Viime viikkoina olen haastatteluissa vastannut kysymyksiin yhteiskirjoittamisesta. Yleisimmät kysytyt asiat ovat ”kuinka se onnistuu” ja ”kai te joskus riitelette”.
Minulla on yhteiskirjoittamisesta yli kymmenen vuoden kokemus, oikeastaan kahdenkymmenenviiden, jos Eijan kanssa joskus lapsena ja nuorena kirjoitetut jatkokertomukset otetaan huomioon. Ensimmäinen suunnitelmallisesti tehty yhteisteos on Lokkeja rakastava veli (WSOY 2000), joka on samalla minun ja Eijan esikoisteos ja nuortenkirjakilpailun voittaja vuodelta 1999.
Kirjoittamisyhteistyöstä minulla on kokemusta kolmesta työparista. Eija Lappalaisen kanssa olen kirjoittanut nyt yhteensä kuusi nuortenkirjaa (viimeisin Routasisarukset 2011), seitsemäs ja kahdeksas työn alla. Petri Laineen kanssa olen tehnyt lähes novellikokoelman verran tieteisnovelleja (viimeisin Kuulen laulun kaukaisen julkaistu Portissa 2/2011). Miina Supisen kanssa olen kirjoittanut romanttisen jännärin Rautasydämen (Helsinki-kirjat 2011).
Yhteiskirjoittamisessa on paljon hyviä puolia. Se on ensinnäkin hyvin inspiroivaa, sillä ideointivaiheessa on erittäin antoisaa pallotella ideoita, hylätä toimimattomia ja keksiä taas uusia villejä ideoita tilalle. Yhteiskirjoittaminen antaa tekemiselle rytmiä, koska on vastuussa itsensä lisäksi myös kanssakirjoittajalle: aikatauluista ei niin helposti lipeäkään, kun on luvannut toiselle hoitaa oman osuutensa tiettyyn päivämäärään mennessä.
Käytännössä kaikkien kolmen työparin kanssa olemme soveltaneet samaa menetelmää: idea viritellään yhdessä, synopsis kasataan, henkilöhahmot suunnitellaan, ja sitten itse kirjoittamisvaiheessa molemmat kirjoittavat koko kässärin leveydeltä tavaraa. Ei erillisiä näkökulmia, vaan kumpikin vapaasti toisen kirjoittamaa kehittäen ja muokaten. Käytännössä jompi kumpi on aina tehnyt yirtyn kohtausen tai luvun pohjatekstin, mutta kässäri työstetään niin moneen kertaan, että pohjatekstin kirjoittajan oma ääni häipyy taustalle. Teksti perataan lause lauseelta läpi. Lopputulos on jonkun kolmannen yhdessä kirjoittamaa.
Toisen kirjoittamaa saa omalla vuorostaan vapaasti editoida. Isoimmista muutoksista toki on syytä keskustella ennakkoon. Prosessissa on siis koko ajan mukana ”kustannustoimittaja”, henkilö jonka kanssa kirjoitettua pallotellaan edestakaisin. Yhteisteksti on siksi usein varmemmalla pohjalla, kun se lähtee kustantamoon- rakennetta ja ideaa on jo moneen kertaan ehditty myllätä. Tosin kaksikin kirjoittajaa voi yhdessä kasauttaa iloisesti metsään, mutta ainakin sinne mennään sitten reippaasti yhdessä.
Siitä riitelystä: en muista tapelleeni yhteistekstien sisällöstä. Kaikki on aina pystytty sopimaan yhteisymmärryksessä. Kun toinen perustelee, on pakko uskoa. Usein on niin, että johonkin asiaan takertuu sitkeästi kiinni, vaikka tietääkin intuitiivisesti, että muutoksia kannattaisi tehdä. Kanssakirjoittaja puhkaisee nämä kuplat nopeammin kuin mitä itse tekisi, aukaisee siis silmät huomaamaan mikä toimisi vielä paremmin. Koskaan ei jää yksin valintojen kanssa. Molemmilla työparilla on omat heikkoudet ja vahvuudet, jotka toisiaan täydentävät: maneerit hiotuvat pois, ja tekstin eri osaset saadaan toimimaan paremmin, kun vahvuuksista otetaan kaikki hyöty irti.
Luomisen lisäksi myös palautteen jakaa yhdessä. Se on yllättävän mukavaa, onnistumisien jakaminen ja epäonnistumisien purkaminen. Asiat suhteutuvat paremmin, kun on taustatukea: napakka negatiivinen palautekaan ei tunnu niin pahalta, kun voi tuskailla asiaa toisen kanssa.
Tämän syksyisissä haastatteluissa on myös kysytty sitä, miten yhteiskirjoittaminen poikkeaa yksin kirjoittamisesta. Ja oivalsin: kyse on ehkä ennen kaikkea oman äänen peilaamisesta, oman äänen sovittamisesta sekä kirjoittajaminän koulimisesta. Jokainen tehty yhteisteksti kehittää omaa kirjoittajapersoonaa, joko taidollisesti tai sitten myös itsetunnollisesti. Yhteistekstissä uskaltaa helpommin heittäytyä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, ainakin on mahdollisuus päästä eroon itseään vainoavista teemoista, joihin jatkuvasti omassa henkilökohtaisessa tuotannossaan palaa.
Kirjoitan yhdessä, koska saan siitä elämyksiä, koska koen niin kehittyväni kirjoittajana – ja koska se on prosessina niin antoisaa.
