Viime viikonloppuna oli skriptonauttien kokoontumisajo täällä meillä Ristiinassa. Ihan kaikki nautit eivät paikalle päässeet, mutta mukavan kookas poppoo silti. Viikonloppu sujui kirjallisten keskustelujen ja kaunokirjalllisen työskentelyn merkeissä. Kävimme läpi toistemme tekstejä ja annoimme asiantuntevaa palautetta. Kirjoittaja on usein (ainakin tällä kertaa) paras henkilö kommentoimaan toisen kirjoittajan tekstiä, kun pitäisi antaa tarkkoja ohjeita siitä, miten tekstiä voisi konkreettisesti korjata.
Lumihiutale/Nanowrimo-romaanini “Lammaspaimen” oli luettavana, ja sain sen jatkotyöstöä varten arvokkaita vinkkejä sekä varmistuksia. Tarinassa on kolmen eri kertojan näkökulmaa, ja näiden tasapainottaminen on tarpeen. keskeneräiset kohtaukset on kirjoitettava auki ja lopussa lunastettava kaikki alussa luvattu – myös kasvatusta huippukohtauksiin. Mutta palaute oli sen verran kannustavaa, etten pidä jäljellä olevaa työtä enää kovin mahdottomana: juonirakenteen saa kuntoon yhdellä työstökerralla, ja kielenhuollon voi tehdä toisella kerralla. Sitten kässärin voisi postittaa pois kuleksimasta…
Kirjallisten viikonloppujen aikana tuntuu siltä, että talo oikein syttyy uuteen elämään, ja työn raskauttama mielikin virkistyy. Vertaistuki on vailla vertaa: toisten tekstien käsittelystä oppii yhtä lailla kuin siitä, että saa palautetta itse. Lisäksi viikonlopun jälkeen huomasi tarpeen ryhtyä taas kirjoittamaan. En ole muutamaan kuukauteen ehtinyt juuri lainkaan sukeltaa fiktiivisiin maailmoihin. Nyt on taas aika.
