Useamman käsikirjoituksen kanssa seurustelusta on se hyvä puoli, että kirjoittamisen kynnys madaltuu. Jos yksi jää jumiin, on aina toinen, johon tarttua. Yhden käsikirjoituksen ja tarinan uniikki luonne katoaa (ja se tunne, että teksti on niin ainutkertainen, että siihen on vaikea koskea). Haittapuoleksi voi sanoa sen, että saattaa innostaa kirjoittaa useita juttuja samaan aikaan, ja on valittava mihin keskittyy. Tekstit saattavat myös lainailla toisiaan, saada vaikutteita, rinnasteisuutta, joka on minusta hyväkin asia, mutta joskus saattaa aiheuttaa samanlaisia ilmaisuja ja ajastusmalleja teksteissä ja niiden pois perkaaminen on sitten jännittävää.
Editoiminen ja hiominen, jonka aikana ei tarvitse tehdä tarinalle sinänsä mitään, on aika monotonista puuhaa. Silti jossakin vaiheessa huomaa, että silmien läpi on kuukausien ajan mennyt jotakin todella typerää. Tarinan sisällä tulee sana- ja asiasokeaksi, ja olisi syytä ottaa etäisyyttä. Silti tekstin sisällä on minusta hyvä olla. Kun sieltä tulee pois, ja pitää pitkän tauon, on yllättävän vaikea päästä sisälle ja tarttua tarinaan. Eritoten, jos sattuu iskemään jokaisen tekstin kohdalla joskus tuleva ”tää on ihan paska” –vaihde päälle.
Moniajo ei ole kaikkien juttu, mutta minulle se on luonteva kirjoittamsen tila.
