Tamfan 24.9.2011
Tampereella

On erikoislaatuista päästä tilaisuuteen puhumaan itsestään, kun yleensä keskustelun aiheena on joko kirja tai sitten aivan muu mielenkiintoinen asia. Ensimmäinen kerta, kun olen tapahtuman kunniavieraana, ja tulee varmasti jäämään mieleeni. Kiitos siitä tamperelaisille.

Tässä siis hajatelmiani kirjoittamisesta outojen maailmojen äärellä.

*

Jotkut tietävät jo lapsena, mitä he haluavat tehdä isona. Minä en koskaan erityisemmin tiennyt, vaan tein asioita lähinnä koska ne olivat kivoja. Silti kun katsoo taakseen, näkee selkeän asioiden ketjun, yksi asia johtaa toiseen ja lopulta kolmanteen, kokonaiseen elämään ja elämäntapaan.

Tarinoiden kertomisesta tuli minulle intohimo jo aivan nuorena. Lapsena sepitin seikkailuja mielikuvitusystävien kanssa. Usein talviseen aikaan lähdin kotiin tultuani hiihtämään. Olin tampannut pellolle ladun, jota myöten hyvin verkkaiseen tahtiin menin eteenpäin. Verkkaiseen siksi, että kolmen-neljän aikaan taivas alkoi muuttua ensin tummansinikseksi, sitten mustaksi, ja ensimmäiset tähdet tulla näkyviin. Olin opetellut tähtikartastosta tähtien nimiä ja sepitin niiden välille seikkailuja. Jo pelkät nimet houkuttelivat: Bellatrix, Betelgeuze, Bereniken hiukset. Antiikin tarut olivat tulleet kirjaston kautta tutuksi, mutta rakentelin niiden varaan omia tarinoitani: milloin kyse oli vieraiden maiden välisistä ristiriidoista ja sodista, milloin olin itse mukana tarinoissa yhtenä henkilöistä…

Myöhemmin tämä tarinoiden kehittely laajentui lähinaapurissa, siis neljän kilometrin päässä asuvan,  minua paria vuotta nuoremman Eijan kanssa roolipelaamiseksi. Rakentelimme maailmoja, joihin monimutkaisia juonirakenteita ja henkilöhahmoja konflikteineen. Tiedättehän: sankari tai sankaritar joutuu kuolemanvaaraan ja pelastuu neuvokkuutensa ansioista. Kaikista vastaan tulleista elokuvista, kuten Excaliburista, Ivanhoesta ja Conan-elokuvista imaisimme tarinoihimme lisää yksityiskohtia.

Ajattelin paljon tarinoita myös metsässä liikkuessani. Eräs hyvin inspiroiva paikka oli suo. Kotimme lähellä oli Huppion luonnonsuojelualue, jossa kävin usein perheeni kanssa marjassa. Suon aava, kitukasvuista mäntyä puskeva maisema oli omalla tavallaan lohduton. Vain ohikiitävän kalasääsken riipivä kiiiik! rikkoi toisinaan äänimaisemaa. Muuten ei muuta kuin tuuli ja autius – ja ajatusten avaruus.

Luonto tarjosi siis hyvän alustan mielikuvitukselle. Toinen oleellinen tekijä olivat kirjat. Kotonani ei ollut kirjahyllyä eikä kirjojajaan, lähinnä sanomalehtiä ja Aku Ankka, joka veljelleni tilattiin ennen kuin itse osasin lukea. Siksi siis kirjastot muodostuivat tärkeiksi kokemuksien antajaksi. Ensin löytäpaikkana toimi alakoulun nuhruinen kirjasto, jossa oli paljon 1940-1960 -luvun poika- ja tyttökirjoja, Topeliuksen satuja, Kolme etsivää –kirjoja, seikkailutarinoita, käytännössä mikä tahansa vastaan tullut kelpasi minulle. Kannoin kirjoja selkä vääränä kotiin ja saatoin lukea kolmekin kirjaa illassa. Pihalla kävi myös kirjastoauto kerran viikossa, ja sieltä löytyi sarjakuvia: Punanahka-sarja, Asterixit, Lucky Luke ja Valerian esimerkkeinä. Eri kyläkouluissa kiertävässä kirjastoautossa tiettyjen kirjojen kierto oli niin pitkä, ettei kaikkia pitkiä sarjoja tullut edes kokonaan luettua, sen sijaan sama opus saattoi kulua kierrossa viisikin kertaa.

Yläasteelle päästyäni metsästin kunnankirjaston kirjahyllyjen välistä kaiken fantasiaan liittyvän, kuten esimerkiksi Michael Enden Päättymättömän tarinan, Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjan tai Tolkienin Hobitin sekä Taru sormusten herrasta -nivaskan. Fantasialle tai tieteiskirjallisuudelle ei ollut omaa hyllyä, joten löydöt piti tehdä itsenäisesti. En tuntenut luokaltani ketään muuta samasta kirjallisuudenlajista yhtä vahvasti kiinnostunutta, en oikeastaan edes paljon lukevia ihmisiä, joten en päässyt jakamaan lukukokemuksiani. Minä ja kirjojen oudot maailmat olimme kahdestaan, kirjojen herättämät ajatukset yksin minun omaisuuttani. Se riitti, että Eijan kanssa parhaat ideat pystyi käsittelemään roolipelimaailmassa.

Jos pitäisi nostaa esille yksi ainoa kirja tai pikemminkin sarja, joka on jäänyt parhaiten mieleen mielikuvitukseeni vaikuttajana, se on Edgar Rice Burroughsin Mars–kirjat. 13-vuotiaasta Mars-kirjat olivat täysin uskottavia, ja miehinen uhokin sopi poikien maailmasta kiinnostuneelle tytölle. Minua kiinnostivat miekka ja magia, ja arkirealistisen nuortenkirjat sivuutin lähes järjestelmällisesti lukuvalikoimastani. Seksuaalivalistusta sai Untinen-Auelin Luolakarhun klaanista jatko-osineen, ja hysteerisiä naisia taas bongasi romanttisesta historiallisesta Angelica-sarjasta. Eskapismia, mutta juuri outoihin tai historiallisiin maailmoihin pois pakeneminen teki arjessa elämisestä mielekästä.

*

Joillekin meille riittää toisten tekemien hengentuotteista nauttiminen. Toiset meistä haluavat tuottaa itse. Koska olin rakentanut tarinoita mielessäni, oli niitä lopulta rakennettava myös muutoin. Maalasin tauluja keksimieni fantasiamaailmojen hahmoista, rakentelin roolipeliseikkailuja ja vähitellen aloin kirjoittaa tarinoita. Eijan kanssa teimme jatkokertomuksia, joissa usein seikkaili stereotyyppinen fantasiakööri taistelijasta velhoon. Toisinaan myös sepitimme kauhutarinoita. Yhteistä juonensuunnittelua ei tuossa vaiheessa ollut, tarinat polveilivat eteenpäin toisen jatkamina, ja jos juoni meni solmuun, saattoi sankaritkin vaivattomasti päästää päiviltä ja herättää seuraavaan tarinaan eloon.

Ensimmäisen varsinaisen kokopitkä fantasiatekstini oli 16-vuotiaana kirjoittamani romaani. Sen tein perinteisellä kirjoituskoneella kaksisormijärjestelmällä aitassa kynttilän valossa, yhden kesän aikana. Tarina on hyvin tavanomainen sekoitus ennustusta, jumalia, taikuutta ja seikkailijaryhmän edesottamuksia. Selkeitä vaikutteita oli otettu Forgotter Realms- ja Dragonlance-bulkkisarjoista – haltioita ja puolihaltioita täytyi olla mukana, totta kai. Uskalsin siinä vaiheessa näyttää tarinoitani tutuille, ja yksi kommentti on jäänyt erityisesti mieleen: teoksen loppuliuskoille oli piirretty paskakäyrä romahduksineen kuvastamaan hetkeä, jolloin tarina meni ihan kuraksi. Tämä ei suinkaan lannistanut, vaan suivaannutti yrittämään entisestään. Tarina on sen verran laadukas, että olen pistänyt sen arkistomappiin ja tunkenut hyvin hyvin kauas kaapin pohjalle. Jos joskus tulee sellaisia epäilyksiä, etten osaa kirjoittaa, minun tarvitsee vain kaivaa tuo tekele esiin. Kummasti alkavat nykytekstit tuntua kelvollisilta ja järjellisiltä.

Joskus parikymppisenä kirjoitin dystooppisen novellikokoelman, jonka yksittäiset tarinat linkittyvät toisiinsa. Klassikoihin lukeutunevat ”Se ei ollutkaan peliä” ja ”Se planeetta olikin maa” –kaavan pohjalle rakentuneet tarinat, joita itse luonnollisesti pidin uniikkeina ja erinomaisina. Kokoelmassa oli jonkin verran yhteiskuntakritiikkiä, mutta kerronta oli vielä hyvin kesyä ja yksilökeskeistä, sanoisinko jopa kirjoittajan oman napanöyhdän kaivamista. Seksuaalisuuden kuvauskin oli lähinnä päähenkilön onanointia puussa, ja yhteiskuntakritiikki aidan takana mellakointia. Rohkeaa, eikö! Ei ihme, ettei moisille teksteille löytynyt julkaisukanavaa.

Porttia ryhdyin lukemaan kirjastossa joskus 1990-luvun alussa, ja tilaajaksi rohkaistuin 1993. Lehdessä minua innostivat tarinoiden lisäksi ilmoitus kirjoituskilpailusta. Aloinkin osallistua siihen vuosittain. En menestynyt kovasta yrittämisestä huolimatta, ja siitä suivaantunena luin voittajatekstit hyvin tarkkaan ja yritin ottaa opikseni. ”Jos tuollaisella voittaa, niin kyllä minäkin vielä kirjoitan sellaisen, että joskus pärjään.”

Ensimmäisen sijoitukseni sain vuonna 1998, kun ”Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa” sai kisassa kunniamaininnan. Kävin palkintojenjakotilaisuudessa Tampereen Suomalaisella klubilla hyvin flunssaisena, ja Portin sivuilla minusta on valokuva, joka näyttää lähinnä maalla asuvan sarjamurhaajan muotokuvalta. Tuo ensimmäinen Portissa julkaistu novellini oli humoristinen, Gaimanin ja Pratchettin Hyviä enteitä -kirjan hengessä tehty tarina demonista, joka vokottelee sieluja kehnohkolla menestyksellä. En edes harkinnut novellin tarjoamista vuonna 2006 julkaistuun novellikokoelmaani ”Valkeita lankoja”, johon on koottu 14 toisiin todellisuuksiin sijoittuvaa novellia, niin erityylinen se on muuhun tuotantooni verrattuna. Portin vuotuinen osallistujien taso on noussut niin korkealle, että demonitekeleelläni tuskin nykyään pääsisi edes loppukisaan saakka. Mutta jostakin on aloitettava.

Demoninovellia seurasi muita Portin kisassa menestyneitä ja julkaistuja novelleja, joista 9 päätyi lopulta kokoelmaani. Loput 5 ennen julkaisematonta olivat kisassa käyneitä, mutta ei menestyneitä tekstejä, joita olin hionut eteenpäin.

Kokoelman niminovelli Valkeita lankoja voitti Portin kirjoituskilpailun vuonna 2003 ja Atoroxin 2004. Tämä huikaiseva menestys ruokki kirjoitusvimmaani entisestään. Pitkään työpöydällä olleiden novellien saaminen myös kirjastolukijoiden silmien alle oli minulle tärkeä saavutus. Portti-lehdellä ja koviin kansiin tehdyllä kirjalla oli selvästikin oma, toisiaan täydentävä lukijakuntansa.

Kiirudin toisaalta kirjoittamisen tarinassani edelle. Jo vuonna 2000 olimme saaneet Eijan kanssa julki WSOY:n kautta esikoisromaanimme Lokkeja rakastava veli. Yhteistyö kaunokirjoittamisen muodossa oli meille yhtä luontevaa kuin roolipelien pelaaminen tai jatkokertomusten kirjoittaminen. Vaikka ajatelmat hyvästä kaunokirjallisuudesta ovatkin samanlaiset, täydennämme toisiamme kirjoittajina WSOY:n nuortenkirjatuotantomme alkoi hyvin realistisissa merkeissä, scifi- ja fantasiajuuret näkyivät lähinnä mainintoina ihmisten harrastuksista, elokuvista tai spekulatiivisina pilkahduksina. Islantiin sijoittuvassa Saga-romaanissa oli maahisia sekä Tulen ja jään maan mystiikkaa, Peilikuvarakkaudessa taas kahden eri aikakauden myötä ajatus kummituksesta. Devoted souls –peliromaani käsitteli kyllä fantasiamaailmaa, mutta pelitodellisuuden kautta. Devoted souls –pelissä olevissa jumalissa on vaikutteita roolipelimaailmastamme, joten siinä pääsi hieman maistelemaan luomiamme fantastisia todellisuuksia.

Voisi sanoa, että olen ollut harhapoluilla suuresta intohimostani, tieteiskirjallisuudesta ja fantasiasta. Ehkä piti kokeilla realistisia nuortenkirjoja, koska niitä nuorena luki niin vähän (*). Toisaalta kyse on ehkä myös siitä, että kriteerit Sen Suuren Fantasia- tai Tieteisromaanin kirjoittamiseen ovat kovat. Kun oli lukenut niin mahtavia teoksia, nähnyt mahtavia elokuvia ja elänyt hienoissa roolipelimaailmoissa, oli kynnys oman ison romaanimittaisen tuotoksen tekemiseen todella korkea. Novelleja tai kertomuksia tuntui syntyvän siinä sivussa, jossakin aivojen eri lohkossa, vaikka oikeastaan jokaisen novellin myötä meni haaskuun aina yksi romaani aihe.

(*Asiaa olen paikannut 2000-luvulla.)

Vasta vuonna 2008 aloimme Eijan kanssa keskustella siitä, että haluaisimme palata juurillemme, että meidän lapsuudessamme muodostunut ydin on kypsynyt joksikin sellaiseksi, että vihdoinkin uskallamme tarttua siihen. Vapaina siitä pelosta, että kompastumme ensimmäisiin kliseisiin, tai että toistamme tasan tarkkaan jostakin muualta lukemaamme. Vaikutteitahan ei pääse pakoon, eikä pidäkään, mutta tietty omaleimaisuus kuuluu olennaisena osana luomistyöhön. Halu tehdä omannäköistä, semmoista josta itsekin pitää, jonka puolesta taistella ja josta saadun kritiikin, niin positiivisen kuin negatiivisen, voi ottaa pystyssäpäin vastaan.

Niin sai alkunsa Routasisarukset-sarja. Olimme aiemmin tietoisesti välttäneet sarjan tekemistä, koska halusimme aina hypähtää uuden tarinan pariin. Roudan maailma alkoi laajentua niin isoksi, ettei se olisi mahtunut yksiin kansiin. Ympäristötuhot, geenimanipulaatio, ihmiskunnan selviytyminen tuhon jälkeisestä maailmasta ja seikkailu yhdistyivät kudelmaksi, jossa on paljon henkilöhahmoja ja yhteisöjä muokkaavia tapahtumia. Roudan maailmaan on saanut uppoutua, sen henkilöhahmoihin eläytyä ja siinä sivussa suunnitella myös maailman kohtaloa. Mikäpä kirjoittajalle mieluisampaa kuin syventyä perusteellisesti, ja päästä johdattamaan lukijat aitiopaikalle tapahtumien pyörteisiin.

Sarjan seuraava osa, Hiekkasotilaat, ilmestyy ensi keväänä, ja kolmas ja viimeinen osa näillä näkymin keväällä 2013.

*

Kirjailijan käsittelemistä teemoista ja aiheista lukijat ja tutkijat osaavat sanoa huomionsa paremmin. Kirjoittaessa ei analysoi pääkoppansa tuotoksia kovin johdonmukaisesti, sitä vain tekee, noudattaa intuitiota hyvän tarinan edellyksien mukaan. Monet teksteistäni hautuvat vuosikausia, koska jokin palanen ei toimi, ja vasta aika saa ne loksahtamaan kohdalleen. Olen verrannut päässäni muhivia ideoita metsään, jossa on pieniä vaalittavia taimia, kaatokelpoisia puita sekä metsään maatuneita lahoja yksilöitä. Asiat tapahtuvat eri aikaan ja joskus samanaikaisesti, mutta pelkästään yhden asian parissa en malta askarrella. Minulla täytyy olla työn alla samaan aikaan useampia erikokoisia ja erityylisiä tekstejä, jotta tunnen olevani elossa.

Mutta kun teksti on pöytälaatikossa muhituttamisen ja hinkkaamisen jälkeen valmis, voi kauempaa katsoa, millaisen olennon on luonut, ja onko siitä kenties elinkelpoiseksi pidemmäksikin aikaa.

Usein teksteissäni yksilö on vastakkain yhteisön ja sen asenteiden ja odotusten kanssa. Novelli Noitanaisen salli elää kertoo suolle karkoitetuista noidista, jotka osallistuivat sotaan ja joutuivat tekojensa vuoksi yhteisön karkoittamaksi. Noidat haluavat paeta, mutta mikä on pakenemisen hinta? Koska he olivat liian pyhiä taas kertoo maailmasta, josta lähes kaikki naiset kirjaimellisesti katosivat eräänä päivänä. Millainen on miesten luoma maailma, ja miten sen keskellä voi pärjätä naisena, jonka osana on olla vartioitu lisääntymiskone?

Usein kuvaamani yhteisöt ovat pieniä ja suljettuja. Ateljeekriitikkoni ovat hellämielisesti naureskelleet, että olen kyläkirjoittaja. Koiperhoset kertoo hyvin tavallisesta suomalaisesta kylästä, jossa tapahtuu kummia, ja joka vetää puoleensa ihmisiä kuin koiperhosia. Kylästä löytyy jokaiselle jotakin, toimittajalle jutunjuurta, tiedemiehelle uusia mullistavia teorioita. Tunnistan kylämiljöissä omaa lapsuuttani, mutta fiktiivisten maailmojen toinen todellisuus ei ole ”minulle tapahtunutta ja sattunutta”, kuten taas helposti valtavirtakirjallisuuden kohdalla voidaan sanoa, puhutaan avainromaaneista. Minun ihooni ei ole kirjoitettu tarinoita enkä ole kuoriutunut nahastani pois, en ole vaihtanut sukupuolta naisesta mieheksi. En ole tehnyt itsemurhateleportaatiota tai pujahtanut suunnistusretkellä aliseen maailmaan juonimaan itselleni voittoa – vaikka suunnistanut joskus olenkin. Ei kirjoittaja kokonaan pääse kokemuksiaan karkuun, mutta aina voi yrittää.

*

Kirjoittaja ei ole koskaan valmis, ja joskus prosessit ovat luvattoman pitkiä. Kirjoittaja tasapainoilee oman luovuutensa ja siihen väistämättä kuuluvan epävarmuuden kanssa. Milloin teksti on valmis, milloin sen voi luovuttaa eteenpäin? Voiko kertaalleen kirjoitettua ja julkaistua uudistaa, muokata ja jälleen julkaista? Miten kohdata teksteistä annettu kritiikki, ja selviytyä niistä päivistä, kun oma tekeminen tuntuu merkityksettömältä, sanat pelkiltä tuuleen huudetuilta kuiskauksilta, joita ei kukaan muista sadan vuoden kuluttua, hyvä jos vuodenkaan.

Kokoelmastani ulkopuolelle jäi Portissa vuonna 2001 julkaistu novelli Ilottomien ihmisten kylä. En näyttänyt sitä kustannustoimittajalleni, koska halusin laajentaa siitä romaanin. Osittaisena kimmokkeena päätökselle oli Sari Peltoniemen Kosmoskynä-lehden Kosmiselle Colosseumille kirjoittama palaute, jonka avainlause kuuluu näin: ”Rajan takaisuuksia ei  tarvitse paljastaa, mutta nyt jää sellainen vaikutelma, ettei kirjoittaja itsekään tiedä, mitä siellä on.” Sari oli aivan oikeassa, enhän minä tiennyt mitä tarinassa kuvatun kylää ympäröivän muurin ulkopuolella oli. Asiasta täytyi ottaa selvää. Kymmenessä vuodessa tarina on laajentunut romaaniksi, jota parhaillaan viimeistelen, ja joka toivon mukaan näkee päivänvalonsa ensi tai seuraavana vuotena. Millä nimellä, siitä ei ole vielä keskusteltu kustantajan kanssa, mutta alkuperäisen novellin lukeneet kyllä lopputuloksen tunnistavat nimestä riippumatta.

*

Kirjoittamisesta kasvoi vähitellen harrastus, sitten intohimo, lopulta ammatti. Spekulatiivisessa fiktiossa – tai toisin sanoen tieteiskirjallisuudessa, science fictionissa, fantasiassa – minulle on tärkeintä kirjallisuuden lajin ominaispiirre katsoa asioita toisin. Erilaisin silmälasein, viistovalaistuksessa, joko suuren pienenä näkien tai pienen suurena kokien. Sinällään tavoite ei eroa millään tavalla minkä tahansa kirjallisuuden lajin perimmisistä tavoitteista, mutta kuten me spefin kirjoittajat ja lukijat tiedämme – meidän rakkaassa, lukemassamme kirjallisuudenlajissa on sitä jotakin taikaa, joka saa meidät tuntemaan eri tavalla. Sitä voi kutsua ihmeen tunnuksi tai olla kutsumatta – ehkei aina tarvitse selittää tuntemuksiaan. Tiedämme kuitenkin mistä on kyse, kun sukellamme kirjan mukana kaukaiseen avaruuteen ja kohtaamme siellä pienen ihmisen elämän perimmäisten asioiden äärellä. Tai kun tarkastelemme aivan tavallista arkea, joka nitkahtaa kummalliseen asentoon, pois raiteiltaan. Rinnassa sykähtää jokin, ehkä silmiin kihahtaa vesi. Kutsun sitä itse tilanteeksi, jolloin tarina kohoaa lähtöasetelmistaan toiseen potenssiin. Tuon tunteen koen joskus valtavirtakirjankin parissa, mutta usein elämyksen tarjoaa juuri spekulatiivinen kirja. Koska mielikuvituksen voima on vain niin suuri, että sen edessä hämmästyy yhä uudestaan.

*

Olen kirjoittajataustoistani johtuen genretietoinen. Muutama vuosi sitten virisi keskustelu science fictionin ja fantasian asemasta suhteessa valtavirtakirjallisuuteen, millä termeillä pitäisi kutsua tekstejä, jotka liikkuvat valtavirran ja spekulatiivisen rajapinnassa. Jotkut kirjailijat kokivat, että scifileima karkoitti heiltä lukijoita ja jopa latisti heidän asemaansa kirjallisissa piireissä. Tavallaan keskustelu liittyy myös arvokeskusteluun siitä, onko perinteinen fantasia ja tieteiskirjallisuus laadukasta kaunokirjallisuutta. Me tiedämme, että mätiä hedelmiä on kaikissa kirjallisuuden lajityypeissä, mutta joillakin lukijoilla on tarve arvottaa kirjoja niiden ”korkeakaunokirjallisen” annin perusteella.

Genrerasismia voi olla molemmin puolin: realistisen kirjallisuuden lukija saattaa julistaa inhonsa kaikkeen todellisuuden rajoilla leikittelevään ja sf/f lukija taasen voi syvästi inhota realistista tiskirättiproosaa. Lukijalla on oikeus tarttua juuri siihen teokseen joka häntä miellyttää, ja poissulkea se, joka ei häntä miellytä. Mutta kun myös kriitikot ja kustantamojen väki ovat lukijoita, törmäämmekin siihen ongelmaan, että suomalainen spefi on joutunut taistelemaan asemastaan kaunokirjallisessa kentässä. Vaikka tienraivaajia on ollut aina olemassa, kuten esimerkiksi Leena Krohn ja Maarit Verronen, väitän että vasta Johanna Sinisalon voittama Finlandia-palkinto on antanut spekulatiiviselle kirjallisuudelle oikeutuksen myös tiukimpien kriitikkopuritaanien mielissä. On olemassa eri lukijoita ja eri kohderyhmiä, joita kaikkia voidaan palvella, ja lopulta myös kustantamoissa on alettu ymmärtää, että spekulatiivinen kirjallisuus voi olla muutakin kuin Tolkien-kopio tai jonkun televisiossa pyörineen avaruussarjan toisinto.

Olin mukana perustamassa reaalifantastikkojen liikettä, koska en halua kirjoittajana lokeroida itseäni yhteen ainoaan tiettyyn genreen. En koe reaalifantastikkona olemista ja reaalifantasian kirjoittamista lajityyppisidonnaisena (synonyyminä esim. maagiselle realismille tai kummalliselle mainstream-vivahteiselle kirjallisuudelle) vaan ennen kaikkea ajattelutapana, jossa edetään tarinan ehdoilla, ei lajityypin konventioita orjallisesti noudattaen. Kun lähestyy kirjoittamista tietystä lähtökohdasta, minun tapauksessani melko selkeän Portti-koulukunnan kautta, voi helposti urautua ja alkaa toistaa itseään. Se voi käydä luomistyön esteeksi.

Olen tarvinnut raja-aitojen kaatamista oman kirjoittajaidentiteettini kasvattamiseen. Ja siitä johtuen monissa työ alla olevissa töissäni olen sekoittanut lajityyppejä liikaa suunnittelua välttäen. Se ei välttämättä ole hyvä asia, koska kustantamomaailmassa on kuitenkin olemassa jakoja, esimerkkinä nyt vaikka lasten- ja nuortenkirjallisuuden lupa liikkua fantastisissa maailmoissa, kun taas aikuiskirjallisuuden puolella realismin rajoja uskalletaan rikkoa vasta nyt enemmissä määrin. Instituutioiden harjoittamaa poissulkevaa lokerointia on aina ollut, esimerkkinä vaikkapa Tiina Pystysen aikuisille suunnatut runokuvakirjat, joiden perusteella Kirjailijaliitto ei ollut aluksi halukas ottamaan Pystystä liiton jäseneksi. (ks. tarina teoksesta Tiina Pystynen: Runousoppi)

Spekulatiivisen asema Suomessa on nousussa. Voi sanoa, että suomikumma (*) elää kultakautensa alkutaivalta. Valtavirtakirjailijat käyttävät teksteissään spekulatiivisia työkaluja, puhtaasti fantasian ja tieteiskirjallisuuden piiriin luokiteltavia teoksiakin julkaistaan aivan toisella tavalla kuin 1990-luvulla. Korkeakirjallisuuden julkaisijaksi profiloitunut Teos järjesti science fiction- ja fantasiaromaaneille kirjoituskilpailunkin.

(* Johanna Sinisalon suomennos termistä Finnish weird)

Silti yhä meiltä käytännössä puuttuvat aikuisille kirjoitetut fantasiasarjat, tai teokset, jotka sijoittuvat omalakiseen fantasiamaailmaan. Helena Wariksen teokset nyt lähinnä mieleen teoksina, jotka on jo luokiteltu aikuisten kirjoiksi, muutoin lähes kaikki fantastinen tuntuu ilmestyvän kustantamoiden nuortenkirjapuolelta. Kyse on ennen kaikkea kustannuspolitiikasta, ja siihen lukijat voivat vaikuttaa: ostamalla kotimaista fantasiaa ja viestimällä blogeissaan ja aina sopivan tilaisuuden tullen, mitä haluttaisiin luettavaksi. Muutoin ollaan tuontitavaran varassa. Oma merkityksensä on myös sillä, että kustantamoissa alkaa olla yhä enemmän ymmärtäviä lukijoita, jotka ovat itsekin perehtyneet spekulatiiviseen laajasti. Silti aina tarvitaan hyviä käsikirjoituksia ja kirjoittajia, jotka ovat tarvittaessa valmiita tekemään töitä, kirjoittamaan ja kirjoittamaan yhä uudestaan.

Vuorovaikutus on tärkeää. Toiset kirjoittajat, lukijat, kriitikot, liikkeet, manifestit. Jokainen palautteen murunen voi viedä kirjoittamista eteenpäin. jos ei muutoin niin vastarinnan kautta. Yhteistöt, yhdistykset ja lehdet ovat tärkeitä keskusteluareenoita. Meillä spefikirjoittajilla on halutessamme käytössä ainutlaatuinen foorumi, fandom, joka antaa meille etulyöntiaseman suhteessa taviksiin. Ei valtavirtakirjoittajilla ole lehtiä, koeyleisöä, palautemekanismeja samalla tavoin kuin meillä: siis vastaavaa mahdollisuutta kokeilla siipiään ennen kustantamon oven kolkuttelua.

Ja yhteisöllisyydestä tulee kiitollisuudenvelka, jota yleensä ei voi maksaa muille kuin meidän jälkeemme tuleville: kun on itse saanut apua ja ohjeistusta, antaa sitä eteenpäin uusille tekijöille, näin me kaikki teemme, jokainen omalla panoksellamme.

Usva-lehden perustin vuonna 2005 edistämään kaikenlaista spekulatiivista fiktiota ja toimimaan sillanrakentajana valtavirran suuntaan; tuomaan esille omaäänisiä kirjoittajia spefin määrästä riippumatta. Ripauskin taikaa riittää Usvan sivuille pääsyyn, jos tarinassa on imua, kaunokirjallista näkemystä tai sitä jotakin selittämätöntä. Erilaisten kirjoituskilpailujen tuomaristoissa olen kehittänyt kykyä olla toisenlainen lukija: hylätä se oma sisin ”minä tykkään juuri tästä” asenne, ja korvata se ammattimaisemmalla otteella, lukijalla joka näkee arvon tekstissä, jos se on ansiokas, vaikkei se olisi omiin makunystyröihin kohdistunut täsmäohjus. Tekstien laaja lukeminen, valikoiminen ja editoiminen on osa omaa kirjoittamisprosessia, sillä lukemisen kautta oppii näkemään omien tekstien vajavaisuudet. Samalla on keskusteluyhteydessä koko kenttään, siihen liikehdintään, jota ympäröivien ihmisten ja kanssakirjoittajien todellisuudessa tapahtuu. Yllättäen erääseen Usvan kirjoituskilpailuun tunki joutsenia eri muodoissa; tyttöjä jotka muuttuivat jouseniksi, täytettyjä joutsenia, kuoleman joutsenia, joutsenen näköisiä ihmisiä. En tiedä mistä kaikki nämä höyhenet tulivat, mutta vain kisan tuomaristossa pääsee näkemään tällaisia ilmiöitä ja pohtimaan, mitä se kertoo meistä ihmisistä ja ajatuksistamme juuri nyt.

*

Vanha ilmestynyt teksti muuttuu nopeasti vieraaksi. Sitä elää vain uusien tekstien elämä, niiden maailmoissa. Kun tarttuu vanhan tarinaan ja lukee sitä, huomaa usein hämmentyvänsä: olenko tosiaan kirjoittanut tällaista? Joskus tavoittaa vanhan minänsä, tekee aikamatkan menneisyyteen, mutta on aikoja jolloin sitä ei halua tehdä. Tarvitseeko kaikkea edes muistaa, kun teksti on jonkun toisen käsissä ja tulkittavana?

Haluan jonakin päivänä kirjoittaa Sen Suuren Scifi- tai Fantasiaromaanin, sitten joskus tulevaisuudessa, ajallaan. Sitä milloin se syntyy ja miten ei oikeastaan kirjoittaja itse pysty määrittämään, yrittää toki voi. Jokainen outo maailma on uniikki, jokainen kirjoittamisen teko ainutlaatuinen ja motivoiva – koskaan ei tiedä mitä lukijat ajattelevat, mistä nousee suosikki, mikä koskettaa ja jää elämään ihmisten mieliin. On uskallettava kokeilla erilaisia asioita, ja on uskallettava epäonnistua.