia ja esilukijoita.

Dystopialla mennään eteenpäin vielä monia kausia, mutta jossakin vaiheessa aallonharja taittuu, ja pinnalle nousee jotakin muuta. Toivoisin, että vaihtoehtohistoriat, omintakeisiin maailmoihin sijoittuvat tarinat (niin scifi kuin fantasia) ja selkeät genretekstit kirisivät sinne julkaistavien joukkoon. Ja myös aikuispuolella, ei pelkästään la-nu -kirjoina (joissa mielikuvituksella irrottelua ei torpata).

Kotimainen spefi ei ole pelkkää dystopiaa, vaan se on kaikkea muutakin. Se on esimerkiksi hienosti punottua suomalaisista juurista ammentavaa fantasiaa, jota esimerkiksi sf/f-lehtien palstoilta kuten Portista, Spinistä  tai Usvasta voi lukea. Näkisin tulevaisuudessa mielelläni kovissa kansissa esimerkiksi Anna Malisen omintakeista fantasiaa, Marissa Janhusen kielitaituruutta, Katri Alatalon voimakkaita elämäkohtaloita tai Mari Saarion väkevää tarinankerrontaa. Kirjoittajat ovat valmiita, mutta ovatko kustantajat?

Mikä tekee nuortenkirjasta nuortenkirjan?

Nuortenkirjoista on viime päivinä keskusteltu oikein urakalla, kannattaa esim. käydä kurkkaamassa Grafomanian postausta tai Kirjailijan häiriöklinikkaa.(pihvi siellä kommenteissa).

Kun itse kirjoitan, en yleensä ajattele kirjoittavani juuri erityisesti nuortenkirjaa, koska usein käsittelen aiheita, jotka voivat kiinnostaa aikuisiakin, tai olla aikuisesta yhtä mielenkiintoisia kuin nuorestakin. Ja päinvastoin.

Totta kai kohderyhmää joutuu sikäli miettimään, että on olemassa erikseen kustantajan oma luokitus, ja sen vaikutus mahdolliseen kustannuspäätökseen ja markkinointiin. Kirjan julkaisu voi tyssätä siihen, ettei se oikein löydä lokeroaan kustantamossa. Mikä on harmillista. Mutta itse kirjoittamisprosessia en halua antaa sen häiritä. Ensin teksti, sitten pohdinta mitä on tullut tehdyksi. Nuortenkirjan kohdalla harvemmin edes ajattelen, että ymmärtääkö nuori kirjoittamani – ajattelen että ymmärtääkö lukija ylipäänsä kirjoittamani (ja lukija = nuori tai aikuinen). Perusolettamuksena on, että esimerkiksi tieteiskirjallisuudesta innostunut ymmärtää kyllä alan perusvinkit ja käytänteet, ja jos ei niin oivaltaa lukiessaan.

Mutta mitkä aiheet sitten sopivat lapsille ja nuorille? Minusta kaikki mahdolliset, niin monesta muustakin kollegasta ja lukijasta – käsittelytapa voi raskaiden aiheiden kohdalla poiketa aikuiskirjan käsittelytavasta. Mutta on toki olemassa ihmisiä, joiden mielestä ainakin seksuaalisuuden ja seksin käsittely on arkaluontoinen aihe. Hassua sinänsä, sillä ainakin jos asiaa käsittelee positiivisesta näkökulmasta, luulisi rakkauden kuvaamisen olevan vain positiivinen juttu. Ja toisaalta esim. hyväsikäyttökin on hyvä jollakin tasolla pitää keskustelun alla, voihan kirja tarjota selviytymismalleja.

Kaunokirja voi sivistää, mutta sen olemassaoloa ei tarvitse määrittää kirjan informatiivisuuden tai pedagogisuuden määrällä (vrt. opas teinin seksuaalisuuteen tai kaunokirjallinen teos jossa käsitellään kahden nuoren välistä rakkaussuhdetta.) Ylipäänsä ajatus kaunokirjan julistavasta sanomasta on hyvin vanhakantainen, jos kaunokirja julistaa, se tekee mielestäni sitä vain mutkan kautta, rivien välistä, kertomalla tarinan joka herättää lukijassaan tunteita, ajatuksia ja ehkäpä asenteen muutoksen. Luin esimerkiksi Johanna Venhon mainiota lastenkirjaa Utare-Ursulan onnenapila lapselleni kymmeniä kertoja, nautiskellen tarinasta ja kielestä, ja vasta kun kävin sattumoisin lukemassa kirjan esittelyn kustantajan sivuilta, huomasin että teosta markkinoidaan kirjana  joka”– on pienten maailmaa ymmärtävä runomuotoinen, veikeä ja värikäs Ursula-vasikan alkutaipaleesta kohti kiinteää ravintoa.” Ei tullut kirjaa lukiessa mieleen, että taustalla on ihan kasvattava oivallus, niin nautittavaa kirjan kieli ja kuvat olivat…

Luotan siihen, että nuoret itse osaavat määritellä rajansa ja tarpeensa: kirja ei hypi silmille tai pakota lukemaan itseään. Jos lukijan kehitystaso ei riitä, niin oletan, että sisältö joko solahtaa silmien ohi tai semmoinen kirja jää kesken. Aikuisten ovat tässä suhteessa tiukkapipoisempia. Ja edelleen: yllättäen seksuaalisuuden käsittely on se joka tuntuu herättävän närää. Kuitenkin samaan aikaan nuorten- ja lastenkirjoissakin saattaa olla hyvin väkivaltaisia tarinoita, tai käsittelyssä hyvin raskaita asioita kuten esimerkiksi vanhempien kuolema, orpous – myös perhehelvetti, huumeidenkäyttö, itsemurha, sodat.

Mielestäni seksuaalisuutta voi käsitellä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa, eikä sen olemassa olosta tarvitse pillastua. Nuoret ovat eri kehitysvaiheissa, itse etsin yläasteikäisenä seksijuttuja esimerkiksi Untinen-Auelin kirjoista – ai kun ne olivat jännittäviä (eikä muistaakseni mitään niin kovin siveellisiäkään…). Ja esimerkiksi tieteiskirjoissa kuvatut maailmanlopun visiot olivat hyvin mielenkiintoisia. Tavallisia nuortenkirjoja en lukenut ala-asteiän jälkeen kuin vasta aikuisena, hyppäsin melko nopeasti kirjaston lasten/nuortenkirjahyllystä aikuiskirjahyllyyn juuri siinä yläasteen kohdalla.

Mikä siis tekee nuortenkirjasta nuortenkirjan? Joskus ei mikään muu kuin kirjain N kirjastoluokituksessa, sekä se miten teosta markkinoidaan. Joskus käsittelytapa voi olla lähtökohtaisesti teinejä kiinnostava (päähenkilöt nuoria, keskiössä nuorten väliset parisuhteet ja tunteet). Mutta nuortenkirja ei todellakaan ole synonyymi kepeästi tehdylle tai ohuemmalle tai viihteellisemmälle, yhtä lailla viihdettä ja kepeyttä voi löytyä myös aikuisten hyllystä… Eivätkä kirjailijat todellakaan ajattele teoksia tehdessään, että teenpä nyt plutua juttua vähän sinnepäin, jokainen kyllä lähtee painimaan omassa jutussaan tosissaan.

Tekisi tässä yhteydessä mieli hieman avautua kotimaisen spefin asemasta la-nu- versus aikuiskirjamaailmassa, mutta jätän vielä sen jutun johonkin toiseen postaukseen…