Idols-Lassi ilmoitti eilen, että luopuu semifinaalipaikastaan. Netin keskustelupalstat pursuavat jo kolmea linjausta: sen kantti ei kestänyt / se halusi vain julkisuutta bändilleen / se ei olisi saanut muuttaa mieltään ja viedä jonkun toisen haluamaa paikkaa.
Oli Lassin motiivit sitten mitkä tahansa, ovat ne oikeutettuja. Minusta juttu käy esimerkiksi siitä, miten luovan ihmisen (tai ihmisen ylipäänsä) vaarana on se, että hän alkaa elää toisten odotusten varassa ja toiset odottavat, että reitti pitää kulkea tietyllä tavalla. Tehdä juttua toisille, kun sitä pitäisi ensisijaisesti tehdä itselle, omista haluista lähtien. On erittäin hyvä että jossakin vaiheessa pysähtyy miettimään ja tekee korjausliikkeen, jos tuntuu että nyt meno on liian lujaa tai ollaan menossa väärään suuntaan.
Sama pätee kirjoittamiseenkin. Mitä pidempään omia tekstejä ja toisten tekstejä katselee, sitä enemmän on tietoinen esteettisistä valinnoista, painotuksista, siitä mitä muut ajattelevat asioista ja mitä odotetaan (kilpailut, palkinnot, kaunokirjallisuuden portinvartijat, kriitikot, kustantajat, historia jne matriisi johon teksti sijoittuu).
Kirjoittajan sisällä on yleensä halu miellyttää toista. Lukijaa. Löytää joku joka vaikuttuu tekstistä, saa siitä elämyksen, pitää siitä, kehuu siitä. Perustelen väitettäni sillä, että yleensä lehdessä ollut negatiivinen kritiikki vituttaa tekstin kirjoittajaa. Jos lukukokemuksella ei olisi väliä, kritiikkiä tuskin edes hankkisi käsiinsä. Varmaan paksunahkaisia tai tyystin toisin suhtautuvia kirjoittajiakin on, mutta lienevät poikkeuksia (arvelen että muutamia tällaisia on kirjailijakunnassamme). Hyväksytyksi tulemisen tarve lienee ihmisen yksi perustarpeita, ja se näkyy yhtä hyvin arkielämässä kuin luovassa työssäkin.
Viimeisen vuoden aikana kirjoittaessa minulla on ollut sellainen olo, että minulla on selvä yhteys siihen, mitä teen ja mitä haluan tehdä. Runeberg-esiraadissa luin mahdottoman läjän teoksia ja näin koko kotimaisen kaunon kirjon yhden vuoden siivuna. Lukukokemuksena se oli vähintään kateutta herättävä: hitto kun toiset kirjoittavat niin hyvin, niin mehevistä aiheista, osaavat vetäistä kehiin mielettömiä kielikuvia, rakenteita, ideoita, tunnelmia… oli teoksen tyylilaji sitten viihde tai äärimmilleen viritetty taideproosa tai runous.
R-kasa aiheutti myös terveen reflektion siihen, mitä itse teen ja mitä haluan tehdä. Minulle kiteytyi selkeämmin ovat valintani: nämä teokset, valitsemillani strategioilla, eikä mitään muuta tarvitse kurkottaa. Ei pohtia miksi tuo tekee noin ja minä näin, vaan katsoa enemmän mitä itse tekee ja miksi ja mitä minä siitä saan flow- ja elämystasolla, kun sukellan tekstin sisälle.
Reaalifantastisen liikkeen perustamisesta on jo viitisen vuotta aikaa. Olen kirjoittanut reaalifantasian hengessä pariakin romaanikäsikirjoitusta. Niitä tehdessäni olen pyrkinyt etäännyttämään käsitykseni genrestä ja lukijan mahdollisista odotuksista mahdollisimman kauas ja pitänyt minun ja tarinan välisen vuorovaikutuksen avoimena kaikille mahdollisille vaikutteille. Molempiin teksteihin ilmaantui scifijuonne, mutta ne ovat samaan aikaan vähän muutakin. Kirjoittaessa painopiste on ollut henkilössä ja hänen kokemuksissaan, vaikka novum (juju), onkin pitänyt jossakin vaiheessa kiteyttää itselleen, ja sen muodostumisen myötä teksti alkaa saada lajityypillisiä piirteitä. Tekstin loogista rakentumista kun ei oikein pääse pakoon, ellei aio kirjoittaa tajunnanvirtadadaa.
Olen kirjoittanut myös romanttista jännitystä, jonka aikana selkeämmin huomaan miettiväni genren vaatimuksia ja potentiaalisen lukijan kokemusta. ”Tähän lisää jännitystä”, ”Tämän pitäisi herättää hilpeyttä”. Ja nyt toukokuussa ilmestyvä Eijan kanssa tehty yhteisromaani Routasisarukset on scifiä, mutta leikittelee kyllä paikoitellen fantasian kuvastolla (mm. puhutaan velhonkaavuista ja ennustuksista tietoisesti).
Reaalifantastisessa hengessä tekemäni teokset lähtevät lähiviikkoina kustantamoon. Niiden kohtalo riippuu siitä, ovatko ne tarpeeksi mielenkiintoisia tarinoita ja kokonaisuuksina – ei siitä miten ne lokeroituvat genrekentässä. Toivottavasti ne jonakin päivänä ovat myös muiden nähtävissä kansien väliin painettuna. Intiimeistä vain teksti&minä -hetkistä huolimatta tekstit ovat tarkoitettu jonkun muun luettavaksi. Ja sitten jännätään tykkääkö se joku niistä!