Uusi vuosi vaihtui, Usvan ylle laskeutui tauko, ja kunnollisen duunarin tapaan sairastuin juuri sopivasti jouluksi. Siinä sitten menikin kolmisen viikkoa erinäisten sairauksien kanssa. Lastentauteja, juu, välikorvantulehduksesta vatsatautiin. Sairasteluista huolimatta otin kovan niskaotteen teksteistä ja tein töitä päivittäin, joskus enemmän, joskus vähemmän. Juniorin päiväunet pyrin pyhittämään kirjoittamiselle. Korvien tukkoisuus taisi auttaa keskittymisessä.
Nyt tammikuisen arjen alettua tahti onkin sitten hiipunut, ja vain välttämättömimmän ennättää. Keväällä ilmestyvän Routasisarusten korjausversio on vielä tulossa työpöydälle, ja muutakin mielenkiintoista on tekeillä. Routasisarusten kansi tuli juuri näytille (tekijänä mainio Sami Saramäki) ja kirjaan kuuluvaa karttaa vielä rustaillaan. Mukavaa olla tässä vaiheessa, mukavaa että sen tarinan parissa saa vielä jatkaa kahden kirjan verran. Maailma on niin laaja ja tarina sen verran iso, että kunnollinen hauduttaminen on tarpeen. Lehtiä ja uutisia lukee sillä silmällä: toimisiko tämä osana tarinaa?
Olen mukana Teokselta ilmestyvässä Verenhimo -antologiassa (toim. Juri Nummelin), joka nimensä mukaisesti on koonnut kansiensa väliin vampyyritarinoita. Moni muukin spefi-tuttu on, kannattaa tsekata. Vampyyrit ovat vaikeita, mutta kiinnostavia. Jos ei olisi kaikkea muuta työn alla, saattaisin yrittää värkätä omaa vampyyriromaania (ideakin on). Tuskin siihen mitään todella uutta ja mullistavaa saisi kehitettyä, mutta jos saisi aikaan hyvän lukukirjan, ja sen tekeminen olisi hauskaa, niin mikäs siinä olisi nakuttaessa.
Taidan nyt kuitenkin jatkaa vanhojen kässäreiden kanssa flirttailua vielä hetken.
