Dystopioissa, joissa isoveli valvoo, ei ole mitään ihmeellistä tai uutta. Mutta kun aiheesta kirjoitetaan sujuvasti, tapahtumat sijoitetaan Suomeen ja tekijä taitaa asiansa, on jälki kylmäävän hyvää.

Turun kirjamessumatkalla minun piti junassa keskittyä nukkumiseen, mutta Verrosen uutukainen varasti huomion. Erehdyin aloittamaan sen lukemisen välillä Helsinki-Turku, enkä saanut katsetta irti, sillä seurauksella että sain pendolinen heittelehtimisestä hivenen huonon olon, ja missasin sen, että Eija istui samassa vaunussa muutaman penkkirivin päässä minusta. Olla sitten möllötettiin omissa looseissamme.

Paluumatkalla Verronen täytti tajuntani Tampereelta Jyväskylään (tästä voikin laskea, että luin kirjaa about 3,5 tuntia). Minulla oli fyysisesti huono olo kirjan loppupuolella. Voihan se tietenkin johtua Apteekin mausteista ja lyhyistä yöunista, mutta teoksessa oli jotakin niin hyytävän julmaa, että se kosketti ja kolahti.

Verronen kuvaa yhteiskuntaa, jossa on menossa karsintavaihe: pillereiden avulla tehdään työtä niin paljon kuin pystytään, erilaiset kontrollisysteemit pakottavat ihmiset asumaan ja toimimaan ahtaasti. Yhteiskunnan kelpoisuusluokituksissa voi helposti ajautua paarian joukkoon ja lopulta kadota ilman että asiasta nousee minkäänlaista meteliä. Mutta mystinen isoveli, se ei ole hallitus vaan jokainen yhteiskunnan yksilö, joka tuo ahneudellaan oman solmunsa kiristyvään silmukkaan.

Teoksessa oli myös muutama kirjoitustekninen pointti huomioitavaksi. Verrosen päähenkilö on keskellä muutosta, mutta melko tyyni tarkkailija. Tästä tyyneydestä tulee osa teoksen hyytävyydestä: perin ilkeät asiat esitellään kuin puolihuolimattomasti. Toinen oppi liittyy tapaan, jolla Verronen esittelee teoksen maailman. Yhteiskuntaan liittyvät systeemit esitellään toiminnan kautta, ja esim. energiakysymykset ja ruokatalouden kehittyminen kuvataan yksityiskohtien kautta.

Häiritsevä kirja, jota voisi luonnehtia matalan kynnyksen science fictioniksi. Suosittelen!