Eilen oli välipäivä ja autossa tuntikaupalla istuessani ehdin miettiä nanoilun vaikutuksia kirjoittamiseen. Selvästikin minun on tänä vuonna helppo pysyä päivätavoitteessa 1667 sanaa (noin 7 liuskaa tekstiä) ja aikaa siihen vaaditaan noin pari tuntia. Vaikea sanoa paljon käytän aikaa konkreetisti, koska kirjoitan lähinnä kymmenen minuutin satseissa silloin tällöin päivän aikana, ja aika yöpainotteisesti. Näin rikkonainen kirjoittaminen ei onnistuisi, jos ei olisi valmiiksi mietittyä runkoja ja henkilöhahmoja. Valitsen kohtauksen ja täytän sen melko vapaasti assisioiden tekstillä. Toissapäivänä syntyi kokonainen luku tuonelasta, kun henkilöhahmot olivat valmiiksi tuttuja ja pystyin viittaamaan detaljeihin, joista olen aiemmin novelleissani kirjoittanut.
Yritin vuonna 2003 nanoilla, mutta silloin yritin kirjoittaa ilman etukäteissuunnitelmaa, ja siitä ei tullut mitään. Tekstiä ei synny, jos sen kaikki osa-alueet keksiä täysin tyhjästä tietokoneen ääressä. Tarvitsen idean, joka piiskaa eteenpäin, tai jonkun johtoajatuksen joka kuin itsestään kerii sujuvan juonen esille.
Pikakirjoittaessa omat tyylivirheet ja kirjoittamisen ongelmakohdat korostuvat. Ympäristökuvaus ja perusdialogi syntyy minulta nopeasti, mutta ihmisten toiminnan kuvaus esim. keskustelun aikana on itseään toistavaa ja tönkköä. Tiedän siis mitä editointikierroksella on erityisesti parannettava. Muutama perin hömmelöitäkin juttuja tällä tahdilla on syntynyt: paimen mmvetoaa useammassa kohdassa siihen, ettei hän esim. tiedä naisista/kaupungista/tavoista juuri mitään, kun on asunut vuorilla lampaiden kanssa…
Miesväki kissaa lukuun ottamatta häipyi (kissa kyttää hellalla olevaa paistia). Siis kirjoittamaan!
