Muutamat aktiiviset spefikirjoittajat ovat perustaneet URS-liikkeen tukemaan perinteisiä science fiction, fantasia- ja kauhutarinoita. Tässä lainaus URS:n facebook-profiilista:
”Uusrahvaanomainen spefi kulkee ylpeästi ja häpeilemättä Robert E. Howardin, H.P. Lovecraftin ja Edgar Rice Burroughsin jalanjäljissä. Uusrahvaanomainen spefi on paluu aikaan, jolloin barbaarit tiesivät teräksen salaisuuden, eristyneiden pikkukaupunkien liepeillä väijyi kosmisia kauhuja ja kuolevien planeettojen prinsessat olivat kauniita (sekä vähäpukeisia). Uusrahvaanomainen spefi on vapautta kirjoittaa ilman tarvetta kilpailla korkeakirjallisuuden kanssa.”
Leikittelen nyt ajatuksella, millainen olisi uusrahvaanomaisen julistuksen mukainen spekulatiivinen teksti. Olisiko näistä ohjeista dogmaksi asti?
- Tekstissä ei saa käyttää ennakointia tai rikkonaista tapahtumajärjestystä, vaan asiat on kerrottava kronologisessa järjestyssä.
- Tekstissä ei saa olla pitkiä takaumia, vaan perustarina on kerrottava yhdessä aikamuodossa, mielellään imperfektissä. Pluksvamperfektiä saa käyttää muistojen kohdalla kerronnan sisällä.
- Tekstissä saa olla vain yksi näkökulmakertoja.
- Teksti on kirjoitettava mielellään hän-muodossa. Minä-muotoisuus sallitaan, jos koko ajan pysyttäydytään havainnoivassa kerronnassa, eikä sukelleta liian syvälle kertojaminän sisäavaruuteen.
- Dialogin on oltava kikkailematonta, informatiivista, ohipuhumista ja dialogin käyttöä vain henkilöiden luonnehtimista varten on vältettävä. Dialogin merkitseminen lainausmerkeillä on perinteikästä.
- Tekstin on oltava mielellään kallellaan kertomuksen suuntaan. Mikään, joka alkaa muistuttaa avointa novellia, tai taidenovellia, ei ole tekstin kehityksen kannalta suotavaa.
- Kertomuksen loppuratkaisun on oltava suljettu. Avoimet, epämääräiset lopetukset ovat kirous.
- Tekstin on kunnoitettava viihteellisiä ja rahvaanomaisia arvoja. Selkeät lajityypit kuten barbaarifantasia, avaruusseikkailu, kauhukertomus tai dekkari ovat arvokkaampia kuin teksti, jota ei voida lokeroida genretekstiksi.
- Juoni ja miljöökuvaus menevät tajunnanvirran tai kielikuvaleikittelyn edelle
- Kielellisiä keinoja kuten kielikuvia, aistihavaintoja yms on käytettävä äärimmäisen niukasti.
- Intertekstuaalisuutta saa harjoittaa vain silloin, kun teksti solahtaa luontevasti osaksi kunnioitettujen URS-legendojen kuten Poen ja Lovecraftin jatkumoa.
- Kertomus ei saa sotkea eri lajityyppejä samaan säkkiin.
Näitä ohjeistuksia voi keksiä lisää! URS! URS!
EDIT: yleisöpalautteen perusteella tehdyt lisäykset:
- Genrenmukaisia kliseitä saa käyttää vapaasti.
Genreen kuulugvia kliseitä saa käyttää. Jos eletään taikuuden ja velhojen aikaa, on barbaari täysi ääliö, ellei hän hae miekkaansa edes vähän enchantia ennen kuin lähtee taistoon pahuuden voimia vastaan.
Toi on hyvä pointti, lisätään!
Minä-muotoinen kerronta on sallittua (ehkä jopa suotavaa), jos kyseessä on Lovecraftiaaninen kauhukertomus.
Tästä Sisätön kirjoittamasta jutusta:
http://www.lukukeskus.fi/lehdet/luku_i_fiilis_i_/painotuoretta.html
tuli hirmuinen tarve kirjoittaa sellainen ihan oikea sankari, kaikin puolin ylivoimainen ja puhtoinen, joka menee ajoissa nukkumaan eikä ikinä edes piere.
Kuvakielen käyttö on sallittua kertomuksen antagonisteille, mutta toiminnan erheellisyys tehdään välittömästi selväksi kylmällä teräksellä:
“Hahaa! Etkö tiedä, Conan, että olet kuin merestä lennähtänyt pisara ukkosmyrskyssä, ja mi…” Conanin miekka lopetti velhon hulluuden puuskan nopeasti vaimenevaan korinaan, ja maailma oli välittömästi jälleen hieman parempi paikka elää.
Kronologiaa voi kyllä rikkoa ainakin joissain tapauksissa. Esimerkiksi Lovecraft aloitti usein lopusta, kertoi ensin tarinan lopputuloksen ja sitten palasi ajassa taaksepäin kertomaan, mikä tähän lopputulokseen oli johtanut ja mitä tarkalleen tapahtui. Ja erilaisia kehyskertomuksia ovat toki käyttäneet muutkin.
Mutta noasti selaten hyvä lista, vaikka on vaikea sanoa, kuinka tiukasti näitä käytännössä noudatetaan. On jo liikkunut huhuja esimerkiksi postmodernista uusrahvaanomaisesta spefistä, onnea vain hänelle joka sitä hirviötä lähtee määrittelemään… ;D
Siis nopeasti selaten eikä noasti. Patterikäyttöinen näppäimistö pätkii taas.
JussiK:n täsmennys on hyvä: haen sillä kertojanäänellä jotakin sellaista, että äänen on oltava selkeä, ei saa sisältää kikkailua, ja sen focuksen pitäisi pysyä koko ajan alisteisena tarinalle ja juonelle. Täytyy miettiä miten sen muotoilisi ohjeeksi…
Ennakointi siis sallittua, jos sen tarkoituksena on toimia teaserina lopussa tapahtuvalle kauheudelle. Esim. “Jos olisin tiennyt, mitä Rääksylaakson luoliin meneminen tuli aiheuttamaan, en olisi koskaan suostunut lähtemään sinne.” Mutta ennakointia on käytettävä harkiten. Muutenhan se helposti menee epäkronologisella rakenteella kikkailuksi
Jukka: puhtoisen sankarin kirjoittaminen on kyllä melkoinen haaste, mutta varmaan oikeanlaista tausta-aineistoa inspiraatioksi lukemalla siitä selviytyisi…
Jerppuli: hauska idea! Tarinaan vaan mukaan URS-poliisi!
Kielikuvien käytössä vallitsee tietty kauhun tasapaino. Varsinkin fantasiateksteissä kielikuvien käyttö on kuvailussa ja kerronnassa yleistä ja ihan paikallaan. Vaan silloin toki mennään metsään, kun kielikuvilla kikkailu muodostuu tärkeämmäksi kuin itse tarina ja proosa muuttuukin lyriikaksi…
Itse julistus on oikeaa asiaa. Mutta eipäs ivata, noista ohjesäännöistä ei tarvita muita kuin että jutun pitää olla viihteellinen, vauhdikas ja rankka – sikäli kuin kukaan tässä taidepiipertäjien kasvimaassa osaa enää rankka olla luontevalla tavalla sortumatta pelleilyyn ja mauttomuuksiin. Pulp on nääs sekin taitolaji.
Lovecraftilainen juttu on eri asia. Sen ei pidä olla viihteellinen, vauhdikas eikä rankka, mutta kuitenkin se on ihan sama asia. Pulpilla ei ole määrämuotoa – se on ne, jotka sitä kirjoittavat, julkaisevat ja lukevat. Piipertäjät menkää niitä haikujanne haistamaan.
Ei tässä ivata, vaan nyt ihan vilpittömin mielin yritetään hahmottaa, millainen on URS-henkinen teksti ohjeiden tasolla. Asioista on aina helpompi keskustella konkretian tasolla: viihteellinen, vauhdikas ja rankkahan voi tarkoittaa ihan mitä tahansa, sanojansa oman pään mukaisesti, jos sitä ei jollakin tavalla rajata. Ja dogmailussahan on tavoitteena laittaakin niin tiukat rajat, että henki juuri ja juuri pihisee…
Ainakaan minä en koe aiempaa keskustelua ivaamisena. Minusta URS:in taustakeskusteluihin liittyi vahvasti tietoisuus julistukseen sisältyvästä huumorista, leikkisyydestä ja hirtehisestä seikkailuhengestä. Se ei kuitenkaan tarkoita pilkkaa, ainoastaan ymmärrystä historiaa ja genreä kohtaan.
Tarinoita on tarkoitus tehdä parasta mahdollista lopputulosta tavoitellen. Paras vain on määritelty…öh…uusrahvaanomaiseksi. Poissa ovat piikikäs kyynisyys, umpimielinen sanomisen tarve ja monitulkintainen mukataiteellisuus. Jäljellä on puhtaita, kirkkaita ja vetoavia juonitarinoita, joita ei ole pilattu itsetarkoituksellisella kikkailulla.
Musiikissa vastaava uusrahvaanomainen tulkinta voisi viime vuosilta olla vaikkapa Teräsbetoni tai Reckless love. Bändeistä pitäminen vaatii lapsenomaista vilpittömyyttä, kykyä eläytyä ja heittäytyä. Monelta se taito aikuisiällä puuttuu. Edellämainittu moni ei tule pitämään myöskään uusrahvaanomaisesta spefistä. Vika ei ole silloin kirjoittajassa tai genressä.
Ei millään pahalla Tapsa mutta barbaari hakemassa “enchanttia” miekkaan kuulostaa sellaiselta jutulta jota tapahtuu jossain roolipelinörttien kellareissa joissa “enchantataan” porukalla “miekkoja” ringissä.
Itsekin olen monikulmaisia noppia heitellyt kaverien kanssa ja pelannut tietokoneroolipelejä mutta olen huomannut että näiden pelien vaikutus genrekirjallisuuteen on ollut turmiollinen, kaiken oletetaan tapahtuvan jossain sääntöverkossa.
Perinteisessä miekka & magia tarinassa magia on jotain jota ei ole luetteloitu ja demystifoitu kuin jossain tietokone- tai roolipelissä niin että se barbaari vain kävelee jonnekin pistämään sitä miekkaansa loihdittavaksi. Lisäksi se barbaari on yleensä velhon kanssa napit vastatusten jostain muusta syystä kuin sen takia että velho on paha vaikka se velho tietysti paha ja moraaliton sälli onkin. Hienoja motiiveja on vaikkapa se että velholla on rahaa ja barbaarilla ei tai vaikkapa että velho on vienyt barbaarin muijan.
Kaikille pakollinen luettava ja klassinen barbaari vastaan velho tarina on Rober E. Howardin The Tower of the Elephant jossa velho päihitetään maagisella temppuilulla ilman mitään Gygaxilaisia +1 miekkoja.
Sääntöjen sanelu, luokittelu ja lokeroihin sijoittelu ovat omiaan kesyttämään ja kahlitsemaan. Semmoinen on varsinkin niiden hommaa, jotka eivät itse luo. Olenko väärässä, jos sanon sen olevan helmasynti etenkin kansainvälisessä scifissä?
Täällähän on käyty kiinnostavaa keskustelua mun lempilapsestani.
Jatkakaa toki, en häiritse tämän enempää. 
No hyvänen aika, puhuin fantasikliseistä, en tarjoillut juonikuviota.
Mitä olisikaan herooinen fantasia, jos meillä ei olisi sellaisia miekkoja kuin Stormbringer, Durandal, Excalibur, Mournblade, Andúril, Sting, Gramr…
Luin pari kertaa uudestaan oman kommenttini ja siinä on kyllä vähän semmoinen huutava ja sylkeä pärskyvä sävy. Mutta ei ole kyse siitä onko maagisia miekkoja vai ei vaan siitä että noudattaa jotain ulkoa saneltua genrelogiikkaa. Vanhassa genrefiktiossa rakastan sitä että tarina tulee ensin. Huolellinen maailmansuunnittelu on lähinnä akateemisten maailmanrakentelijoiden kuten Tolkien nyhjäystä. Howardilla maailma sisälsi aina sen mitä tarinat vaativat.
Luen kyllä hyvän ja viihdyttävän seikkailutarinan mielelläni vaikka ihan jokaisella olisi siinä oma isältä peritty pimeässä hohkaava muinaisten haltiaseppojen takoma demoniterä jonka ovat urhot temponeet kivestä.
Siis ensimmäisenä, eihän mikään genre tietenkään kirjoittajaa itseään rajoita mihinkään suuntaan. Jokainen kirjoittaa sitä, mitä haluaa. Jos lopputuotos sitten sattumoisin lopsahtaa URS- tai maagisrealistiseeen lokeroon, niin se on vähän voi voi, eihän sille voi mitään
Minä itse käsitän URS:in genre-ylpeytenä; scifi, fantasia ja kauhu voivat olla ihan sitä itseään, ja kirjoittaja voi ihan ylpeästi sanoa kirjoittaneensa genretarinan. Käsitän tämän vähän vastavetona sille, että uudemmat liikkeet spefin sisällä ovat nimenomaan halunneet rikkoa ja sekoittaa genrerajat ja ovat tehneet sen ylpeästi ja täysin tietoisesti.
Ehkä myös taustalla on sekin, että spefiltä vaaditaan (esimerkiksi kilpailuissa) nykyään lähes samanlaisia kirjallisia ansioita kuin valtavirtakirjallisuudeltakin. Ihan tyylipuhdas genretarina kun ei useinkaan herätä spefiä paljon lukeneiden päässä suuria väristyksiä – tarvitaan jotain uutta ja kummaa, jotain ennennäkemätöntä. No, sitä URS ei ole. Minusta on kuitenkin ihan hauskaa lukea tavalliselle lukijalle tarkoitettuja suoraviivaisempia ja selkeämpiä tarinoita, jotka pysyttelevät tuttujen ja turvallisten genrerajojen sisällä. Jos sen vielä voi tehdä tyylikkäästi, niin mikä ettei.
MaKo, hyvä huomio tuosta genreylpeydestä. Sanoisin, että sekä reaalisfantastiselle sekoittamiselle että puhtaalle genretekstille on kysyntänsä ja tarpeensa. Jos ajattelee valtakunnallisia julkaisukanavia, niin miksaukset ovat kustantajien mielestä ehkä houkuttelevimpia. Mutta edelleen odotetaan sitä kauhukirjallisuuden uutta tulemista… Ja onneksi on lehtiä, joiden kautta novellitkin pääsevät laajempaan tietoisuuteen.
Niin, kaipa me voitaisiin tähän urs-projektiin ohimennen vetäistä tuo kauhukirjallisuuden uusi tuleminenkin, muiden kiireiden ohessa…
Minä sanoisin, että tässä kontekstista scifin tarkoitus ei ole olla allegoria tai “kertoa enemmän kirjoitusajankohdastaan kuin tulevaisuudesta”. Yhteiskuntakritiikin sijaan sen tulee ensisijaisesti ihan puhdasta sense-of-wonder-runkkausta.