Atenan kirjoituskilpailun voitto meni Kangasalaan Paula Hahtolalle. MInulle tuli mielenhäiriö, kun luin voittajatekstin kuvauksen: “Kolmen sukupolven tarina kesäisestä matkasta on kuvaus 50-luvun Suomesta ja katkeroituneista ihmissuhteista.” Mikä tässä on niin tuttua, miksi jokin kello kilkattaa takaraivossa. Mutta ei se kellon kilkatus liittynyt suinkaan tekstin aiheeseen vaan itse kirjoittajaan! Paula on nimittäin ollut Orivedellä luovan kirjoittamisen kurssillani, 2002 tai 2003. Olisin singahtanut heti tutkimaan arkistoja, että millaisia tekstejä hän kirjoittikaan (koska muistaakseni hänellä oli lause hallussa), mutta minäpä poltinkin ne kurssilaisten paperit viime talvena. Ei siis ollutkaan aineistoa enää tallessa. Ilmeisesti en kuitenkaan onnistunut tukahduttamaan tulevan kirjailijan liekkiä siellä lyhyellä kurssilla… Onnittelut!
Kirjamessuille Juniorin kanssa huomenna. Olen Helsingin scifiseuran pömpelissä pe klo 14 – 14.30 jos joku haluaa tulla jutskaamaan. Ja lauantaina käyn seuraamassa kirjajulkkarit Turbatorilla. Juniori on opetettu matkustamaan kantoliinassa naama menosuuntaan, joten luvassa kuolaamista…
Se sanotaan Kangasalle… hehee.
Paula on voittonsa ansainnut!
Anteeksi, että vain sivuan varsinaista asiaasi, mutta minusta on kohtuullisen ahdistava ajatus, että kirjoittamisen ohjaaja ylipäätään säästäisi kurssilaistensa tekstejä ja singahtaisi niitä tutkimaan, kun kirjoittajasta kuuluu jotain julkisuudessa. Mielestäni ohjaajien ei pidä säästää opiskelijoiden tekstejä. Ja jos joku säästää, ei ainakaan tunnustaa sitä julkisesti.
En halua mitenkään hyökätä sinua vastaan, mutta asiasta voisi mielestäni keskustella. Minusta olisi ainakin kammottava ajatus, että ne tekstit, joita hyvässä uskossa olen joskus kirjoittanut ja kurssilla ihmiselle luottanut, olisivat vielä x vuoden päästä arkistoissa vertailtavina. “Jaahas, eipäs ole nakkiparka paljon edistynyt, samat pilkkuvirheet edelleen” tai “No oli minun kurssistani sentään jotain iloa, tuokin ehdotus, jonka silloin annoin, on mennyt tekstiin sellaisenaan.”
Kannatan ehdottomasti materiaalin välitöntä polttamista – niin oppilaiden kuin kurssitoverienkin. Taija Tuomisen sanoin, minusta se kuuluu kirjoituskurssien luottamussopimukseen.
Minusta on ahdistavaa jo sekin, että opettaja lähettelee nettiavaruuteen viestejä kirjallista uraa aloittelevista entisistä oppilaistaan. En todellakaan haluaisi lukea itsestäni tuollaista tekstiä kannustavassakaan mielessä, jollainen yo teksti on. Pahoittelen paasaamista, mutta kirjoittajat tulkoot itse esiin kaapeistaan ja tuokoot menneisyytensä itse esiin halutessaan.
Nakki, ihan aiheellinen ahdistava ajatus, ei olisi kiva missään mielessä törmäillä vanhoihin synteihinsä jonkun opettajan arkistoijen kätköistä. Itse olen säilyttänyt osaa teksteistä jonkin aikaa, koska yllättäen: niiden perään saatetaan kysyä, siis tekijät itse kysyvät (ja mulle tämä on tietenkin tapahtunut kun olen jo ehtinyt ne tekstit hävittää). Jotkut kurssilaiset ovat jatkaneet yhteydenpitoa, ja heidän uusia tekstejään lukiessa on hyvä nähdä se koko kehitys.
Lisäksi noin ammatillisessa mielessäkin juuri tällaisissa tilanteissa olisi kuitenkin hyvä tsekata, millainen se kehitys sillä menestyneellä kirjoittajalla on ollut. Ei että vertailtaisiin siksi että naureskeltaisiin, vaan vertailtaisiin siksi että opettaja oppisi näkemään teksteissä “sen jonkin”, eikä sitten torppaisi joskus tulevaisuudessa jonkun toisen kurssilaisen omintakeista tyyliä tai tapaa ajatella. Minun kokemukseni mukaan hyvä opettaja pystyy käsittelemään hyvin eri tyyppisiä tekstejä, ja laaja oppilasvalikoima auttaa sen taidon kehittämisessä.
Missään nimessä tekstit eivät saa päätyä opettajalta minnekään ilman tekijän lupaa! Eli se luottamus on säilytettävä, vaikka ne olisivatkin arkistoituna (kurssilaisetkin säästävät kurssitekstejä, miksei siis opettaja?). Mutta itse olen ottanut tavakseni kohtuullisen odotusajan jälkeen tuhota minulle opetuksen kautta päätyneet tekstit, jos en ole tuhonnut niitä jo kurssin päättyessä. Samoin ateljekriitiikkiin tulleet kässärit tuhoutuvat tietyn ajan välein…
Jonkinmoisesta tietyn ajan arkistoinnista on sekin hyöty, että ihmisiä ja heidän tekstejään ei tosiaan lyhyen ajan kuluttua muista (joka sinällään on hyvä asia kirjoittajille). Mutta joskus tulee tilanteita, että etsitään tietynlaista kirjoittajaa, ja joskus opettaja saattaa kurssilaistensa joukosta jonkin ihmisen ilmiantaakin hyvässä mielessä. Jos muistaa kuka se oli joka niitä hyviä pakinoita kirjoitti vuonna 2005…
TR: Sanassa on tietenkin taiteellinen vapaus!
Sormi: Ymmärrän pointtisi. Kunniahan ei kuulu opettajille vaan ennen kaikkea kirjoittajalle. Olin eilen vain uutisen luettua tohkeissani siitä, että menestyjä oli tuttu ihminen, joku joka on saattanut saada kannustusta myös minulta. Opetustyössä, jossa tuloksia näkee vasta vuosien, jopa kymmenien vuosien päästä, tällainen on harvinaista herkkua. On hetkiä, jolloin miettii omaa suhdettaa opettamiseen ja sen jatkamiseen. Oppilaiden kehittyminen ja lopulta myös menestyminen antaa myös itselle voimaa.
Kiitos vastauksestasi. Ymmärrän kaikki käytännölliset perustelusi. Silti olen ehdottomasti sitä mieltä, että tekstejä ei saa säästää. Jos joku kaipaa tekstiään jälkikäteen, ei voi mitään. Jos joku kysyy hyvää kirjoittajaa, ei voi kuin pelata muistikuviensa perusteella. Olen pahoillani, mutta niin se vain minusta on täysin kategorisesti, ilman selityksiä.
Sormen kanssa olen samaa mieltä myös siitä, että opettajan ei pidä julkisesti kertoa opettaneensa jotakuta ellei tämä itse mainitse asiasta yhtä julkisesti. Minun usealtakin eri opettajalta saamassani kirjoittajaohjauksessa myös kurssien osallistujat kuuluvat luottamussopimuksen piiriin. Omista asioistaa jokainen voi toki puhua niin vapaasti kuin haluaa.
Ehkä tämä erilainen näkemys asiaan on jokin eri genremaailmoista syntyvä ero. Tuo on vain haisu, en osaa perustella.
Nakki: Totta, olet oikeassa siinä, että on kyllä epäkorrektia huudella kurssilaistensa nimiä julkisesti. Anteeksipyyntöni nyt Paulalle siitä. En ajatellut asiaa sen kummemmin, koska Oriveden opinnot haastattelussa mainittiin, ja sen perusteella bongasin sitten lopulta oman kurssini. Eipä siinä sitten sen enempää ole selittelemistä. yritän pitää jatkossa suurta suutani soukemmalla!
Kiitos, Anne, on hienoa, että uskallat myöntää olleesi – jos ei väärässä niin ainakin ehkä himpun ajattelematon. Ymmärrän kyllä innostuksen, minäkin olisin tilanteessasi innoissani.
Minäkin voin myöntää edustavani asiassa luultavasti radikaalisiipeä, joten näkemysteni tiukkuuden voi suodattaa hörhöfiltterin lävitse.
Kiitos keskustelusta, peruutan takaisin blogisi lukijaksi, kirjallisten harrastuksieni luo.
Hyvää syksyä.
Älkääs nyt penikat nillittäkö. Opettaminen on niin raskasta työtä, että jos opettaja joskus jälkeenpäin pääsee mainitsemaan, että opetti jotakuta sellaistakin, josta jotain tuli, niin siitä vinkuminen on hyvin ärsyttävää. Kyse kun ei kuitenkaan ole mistään AlQaidan koulutusleiristä.
Kysyn vaan, käytäänkö niitä kursseja sen tähten että on tullut semmoinen tapa viettöö luppoaikaansa ja eikö halutakaan, että päästään ihan julkisuuteen asti, jolloin immeiset näkkee, miten tuokin kirjottoo?
Mielestäni on myöskin opiskelijakavereiden epäkorrektia julistaa, että “Maija Möttönen”, joka nyt on julkaissut, esillä tai palkittu, oli minun kanssani samalla kurssilla. “Maija” oli jo silloin hyvin määrätietoinen kirjoittaja. “Maijalla” oli silloin vaikeuksia. Minä ja “Maija” puhuimme vuonna 2003 juuri tästä asiasta. Jne.
Tapasin tänään kirjamessuilla kurssikaverini. Yleisön läsnäollessa teitittelin häntä ja puhuttelin kirjailija “Möttöseksi”.
Kirjailijan työssä on julkinen puolensa heti kun teksti lähtee pöytälaatikosta. Voisi olla huonoa makua kertoa esikoiskirjailijan menneisyydestä jotain ikävää, mutta tämän tapaiset jututhan ovat täysin ok ja kivoja ja sitäpaitsi “kulttuurihistoriallisesti” kiinnostavia uutisia. Onnellinen se kirjailija, josta ei tämän ikävämpää kirjoitella jossain blogeissa tai lehdissä!
Ei kirjoituskurssit ole AlQaidan koulutusleireja eivätkä myöskään terapialeirejä, joten ei kai kai niihin voi mitään tiukkaa salassapitovelvollisuutta olettaa. Tottakai kirjoittamisen kanssa on herkillä ja aloittelijalle voi olla stressaavaa ajatella, että teksti jää johonkin open varastoon, josta ope voi käydä sitä lukemassa uudelleen, mutta kyllähän kirjoittamisen idis on se, että joku sitä tekstiä lukee. Sen ajatuksen sietäminen on yksi oppitunti. Muuten pitää jäädä kirjoittamaan päiväkirjaa.
Olen kyllä Miinan kanssa samaa mieltä.
Ellei mitään erillistä salassapitosopimusta ole tehty, en ymmärtäisi kohdella kirjoittajaryhmän jäsenyyttä luottamuksellisena. En myöskään näe sille mitään syytä. Ja printithän voi pyytää opettajalta takaisin, jos ei halua, että niihin kukaan ikinä palaa kurssin jälkeen.
Silti tämä asia pitänee ottaa esiin ryhmäni kanssa. En ole osannut ajatella, että tällaisia asioita saattaa kirjoittajan päässä pyöriä.
Henkilö jolla on liian herkkä nahka ei millään voi ruveta kirjailijaksi. Aloittelijan täytyy ymmärtää että kirjailija on vapaata riistaa – ainakin tekstiensä osalta. Jokaisella on vapaus tölviä niitä ja se on vain nieltävä. Vaikka tuntuisi kuinka kurjalta. Jos siihen ei pysty kannattaa harkita aivan toisia ammatteja tai harrastuksia.
Kunnianloukkaukset ovat tietenkin asia erikseen mutta normaalin kommentoinnin puitteissa pitää kyetävä kestämään rankkojakin mielipiteitä.
Sillä: kirjailija ei ole yhtä kuin tekstinsä. Kirjailijan tekstiin pureutuva negatiivinen kommentti ei ole negatiivinen kommentti tekijästä, ainoastaan hänen tuotoksestaan.
Palasin messuilta.
Esko: Kyllä kursseilla saa käydä ihan vain lorvimassa ja viihtymässä. Eihän kukaan voi toisen puolesta määritellä, mikä oikeuttaa kirjoittamista harrastamaan. Tapanani on peruskurssien alussa kysyä ihmisiltä, mitä tavoitteita heillä on. Joku haluaa kirjailijaksi, toinen julkaista tavalla tai toisella, kolmas harrastaa, neljän tavata ihmisiä, viides kokeilla osaako vielä tai voisiko omaa luovuutta purkaa näinkin. Opettajan velvollisuus on mielessäni tukea ja kannustaa kutakin hänen omista lähtökohdistaan.
Miina: Kultturihistoriaa, juu. Kirjallisuuselämä on täynnä ristiinverkottoitumista, ja sellaisen hahmottaminen on yksi perusoivalluksia kentällä toimiessa. Eli siis jokin hyvä teksti lehteen voi löytyä kaverin suosittelujen kautta, sopivan radikaali kannanotto tiukasta blogikommentista, lehtijuttu syntyä verkoston kautta jne. Emme toimi tyhjiössä, vaan keilailuradalla, jossa keilat kolisevat toisiinsa. Minunkin kirjoittajaurani taustalla on joukko vaikuttajia, ateljeekriitikoita, pari kurssia, kollegiaalisia keskusteluja ja nykyään jatkuvaa keskustelua toisten kirjailijoiden ja kirjoittajien kanssa. Olen itse taustani suhteen avoin, eli minua ei haittaa, jos joku kertoo yleisellä tasolla olleensa vaikuttamassa teksteihini tai ajatuksiini tai ohjaamassa tai kommentoimassa. (ja siksipä ei tullut mieleen, että joku toinen kokeekin asian toisin…)
Marko: Olen törmännyt itse semmoiseen kysymykseen, että entä jos opettaja käyttää oppilaiden tekstejä omissa teksteissään. Vie ideoita tai suoraan kopsaa. Plagiointikeskustelujen keskellä ei voi 100% varmuudella lohduttaa, ettei niin koskaan tapahdu… Voi vain todeta, että a) ideat eivät ole suojattuja ja samanlaisia jujuja on ilmassa, joskus voi syntyä samankaltaista samaan aikaan b) jos minä käyttäisin jonkun toisen tekstiä, jään siitä todennäköisesti kiinni c) yleensä jonkun toisen teksti ei millään tavalla natsaa toisen kirjoittajan tekstiin, joten se jää tapahtumatta siksikin. d) jos et voi luottaa toisiin, miksi olet kurssilla?
Amerikoissa ollaan toki niin varovaisia, etteivät isot nimet ota vastaan kenenkään kässäreitä.
Mesimarja: Itse ajattelen että yhteyden esilletuomisen sävy ja tilanne on se mikä merkkaa. Pönkitetäänkö sillä omaa egoa vai liittyykö se johonkin oleelliseen keskustelun alla olevaan, siis tuleeko luontevasti esille. (No minähän tietenkin pönkitin myös hieman omaa egoa, mutta mikä se sellainen opettaja olisi, joka ei olisi ylpeä oppilaidensa menestyksestä?)
Sen muuten unohdin sanoa, että kurssilaiden nimet ja kasvot haalistuvat, mutta tekstit ovat se asia, joiden perusteella he muuttuvat persooniksi ja joiden kautta kurssin aikana koetut asiat palautuvat mieleen. Eli tässä ketjun aloittaneessa tapauksessakin olisi ollut ennen kaikkea mukava tutustua ihmiseen uudestaan hänen tekstiensä kautta, koska tekstit siellä kurssilla olivat se juttu, minkä ympärillä oltiin. Mutta tällä hetkellä siis on kaikki kursseilla luovutettu tekstimateriaali on poltettu ja ihmisten muistot haalistuneet, paitsi parhaillaan työn alla olevien palautesuhteiden tekstit. Opettelen luopumaan kaikesta paperista, myös sellaisesta, josta joku sanoisi että ne pitäisi kiikuttaa SKS:lle arkistoitavaksi.