Oudot tulivat taas. Minä aavistin niiden tulon. Alakerrassa tuoksui liha-jota-en-saanut ja jalkoja jalkoja jalkoja juoksi portaita ylös alas narinaa. Aluksi pysyin poissa. Muistin oudot. Ne tulevat toisille minunlaisilleni tuoksuvissa laatikoissa, levittäytyvät sisälle ja pihamaalle ja pesiytyvät nurkkiin niin, että vain sohvan takaa pystyy hiipimään huomaamatta huoneeseen-jossa-on-kaappi. Siellä olin piilossa monta tuntia. Nukuin. Uneksin. Kun kävin alhaalla, tyhmä karvainen oli paikalla. Se sulkeutui outonsa kanssa koppiin yöksi.

Päivä on niiden aikaa, mutta yö minun. Kun oudot koteloituvat kankaisiin, minä otin reviirini. Kävelin koko talon läpi. Osa oudoista sisälsi tuttuja tuoksuja. Ensimmäisenä yönä kävin painamassa yhtä tassuillani. Se pysyi peiton alla. Sitten uskalsin jäädä makaamaan sen päälle. Outo oli lämmin.

Toisena päivänä pysyin poissa, kunnes oudot alkoivat rauhoittua. Kävin nuohoamassa yhden oudon kankaan läpikotaisin. Nyt siinä oli minun reviirini raja. Alakerrassa oudot istuivat, kävelin niiden keskelle, mutta koska ne kaikki yrittivät jähmettää katseellaan, menin pois. Pölläytin harhautuskarvoja.
Yöllä taas kävelin huoneissa, joissa oudot koteloituvat ja kävin keräytymässä vuoronperään outojen viereen, tyynylle tai rintakehälle tai jalkoihin. Lopulta riitti oli valmis, ja oudot siirtyivät toiseen aikatodellisuuteen. Nyt voin kulkea huoneissa ja oudot näkyvät vain harhamina silmäkulmassa, kun oikein tarkasti katsoo.