Tämän vuoden Finnconin kirjallisuusohjelma oli aika niukahkoa, mutta kirjoittamisesta oli oikeastaan vakiomäärä ohjelmaa: kiitos kirjoittajaperjantain ja ennätysmäärän erilaisia palkintojulkistuksia. En nyt ala erikseen kerrata jokaisen kisan tuloksia, mutta muutama havainto matkan varrelta.

Juuri ennen conia keskusteltiin kirjoituskilpailujen tiedottamisesta, joka oikeastaan liittyy laajemmin kirjoituskilpailujen merkitykseen ja arvostukseen. Kirjoittajat pitäisivät siitä, että tulisi väliaikatiedotteita enemmän (esim. kun voittajille on ilmoitettu sijoituksesta, siitä olisi virallinen tiedote). Usein tämä ei ole käytäntönä ollut, mutta sietää harkita, voisiko sitä muuttaa laajemmaksi toiminnaksi. Ymmärrän sen, että kisatulosten odottelu on hermoja raastavaa puuhaa. Toisaalta ymmärrän, että kisojen järjestely on usein vapaaehtoisvoimin toimivaa, ja työn määrä on syytä minimoida, jotta paukut riittävät oleelliseen.

Yhteisöllisyys oli tärkeäksi koettu asia. Se kävi ilmi Teoksen kisan voittajien Emmin ja Jennyn puheista sekä monen muunkin kirjoittajan puheista. Finnconiin tullaan ennen kaikkea tapaamaan samanhenkisiä ihmisiä. Kirjoittajia, lukijoita, kummallisesta kirjallisuudenlajista innostuvia ihmisiä. Tuttujen kesken voi vaihtaa kuulumisia, tuskailla oman kirjoittamisen kompastuskiviä ja ihmetellä kirjoituskilpailujen tuloksia. Oli myös hienoa nähdä yhteisöllisyyden tuottavan muutakin iloa kanssaihmisille: esimerkkinä vaikkapa URS-liikkeen ja Tutkan uunituore Pimeyden reunalla –antologia, taikka hullunhauska Neuvosto-Marvin ja Suomen Tieteisfilmiteollisuuden noususta ja tuhosta kertova Alienisti.

Olen tyytyväinen siihen, että Tieteis- ja fantasiakirjoittajien myyntipöydän takana oli kiva istua, ja siinä näki kirjoittamisesta kiinnostuneita ihmisiä (eritoten kun vieressä olivat esim. Tarja tai Ipa, jotka rohkeasti vielä mainostivat toimintaa ja tuotteita).

Spefigenren marginaalissa olemisesta en enää ole ollenkaan sitä mieltä, että olisimme siellä. On toki olemassa tilanteita, joissa spefi koetaan kirosanana, mutta kun katsoi Finnconin paneeleissa istuvia ihmisiä niin alkoi miettiä: olen ollut monissa mainstream-tilaisuuksissa, joissa esiintyjää seuraa viisi ihmistä. Täällä vähintään viisitoista, jopa viisikymmentä. Saarion Mari puhui tästä samasta ilmiöstä tieteis- ja fantasiakirjoittajien miitissä. Se on hieno tunne, kuulua olevansa samaa heimoa. Meillä on foorumi, yleisö, jolle kirjoittaa. Se on iso apu ja iso voimavara. Siihen kannattaa nojata niinä pimeinä talviöinä, kun oma teksti maistuu paskalta ja tekee mieli heittää näppäimistö nurkkaan.