Kun tekstin aloittaa ja se on hyvin lähellä omaa ihoa, sitä kirjoittaa itselleen. Mutta jossakin ketjun toisessa päässä on lukija, ja kirjoitusprosessin edetessä lukija alkaa vähitellen hahmottua. Kirjan idea kiteytyy. Sen teema paljastaa kirjoittajalle itsensä. Tunnelmat, näyt, kokemukset saavat hahmon, rakenteen, päähenkilöt, tarinan juonen. Jossakin vaiheessa intiimi ja henkilökohtainen muuttuu muille paljastettavaksi, ja sitten sen onkin kestettävä sekä lukijoiden ristituli että oltava hahmotettavissa oleva luettava kokonaisuus.

Lukija tulee lopulta osaksi kirjoitusprosessia. Edes siksi aikaa, että on mietittävä tekstin jännitteitä, onko tarinassa lukijalle poimittavia asioita, dramaturgiaa, oivallettavaa, rivien välejä, elämyksiä. Ja millä keinoin oman pointtinsa voisi kirkastaa ja sanomansa kiteyttää. Vaikka luova kirjoittaminen on itsensä ilmaisua, on se kuitenkin ennen kaikkea vuorovaikutusta, sanallista viestintää kirjoittajalta lukijalle. Lukija on kunnioitettava sen verran, että pyrkii tekemään mahdollisimman mielenkiintoisen paketin.

Jokaisella kirjoittajalla on hyvä olla ateljeekriitikko tai useampi, ja jossakin vaiheessa prosessia teksti on hyvä jättää heidän analysoitavakseen. Mutta on oma taiteenlajinsa, missä vaiheessa teksti kannattaa antaa luettavaksi. Raakateksti, juuri valmiiksi kaareutunut tarina voi olla niin keskeneräinen, että sen kommentointi on ateljeekriitikollekin liian työlästä. Tai kommentointi on silloin annettava aivan yleisten linjauksien perusteella, fiiliksen tavoittamisen ja suuren rakenteen perusteella. Liian valmiiksi puunatun tekstin näyttämisessä on taas se ongelma, että se saattaa olla perusteiltaan mätä, ja paljon jo hiottua menee täysin hukkaan. Siksi siis oikea ajankohta pitäisi osata haarukoida, ja löytää vielä lukija, josta on eniten iloa juuri kyseisessä työvaiheessa (ja joka on kartalla sen suhteen, mitä teksti mahdollisesti tavoittelee).

Oikeastaan tämä ateljeekriitikkovaihe on kirjoittamisen parasta herkkua, koska se antaa rytmiä ja vuorovaikutusta yksinäiseen puurtamiseen. Teksti pääsee testaamaan omilla jaloillaan seisomista turvallisessa ympäristössä.

Siksi myös pidän yhteiskirjoittamisesta: se on tavallaan jatkuvaa keskinäistä ateljeekritiikkiä.