Olin lauantaina kirjailijayhdistysten neuvottelukunnan toimikunnan kokouksessa Helsingissä, ja muun keskustelun ohella puhuimme kirjoittajayhdistysten tilanteesta. Neuvottelukunta koostuu alueellisista kirjailija- ja kirjoittajayhdistyksistä, ja itse olen toimikunnassa edustamassa Mikkelin Kirjoittajia. Neuvottelukunta pyrkii ylläpitämään yhdistysten välisiä yhteyksiä ja tuomaan yhdistysasioita esille. Nyt suunniteltiin yhdistysten puheenjohtajien tapaamista, jossa voitaisiin keskustella yhteisistä ongelmista ja keksiä niihin ratkaisuja.
Mikä sitten on kriisinä? Aktiivisuuden ja rahoituksen väheneminen (ollut jo pitkään havaittavissa). Yhdistykset kokoavat ympärilleen samanhenkisiä ja järjestävät erilaista toimintaa, kuten tapaamisia, seminaareja, kirjoituskilpailuja, kursseja, kukin oman alueensa ja jäsenistönsä mieltymysten mukaisesti. Rahoitusta on pitkään tullut jäsenmaksuina, kunnilta ja kaupungeilta toiminta-avustuksina ja projektirahana satunnaisesti, mutta nyt rahoituspohja on vähitellen siirtynyt enemmän projektiluonteiseksi.
Projektit ovat hyviä, jos keksii hyviä hankkeita ja ihmisillä on energiaa toteuttaa niitä. Rahoitusta voi aina hakea, mutta projektin läpivetäminen vaatii jämäkkää selkärankaa ja usein rahoituspohjan hankkimista useammasta lähteestä. Perustoimintaa, kuten jäsenkirjeitä, tapaamisia sun muuta vuodesta toiseen toistuvaa se ei kuitenkaan rahoita.
Monissa yhdistyksissä hyvin pieni porukka on pyörittänyt toimintaa viimeiset kymmenen vuotta, koska uusia aktiivisia toimijoita ei ilmesty yhdistykseen mukaan. Monet yhdistykset sijaitsevat paikkakunnilla, joista lähdetään muualle opiskelemaan – yhdistyksen toimintaa tuoreuttava nuoriso muuttaa pois, ja toiminta ei uusiudu. Jäsenhankinta on minimalistista, samat henkilöt saattavat toimia useassa yhdistyksessä ja hommaa näin helposti kertyy yhdelle liikaa, tulee uupumusta, ja aktiivisuuden hiipuessa myös turhautumista.
Yhtenä syynä aktiivisuuden vähenemiseen on varmaan myös ajankäyttö: ihmisille tulee muuta aktiviteettia ja talkootyölle yhdistyksen hyväksi ei välttämättä ole enää samoin aikaa. Ehkä Suomessa on liikaa yhdistyksiä, ehkä menossa on jonkin sortin pudotuspeli. Mutta silti soisi erilaisten yhdistysten säilyvän, sillä ne tekevät paljon sellaista ruohonjuurityötä, joihin kunnilla ei ole enää varaa. Meilläkään Mikkelissä ei lapsille ja nuorille ole tarjolla minkäänlaista luovan kirjoittamisen harrastamismahdollisuutta, kun koulujen iltapäiväkerhot lopetettiin. Kirjoittajilla on silloin tällöin järjestettävä kirjoituskilpailu, vähän mutta parempi kuin ei mitään. Kuitenkin kirjoituskurssit tai kerhot olisivat oivallisia lasten ja nuorten itsetunnnon kohottajia. Jollekin kirjoittamisharrastus voi olla tie tulevaan ammattiin.
Toivottavasti yhdistysihmiset jaksavat, sillä yhteisöllinen harrastaminen on hyvä keino tavata toisia samanhenkisiä ja saada yhdessä aikaan jotakin hienoa: vaikkapa yhdistyslehden, antologian tai seminaarin, josta jää takaraivoon kutisemaan pitkäksi aikaa positiivisia ajatuksia.
Toiminnan vaikeudet koskevat tosiaan kaikenlaisia yhdistyksiä. Yliopistomaailmassa ainejärjestöt vetävät vielä piiriinsä ihmisiä, koska monelle ne ovat se keskeisin sosiaalinen opiskelijaryhmittymä. Vaikeaa on kuitenkin aatteellisilla tai muilla yhdistyksillä, joissa koetetaan motivoida ihmisiä tavoitteellisiin hankkeisiin ja projekteihin.
Yhdistykset koetaan ehkä vähän kankeiksi ja byrokraattisiksi: pitää olla hallitus ja nimetä vastuuhenkilöitä ja toteuttaa toimintasuunnitelmaa ja edetä kokouksissa hyvän kokouskäytännön mukaan… Sitoutuminen ei houkuttele kaikkia.
Yhdessä toimiminen on kuitenkin verrattomasti tehokkaampaa kuin yksin puuhastelu, joten keskinäisen avun ja yhteistyön en toivo loppuvan, vaikka yhdistystoiminnassa seuraisikin kuiva kausi. Ehkä yhdistystoiminnan on jollain tavalla uudistuttava?
Yhdistyksen byrokratia varmasti karkottaa ihmisiä, ja tilannetta ei helpota se, että henkilöpulassa satunnainen kokoukseen paikalletulijakin yritetään saada siltä istumalta mukaan hallitukseen: ihmiset oppivat että voi olla vain tosi aktiivinen tai pysyä poissa. Kun ihan sitä perusjäsenistöäkin, joka osallistuu käymällä tapahtumissa, tarvitaan ihan yhtä lailla yhdistyksen toiminnassa.
Vuodesta toiseen samanlaisena homman pyörittäminen alkaa sitten kyllästyttää aktiivejakin. Mutta jokin semmoinen perusluterilainen henki on päällä, koska ihmiset mieluummin tekevät talkootyötä hampaat irvessä velvollisuudesta kuin sanovat ääneen, ettei tämä toiminta enää ole kovin motivoivaa, tai ettei oikeasti ole aikaa/jaksa yksin kaikkea mitä pitäisi. Ja suurimmat ongelmat tulevatkin sitten siitä, kun kaikki luulevat että puhis/sihteeri/talho tekee kyllä, vaikkei teekään enää. Ihmisten pitäisi oppia jakamaan yhteinen työ.
Yhdistystoiminnan on muututtava, mutta miten, siinäpä viisasten kivi. Itse olen huomannut, että yhdessä toimiminen yhdistyksistä riippumatta on usein motivoivampaa, koska energia säästyy itse tekemiseen, eikä byrokratiaa ole riippakivenä. Rahan pyörittämiseen valitettavasti tarvitaan useimmiten yhdistystä, eli esim. antologian tekemiseen yhdistys on taas hyvä olla taustalla hakemassa rahoitusta.
Pitäisikö yhdistysten olla hiukan isompia? Nyt tuntuu, että jokaista pikkuasiaa varten perustetaan uusi yhdistys, jossa on muutama kymmenen jäsentä ja joka sitten kärsii verenvähyydestä koko ajan.
Isompien yhdistysten sisällä voisi olla toimikuntia, jotka erikoistuvat omiin aloihinsa. Esimerkkinä nyt vaikkapa noutajien hurttayhdistys, johon kuulun. Toimikunnat ovat erikoistuneet eri noutajakoulutuksiin, kuten perustottelevaisuuteen, TOKOon, MEJÄän, NOU/NOMEen ja agilityyn. Jokainen toimikunta huolehtii itsenäisesti oman alansa koulutuksesta, leireistä ja tapahtumista resurssiensa mukaan. Koska on olemassa vain yksi yhdistys, ei tarvita kuin yksi hallitus. No, rehellisyyden nimissä meilläkin on vaikeuksia saada ihmisiä sellaisiin tylsiin rutiinihommiin kuin nettisivujen päivitykseen ja jäsenlehden taittoon, mutta hallitukseen lienee löytynyt melko helposti populaa.
Ainakin yhdistymisen mielekkyyttä kannattaa arvioida tarkkaan. Jos halutaan saavuttaa jokin tietty, konkreettinen tavoite, kenties vapaamuotoinen toimintaryhmä olisi parempi vaihtoehto. Ehkä toiminta on tarkoitus pitää niin pienenä, että byrokratiaan ryhtyminen ei lopulta kannata.
Yhdistysmuodon tärkeimmät edut liittyvät jatkuvuuteen ja taloudellisiin seikkoihin. Vaikka luottamustoimiin sitouttaminen, toimntasuunnitelmat ja muut viralliset kuviot voivat olla rasittavia, niiden ansiosta toiminta ei riipu niin paljon kulloistenkin osallistujien viitseliäisyydestä. Yhdistyksen on lisäksi usein yksityishenkilöitä helpompi saada avustuksia, apurahoja ja tiloja käyttöönsä.
Meidän ainejärjestössämmekin on keskusteltu siitä, mikä hallituksen roolin yhdistyksessä pitäisi olla. Haluaisimme välttää tilannetta, jossa kaikki valta ja vastuu keskittyy muutamalle tyypille, mutta toimeliaat ja tekemisestä kiinnostuneet tuntuvat pienessä yhdistyksessä muutenkin ajautuvan hallitukseen.
Tämä olisi hyvin ajankohtainen ja tärkeä lisä keskusteluun omassa kirjoittajayhdistyksessämme Manuscriptissä. Jos sopii, niin lainaisin tätä kirjoitusta kokonaisuudessaan tulevassa tammikuun jäsentapaamisessamme. Pidän silloin alustuksen, ja asia koskettaisi heitä (=meitä) kaikkia.
terveisin, Taina Teerialho
Taina, käytä vain vapaasti! Kiva jos ajatelmista on jotakin apua.
Hannelen kommenttia lukiessani jäin miettimään sitä, mikä olisi oikean kokoinen yhdistys. Mikkelissäkin on noin sadan hengen yhdistys, mutta käytännössä aktiiveja on alle kymmenen, ja sen lisäksi noin kymmenen muuta, jotka käyvät tapahtumissa. Kirjallisuusseminaari taas vetää väkeä laajemmin paikalle. Kursseille saa jotenkin yleensä sen kymmenen ihmistä paikalle, jos teema sattuu olemaan sopiva. Pieni ja tiivis porukka tuntuu paremmalta kuin iso ja toisilleen tuntematon.
Teimme jäsenkyselyn viime vuonna ja sen perusteella olemme nyt järjestäneet enemmän ohjelmaa runoihmisille (mm. näyttely, mahdollisuus esittää omaa runoutta). Ongelmallisinta tällä hetkellä on se, että porukassa on kaikenlaisia tarpeita, mutta aktiiveissa ei sitten taasen väkeä, joka pystyisi vastaamaan tarpeisiin. Tai sitten tarpeet ovat niin toisistaan erillisiä, että ne eivät kohtaa järjestämisen näkökulmasta (tyyliin yksi haluaisi kurssin lastenkirjoista, toinen runoista, kolmas lukupiirin, neljäs omakustanneillan…)