Samaan aikaan kun Nuori voima alkaa julkaista uutta kritiikkiin keskittyvää liitettä, kirjoittaa kirjailija-kriitikko Heikki Saure Journalisti-lehdessä, kuinka kritiikki murskataan. Kirjailijankin kannalta on aika tylyä, jos yksi ja sama kritiikki ilmestyy lähes kaikissa maakuntalehdissä.
Taitaa olla niin, että kritiikkejä löytää nykyään parhaiten verkosta ammattilaisten, vannoutuneiden harrastajien ja tavallisten lukutoukkien blogeista.
Kritiikkiä esitetään myös kustantajaa kohtaan ja kriitikkoa kohtaan (ks. ensimmäinen vastaus artikkeliin).
Näin kriittisenä päivänä onkin kiva haastaa kaikki blogin lukijat esittämään ylisanoja pursuavan, yltiöpositiivisen arvionsa mistä tahansa kirjasta tai käsikirjoituksessa haluamallaan tavalla: blogissa, suusanallisesti tai pantomiimina.
J. Pekka Mäkelä ehtikin jo blogissaan hämmästelemään Kirjavinkkien Karsta-arvion positiivisuutta: http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/karsta/
Mutta minkäs teet, se kun vaan on ihan oikeasti tosi, tosi hyvä kirja!
En voi ottaa kantaa Jerrmanin arvion todenperäisyyteen, koska en ole kirjaa lukenut. Ymmärrän kuitenkin hyvin sen aiheuttaman vastareaktion.
Suomalaisen taidekritiikin (kuten monen muunkin julkisen vuoropuhelun) lähihistoria on kyyninen ja piikikäs. Viisaus osoitetaan kaivamalla esiin virheet, ei ymmärtämällä ansioita. Moni muistaa Seppo Heikinheimon tai Jukka Kajavan kärkevät kirjoitukset. Latistamisen linjaa noudattaa yhä ainakin jokunen kannuksensa ansainnut kriitikko.
Useimmat kriitikot ovat asiallisia ja hyvä niin. Toistaiseksi Suomessa hyväksyttävissä olevan kritiikin asteikko liikkuu kuitenkin pääosin yhä negatiivisen ja asiallisen välillä. Miinusnapainen lähtökohta on vahva. Kritiikki ei voi olla positiivista. Jo sanakin sen kertoo, kritiikki. Vai kuinka moni olettaa palautteen olleen positiivista, jos toimintaa on kritisoitu? Positiivinen, kannustava tai jopa ylistävä arvio ei ole enää kritiikkiä, vaikka se olisi kuinka totta. Se on kehua, markkinointia, kritiikiksi verhottu mainospuhe, scififanaatikon oman lehmän ojasta vetoa.
Kritiikin yleistä ilmapiiriä vasten peilattuna Jerrmanin arvio on ylitsevuotavan positiivinen. Se nousee hyväksyttävissä olevan asiallis-negatiivisen asteikon yli. Kritiikin status on tuhottu. Hyi, mikä häpeä! Ja vielä Helsingin sanomissa! Niskavillat pörhistyvät. Missä on oikea, perinteinen kritiikki? Missä on lokakuun sateeseen sopiva, kirjailijan itsetuntoa koetteleva sävelasteikko? Missä on Jerrmanin pätevyys kirjoittaa kirja-arvioita?
Pakko käydä loiventamassa, palautumassa todellisuuteen, lukemassa valikoitujen kriitikoiden niitä ihan oikeita kritiikkejä, jotka pitämättömästi todistavat, että kirjallisuuteen ei juurikaan kannata tuhlata aikaa. Onneksi heitäkin on. He vapauttavat minut syyllisyydestä. Ei tarvitse lukea, ei kannata, ei ole sen arvoista. Kirjat ovat huonoja ja televisiosta tulee Big brother.
Moni muistaa Seppo Heikinheimon tai Jukka Kajavan kärkevät kirjoitukset.
Korjaus: Moni muistaa Seppo Heikinheimon tai Jukka Kajavan kielellisesti nokkelat teilaukset mutta ei heidän positiivisia arvioitaan, vaikka he ovat kirjoittaneet niitäkin yllin kyllin. Nykykritiikin ongelma ei ole liiallinen negatiivisuus, kuten joskus ajatellaan, vaan epäammattimainen fanimentaliteetti: arvostellaan pinnallisesti vain sellaista, mikä on omasta mielestä kivaa ja varmasti hyvää.
Ammattimaisen erikois- ja päivälehtikritiikin arvo on siinä, että se pystyy teoksen esittelyn lisäksi myös avaamaan sen sisältöä ja merkitystä kritiikin lukijalle ja erittelemään sen ansioita ja puutteita. Ammattimainen kriitikko tuntee alan ja sen historian ja osaa asettaa kunkin teoksen perusteltuun kontekstiin.
Kirjavinkit on arvokas ja vallan erinomainen sivusto, mutta sen lukija-arviot eivät voi eivätkä yritäkään kilpailla em. arvostelujen kanssa, vaikka Toni Jerrmania arvostelijana kovasti arvostankin. Toni osaa kirjoittaa erilaisen ja silti hyvän tekstin niin Kirjavinkkeihin, Tähtivaeltajaan kuin Hesariinkin.
Lisään kuitenkin vielä, että symppaan vähän myös Hesarin scifi-linjauksia moittineita.
Ei ole tavatonta, että kriitikot ja toimittajat pitävät päivälehtiteksteissään vähän lempimarginaali-ilmiönsä puolta. Kun kirjoitetaan suurelle yleisölle vähän tunnetusta ja usein syrjään jäävästä aiheesta kuten sirkustaiteesta, sarjakuvasta tai scifistä, on kiusaus keskittyä kehuihin – tai ainakin valita huomion kohteeksi juuri ne teokset, joissa kehuttavaa aivan varmasti löytyy. Kritiikin kirjoittaminen on aina myös kulttuuripolitiikkaa ja vaikuttamista.
Tämän ymmärtää, mutta kyllähän ajoittaiset haukut antaisivat paitsi totuudenmukaisemman, myös kiinnostavamman kuvan marginaalin meiningeistä. Ei kaikki scifi niin erinomaista ole kuin mitä Hesaria lukemalla voisi päätellä.
Joo, tunnustetaan. Ei edellämainittujen kriitikkojen työ pääosin ollut taiteen teilaamista, vaikka heidän maineensa on juuri negatiivisten kritiikkien leimaama. Ammattimaisen kritiikin sisällöstä ja arvosta olet myös aivan oikeassa.
Pidän, siis ihan aidosti, hyvin tehdyistä arvioista. Pääosa ammattimaisesta nykykritiikistä onkin asiallista ja asiantuntevaa. Mutta jos asialinjalta lipsahdetaan, ei lipsuminen yleensä ole positiiviseen hehkutukseen vaan ilkeilyyn ja piikikkyyteen. Tästä johtuen kritiikin skaala on negatiivis-asiallinen. Nyt siis puhutaan ammattikriitikoista, ei fanisivustoista.
Onko arvostettujen ammattikriitikkojen valtakunnan päälehdissä harrastama “kielellisesti nokkela teilaaminen” millekään taiteenlajille koskaan, millään tavalla hyvästä? Siis se, että arvostettu ammattilainen saa kansan nauramaan oman alansa taiteentekijälle? Tuskin. Kuitenkin se on ammattikriitikolle hyväksyttävämpää kuin hehkutus, koska hehkutus on epäammattimaista, kyynisyys elämänviisautta.
Ehkä Jerrman todella lipsahti hehkutuksen puolelle. En tiedä, kun en ole kirjaa lukenut. Vaikka niin olisi käynyt, pidän liikaa positiivisuutta lähtökohtaisesti ammattikriitikollekin hyväksyttävämpänä kuin norsunluutornista heiteltyjä ironisia mukahauskuuksia. Siksi minua myös häiritsi ankara kriittisyys, jota arviota kohtaan osoitettiin.
Asiallisuudesta lipsuminen, kumpaankaan suuntaan, ei siis lähtökohtaisesti kuulu ammattimaiseen kritiikkiin. Toisaalta en pidä kummankaan pään venyttämistä kritiikin todellisena ongelmana. Sen sijaan todellinen ongelma on, jos päivälehtien sivuilla ei ole ammattimaiselle kritiikille tilaa. Silloin alkaa sävyllekin olla yksi ja sama.
Ehdit kirjoittaa jatkon sillä aikaa, kun kirjoitin ensimmäisen vastineen. Olet jälleen aivan oikeassa. Kuka tahansa valitsee arvosteltavaksi hyvän teoksen, jos kokee oman alansa olevan aliedustettuna lehdistössä. Kukapa tahtoisi, että itselle rakas ala, kerrankin esillä ollessaan, leimautuu kaikin puolin kehnoksi. Inhimillistä, sanoisin.
Jerrmanin positiivisuuteenkin on lääke, enemmän genrekirjallisuuden arvioita Helsingin sanomiin. Mahtuisi mukaan scifin koko skaala, niitä asiallisia haukkujakin.
Vauhtia kritiikkikeskusteluun voi ottaa myös tästä:
http://miiatoivio.blogspot.com/2009/10/miksi-timo-harjun-kirjaa-ei-luettu.html
(nyt ei jaksa kirjautua blogiin)
Kyllä kyllä. Täytyy ottaa huomioon myös se käytännön seikka, että kunnon teilauksen kirjoittaminen on paljon hauskempaa ja myös helpompaa kuin kunnon hehkutuksen. Jälimmäisen tyypin kritiikistä tulee helposti jotenkin valju.
Tämä asia askarruttaa kokeneita ammattilaisiakin. “Miten kiitellä niin, että toisia kiinnostaisi?” kysyi Martti Anhava tuoreessa Kritiikin uutiset -lehdessä.
Heh, olen aina arvostanut kriitikoita, jotka osaavat kirjoittaa niin, että heidän kritiikkinsä luettuani tiedän, kiinnostaako kirja tai elokuva minua. Ihan sama tältä kannalta, teilaako kriitikko teoksen vai kehuuko, tärkeintä on mulle ollut sen infon saaminen kritiikistä, jonka perusteella voin päättää, luenko kirjan, katsonko leffan vai en. Näitä kriitikoita, jotka osaavat poimia teoksesta olennaisen, on valitettavasti vähän. Ja nykyään tuntuu olevan liikkeellä paljon niitä kriitikoita, jotka kertovat kritiikissä juonen. AAARRRGGGH! Mikään ei ole raivostuttavampaa! Moni kirja on jäänyt lukematta, kun kriitikko on paljastanut juonen käänteet ja vienyt lukijalta kaiken löytämisen ilon. Tästä syystä luen nykyään hyvin varovaisesti kritiikkejä; sf/f-puolellakin luen novelliarviot ja tuomarien luonnehdinnat kilpailutöistä vasta sen jälkeen, kun olen lukenut itse tekstin.
Mua vähän harmittaa se että Hesarin scifikirjakritiikkien perusteella osapuilleen jokainen scifikirja on mestariteos tai ainakin tosi supermielenkiintoinen puutteista huolimatta. Olen joskus mennyt innokkaana kauppaan ja ajatellut että kohta pää räjähtää kirjallisesta nautinnosta, ja pettymys on ollut kova, kun kirja onkin osoittautunut ihan tavallisen vaatimattomaksi. (En puhu nyt tietenkään Karstasta, en ole sitä vielä lukenutkaan!)
Hesarin scifikriitikot kirjoittavat muualle paljon informatiivisemmin. Lieneekö sitten kyse siitä, että scifin harrastajina he haluavat tukea Hesarin jutuissa ylipäänsä scifigenreä ja hehkutus menee yli? Mun mielestä se hehkutus ei palvele mitään lukijaryhmää. Enkä oikein tiedä tuoko se genrelle uusia lukijoitakaan.
Mutta sinänsä on kyllä hyvä, että spefiä Hesarissa arvioivat genren tuntijat. Joskus kun joku “staff-reporter” arvioi spefikirjan, arviossa tupataan lähinnä äimistelemään että mitä ihmeen sekoilua ja paskaa tämä oli.
No nyt mä vasta luin sen Hesarin Vellum-arvion herättämän keskustelun! Mutta siis joo, en yhtään ihmettele, että se mestariteoksiksi julistaminen alkaa jo kääntyä itseään vastaan ja joku alkaa sitten haukkua scifiä jonninjoutavaksi makulatuuraksi.
Kirjavinkit tunnustautuu estoitta antaumuksellisen fanihehkutuksen pesäkkeeksi kirjallisuuden kentällä. Se ei siis ole kritiikkisivusto, arvosteluista puhutaan lähinnä siksi, että lukijat etsivät arvosteluja, vaikka eivät oikeasti aina etsikään.
Korjattakoon vielä se, että Toni Jerrman ei kirjoita Kirjavinkkeihin.
Kiinnostuksella olen seurannut kustantajaa kohtaan (taas) virinnyttä kritiikkiä. Toimittajan spekulatiivisen lokikirjan lukijana odotankin lisää paljastuksia! Onko Anne tyytyväinen kirjojensa markkinointisuunnitelmaan? Onko kustantamon johto osoittanut riittävää aktiivisuutta sähköpostiviesteihin vastaamisessa?
Olen sen verran pihalla tapahtumista, että minäkin elelen nettijuorujen varassa. Lasten- ja nuortenkirjaosaston tekijöitä ei tosin allekirjoittajajoukossa ole mukana, eli selvästikin protesti keskittyy kotimaisen kaunon puolelle.
Markkinointi? Mitä se on? Kun talossa on 500 kirjailijaa, niin en ole koskaan olettanut, että minulle järjestettäisiin julkistamistilaisuuksia tai henkilökohtaisia kiertueita. Kirjat näkyvät nettisivuilla, kustantajan katalogeissa ja yhteismainoksissa. Messuille tulee kutsu esiintymään (ei palkkiota) jos sattuu olemaan tuores kirja ulkona, semmoinen joka vielä sattuu olemaan markkinointiin soveltuva. Usein messuesiintymiset ovat jonkun muun tahon järjestämiä (kiitos esim, scifiseurat ja Suomen Nuorisokirjailijat…)
Siihen on niin tottunut (ja varmaan alistunut), että on ihan tyytyväinen, jos kustantaja mainostaa kärkinimiään. Niiden kohdalla markkinointi voi tuodakin taloon tuloja, joiden ansiosta talon tulos on positiivinen, ja minunkin teokseni julkaisemiseen saattaa olla taas varaa…
Markkinointisuunnitelma, jos sellainen on, on siis lähinnä omassa päässä.
Kerran näinkin päin! Huomattavasti useammin minua on kyllä parjattu siitä, että haukun suurilevikkisessä mediassa lyttyyn “hyviä” sf-kirjoja…
Ja tällä hetkellä julkaisuaan sattuu odottamaan kaksi arvostelua, joissa toisessa kehutaan ja toisessa kritisoidaan. Damn!
Hal Duncanin Kaikkeuden kirja (= Vellum & Muste) on kyllä totaalisen ehtaa kamaa. Mestariteos mikä mestariteos. Sitä ei käy kiistäminen.
Sama koskee myös M. John Harrisonin Valoa, jota voi kutsua keskinkertaiseksi ja mielikuvituksettomaksi ainoastaan piloillaan. Mutta netti nyt on täynnä tyhjänpäiväistä trollausta, jolle ei kannata huomiota uhrata.