Petri Laineen ja minun kirjoittama yhteisnovelli Lumen kevät on ilmestynyt uusimmassa Portissa (4/2008). Tarina kertoo jäistä planeettaa tutkivista geologeista ja arkeologeista. Päähenkilö Faya selvittää kollegansa kuolemaa ja yrittää jäsentää sisällään kalvavia epäilyksiä. Portissa tekstiä oli luonnehdittu planeettascifiksi. Portin palkintojenjakotilaisuudessa myös mainittiin, että novellimme on vuoden 2008 voittajista scifistisin.
Yhteiskirjoittamisestä on minulta usein kysytty, että kuinka sitä on mahdollista tehdä, eikö tule riitaa ja kuinka käytännön kirjoittaminen sujuu. Minulla on kokemusta yhteiskirjoittamisesta Eijan ja Peten kanssa, ja molemmista on samanlainen tuntuma: yhteiskirjoittaessa ideat sinkoilevat ja itse työstövaihe on nopeaa ja innostavaa. Harvemmin tulee käytettyä vuoronäkökulmatekniikkaa, vaan yleensä tekstiä editoidaan vuorovedoin niin kuin se olisi täysin omaa, eli poistaa ja lisätä saa omalla vuorollaan kuten haluaa.
Perusedellytys homman toimimiseen on se, että löytyy sopiva työpari. Kaikkien kanssa juttu ei sujuisi. Molemmilla täytyy olla samankaltainen näkemys hyvästä kaunokirjallisuudesta, ja persoonien täytyy olla joustavia ja hyviä sietämään toisen kirjoittajan konkreettista kritiikkiä, sitä kun hyvänä pidetty kohta tai kohtaus deletoituukin yhtäkkiä pois.
Tässä pieni näytepala novellin alusta.
Isälläni oli tapana sanoa, että on tarinoita, jotka kannattaa unohtaa. Sellaisia, jotka syystäkin tukahdutetaan niin, ettei henkäystäkään jää jäljelle. Hän tarkoitti sillä perheemme moninaisia suhteita ja salaisuuksia, mutta tuskin tätä kaukaista planeettaa, joka pyrki poistamaan minut historian sivuilta. Vaakasuoraan voimalla syöksyvä lumi kasautui kuoreksi suojalaseilleni ja viidenkymmenen asteen kylmäsäteily pommitti minua niin voimallisesti, että pelkäsin hengityslaitteen letkujen murtuvan.
Dahn oli kuollut.
Jostain syystä hän oli laukaissut hälytyksen. Olin keskeyttänyt työni ja lähtenyt tarkistamaan tilannetta. Mies oli maannut tutkimushuoneen lattialla kuin olisi nukkunut, täysin eheänä, ilman jälkiä väkivallasta. Sillä hetkellä kaikki sähköt tunnelikompleksissa olivat katkenneet. En osaa sanoa mitä seuraavaksi tapahtui, sillä en ajatellut enää järkevästi. Näin jotain. Peräännyin. Pakenin.
Käännyin katsomaan taakseni. Vaikka oli keskipäivä, ohjuksina sinkoava lumi hämärsi maiseman. En pitänyt tätä jäistä planeettaa kuolleena. Lumi itsessään hengitti. Se piiskasi armottomasti, sitten yllättäen laantui ja hyväili pehmeillä hiutaleillaan kasvoja. Se lämmitti pakkaselle altistuneita jäseniä ja peitti näkyvyyden sokeuttavalta auringolta, mutta luottaa siihen ei voinut. Ei koskaan.
Minun oli helppo kuvitella, että lumi reagoi kaikkeen mitä tein, vaikka se tyytyi pysyttelemään taustalla ja tarkkailemaan ja oppimaan. Tai sitten olin kuvitellut kaiken. Ehkä kuvittelin myös hahmon, joka seurasi minua lumituiskun keskellä kuin valkoinen varjo.
— katkelma novellista Lumen kevät, Petri Laine & Anne Leinonen, Portti 4/2008
