Eilen Juniorin päiväunien aikaan oli aikaa kirjoittaa, ja ihmettelin, mihin tarttuisin seuraavaksi. Päädyin sitten kirjoittamaan romaanin loppuluvun. On tavallaan helpottavaa nähdä jo nyt, mihin tarina päättyy, kuinka sankari palaa kotiin (ja mikä kotiinpaluussa on pielessä). Tällainen teos kaipaa jäähdyttelylukua, ja vika luku on siihen oivallinen. Toiseksi vika voi olla sitten se toimnnallinen kliimaksi, jossa kaikki varsinaisesti ratkeaa ja päähenkilöiden kohtalo sinetöidään.
Grafomaniassa oli viestiketjussa viikon paras heitto: tämä kuu on National None Writing Month…
Kirjoittajatreffeillä on muuten kätevä nanoa tukeva bloggaus menossa tämän kuun ajan.
Lisäksi ihan toiseen aiheeseen liittyvä juttu, YLE näköjään helpottaa kirjoittajien ja tuotantonsa välistä kanssakäymistä. Kohtauksessa onkin menossa kilpailu kolmen minuutin kuunnelmasta.
Nyt pitäisi kuitenkin päkertää lisää sanoja. Olen lihottamassa jo kirjoitettuja kohtauksia, välttelen uusia juttuja.
Heh, otsikon luettuani kauhistuin, että olet jo ekan kirjoituskerran selättänyt (yksien päiväunien aikana – huh, mikä kollega!) Mut ei sentään.
Lopusta: olen sen verran turvallisuusfriikki, että mun täytyy aina tietää etukäteen, miten tarinani päättyy. Olen myös tehnyt sitä, että olen kirjoittanut loppuluvun valmiiksi, mutta vähintäänkin loppukohtaus on mielessäni valmiina tarkasti. Alun ja lopun välillä voi sitten puolestani tapahtua vaikka mitä jännää, ja on kivakin heittäytyä tarinan vietäväksi, kunhan tiedän, mistä itseni lopulta löydän.
Loppukohtauksen tunteminen kyllä helpottaa tarinan kirjoittamista. Usein sen suunnittelen valmiiksi, mutta se voi tarinan aikana iloisesti muuttua.