Olen jo pidemmän aikaa viettänyt aika hiljaiseloa täällä blogissa. Facebook-päivityksiäkin tulee satunnaisesti. Ei sikäli, etteikö kaikenlaista olisi sattunut ja tapahtunut – ei vain jotenkin ole ollut sellainen fiilis, että olisi jaksanut ottaa kantaa ääneen. Joskus tuntuu siltä, että ns. kirjalliseen keskusteluun osallistuminen on yhtä tyhjän kanssa, sillä karavaani kulkee eteenpäin koirien louskuttamisesta huolimatta tai ehkä juuri koirien innoittamana. Tällä viittaan nyt vaikkapa viimeaikaisiin uutisiin kustantamoiden tilanteesta tai vaikka kirjailijan roolista ja vaateesta markkinoida itseään.  Asiasta olisi paljon sanottavaa, mutta onko sillä loppujen lopuksi väliä, kun oleelliset jutut on jo sanottu  – ja ehkä on viisaampi vain sensuroida itsensä ja keskittyä kirjoittamaan. Tärkeintä pitäisi olla kirjallisuus, kirja, kirjoittaminen – tarina, teemat, sisältö. Tekstit puhukoon puolestaan.

Vaikka kirjailijalle toisinaan tuleekin semmoinen olo, että pitäisi heittäytyä hulabaloon vietäväksi (tai jollakin tavalla päästä hulabaloon keskipisteeksi), niin oleellista on kuitenkin teksti. Ilman sitä ei ole kirjailijaa, ei kirjoittajaa. Kaikenlaiset epävarmuustekijät (osaanko / lukeeko kukaan /jos minua ei arvosteta / julkaistaanko tätä/ entä jos nauretaan )  pitää niskaperseotteella kurittaa pois häiritsemästä. Minä itse olen itseni ensimmäinen lukija ja fani. Jos minulla on tarinan kanssa hauskaa, muillakin voi olla.

Minä olen enimmäkseen hauduttanut ja märehtinyt ja marinoinut tekstejäni. Ensi kesänä ilmestyvä yhteisromaani oli editointikierroksella ja palasi takaisin kustantamoon (kyllä, se ilmestyy näillä näkymin vasta ensi kesänä vaikka alkaakin olla jo aika kuosissa). Kesän aikana olen kirjoittanut yhtä novellia. Ja lopun aikaan harmitellut, mitä haluaisin seuraavaksi tehdä, mutta en ole saanut aikaiseksi. Siis ajan puutteesta ei ole kysymys – aikaa on aina järjesteltävissä kirjoittamiselle, jos niin haluaa. Mutta välillä on kausia, että jos ei ole pakko niin ei irtoa (jos tällaisena kautena haluaa saada aikaan jotakin on laitettava itsensä pakon eteen).

Lukenut olen paljon. Arvioita en ole lukemastani ehtinyt kirjoittaa, vaikka monia hyviä löytöjä on vastaan tullutkin. Kevään ja kesän aikana olen lukenut kaksi teosta, jotka ovat Tärkeitä Kirjoja itselleni. Tähtifantasia-palkinnon saanut Haruki Murakamin Kafka rannalla. Se kuuluu niihin teoksiin, joihin tulen palaamaan uudestaan siksi, että sen surrealistisen kummallinen maailma runsaine yksityiskohtineen vaikuttaa taatusti kirjoittamiseeni. Toinen on Joe Hillin novellikokoelma Bobby Conroy palaa kuolleista. Sen novellit ovat huikeita arkirealistisen, makaaberin, spekulatiivisen uhkan ja yliluonnollisen välillä tasapainoilevia. Paljon kauhua lukenutta eivät hirviöt hetkauta, mutta novelli, jossa päähenkilö joutuu elämänsä liriin todella epäoikeudenmukaisesti, ja kirjailija sitten jättää lukijan kammottavan tilanteen keskelle – se on kauhua se. Semmoista haluaisin itsekin osata joskus kirjoittaa.

Henkilökohtainen katastrofi liippasi läheltä: kannettavani hajosi ja miltei menetin kässärini. Mutta onneksi olin laittanut juuri edellisviikolla kaikki romaanikässärini ja viimeisimmät novellini sähköpostitse itselleni jemmaan – ne säästyivät. Kaikkea sälää kahden vuoden ajalta meni, mm. kirjamuistiinpanoja. Kyllä, tiedän että olisi hyvä varmuuskopioida paremmin. Mutta eihän suutarin lapsilla kenkiä ole! Olen lähinnä iloinen siitä, että nyt minun ei tarvitse siivota konetta ja miettiä, mikä tiedosto on säästettävä ja mikä ei. Kone hoiti senkin homman puolestani.

Kesän aikana meni muuten mäsäksi mp3-soitin, auto piti rempata Finnconin jälkeen, ja meni miehen irrotettava kovalevykin… Jos kasaan laskee syöksyvirtauksen pirstaloiman datakuusen niin tekniikka on tämän kesän aikana ollut huonossa hapessa.