Gummerus ja Helsingin yliopisto ovat pistäneet pystyyn oman kirjailijakoulutuksen. Siis potentiaalisia kirjoittajia sisään, koulutukseen ja hyvällä tuurilla kirja kustantamon kautta ulos.
Asian uutisoinnissa on hauskojakin piirteitä. Markku Soikkeli omassa blogissaan kritisoi aiheesta, että onhan kirjoittamisen koulutusta järjestetty yliopistotasolla aiemminkin, Turussa ja Jyväskylässä, joten ihan uusi aluevaltaus ei ole kyseessä. Ja mestaruuskursseja on muitakin: Orivedellä on Kohti mestaruutta, Kotkan Pekkas-akatemialla oma koulutuksensa Kisällistä mestariksi, ja itse olen mukana Särön hautomossa opettajana. Gummeruksen jutun erilaiseksi tekee sen, että siinä mukana on yliopisto JA kustantaja – jonkinasteinen ilmassa leijuva lupaus kustannussopimuksesta siis. WSOY on muuten järjestänyt stipendiaattikursseja myös, ja sitä kautta on myös kustannussoppareita tehty – ja varmaan muutkin kustantajat, joten ei kustantajan mukaan tulo sekään ihan uutta ole.
Särö, Orivesi ja Pekkas-akatemia taas tarjoavat “vain” käsikirjoituksen työstöapua, työ kustantajien suuntaan on jokaisen tehtävä itse. Vapaus on asioida ihan minkä kustantamon kanssa tahansa.
Kirjoittajillehan Gummeruksen kurssi on erinomainen tilaisuus, joten siitä vain hakemaan! Käytännössä se tarkoittaa sitä, että käsikirjoitus ehkä luetaankin siinä valintaprosessin aikana (ylellisyyttä). Vaikka kurssin kautta ei sitä sopparia saisikaan, niin onpahan saanut ateljeekritiikkiä (josta täytyy toki muistaa, että kustantajan edustajan mielipidekin on vain yhden kustantamon edustajan mielipide).
Mutta: Kustantamoiden pitäisi ehkä myös miettiä uusien ihmisten haalimisen lisäksi sitä, miten pidetään entiset talossa, ja hyödynnetään vaikkapa omien kirjoituskilpailujen voittajien potentiaali. Eivät kaikki Gummeruksen novellikilpailun voittajat ole suinkaan Gummeruksen kautta julkaisseet, vaikka luulisi, että voittajat jos ketkä hyödynnettäisiin tappiin saakka. Ihmisillä on tietenkin vapaa tahto, ja usein menestyjällä on jo verkot viritettynä. Nopein nappaa tekijän… Hyvä niin, ettei kirjoittajien otsassa sentään lue leimaa “sen ja sen kustantamon varauksessa”!
Kursseja voisi kyllä olla kirjailijoillekin. “Näin hiot proosasi paremmaksi”. Kustantaja olisi luottamuksen nimissä juuri se oikea taho preppaamaan tekijöitään.
Koulutusta, kurssia tms ei automaattisesti tarvita. Kirjan voi saada julki myös sieltä perinteisestä pystymetsästä. Jokaiselle löytynee oma menetelmänsä menestykseen. Se pitäisi tarjonnan viidakossa muistaa ja pitää oma päänsä viileänä.
Kaikki kunnia Gummerukselle. Lähetinpä minäkin heille yhden käsikirjoituksen jo kymmenen vuotta sitten, mutta tähän päivään mennessä sitä ei ole palautettu eikä ole otettu muutenkaan yhteyttä. (Ei tarvitse ruveta etsimään, sillä kirja on ajat sitten ilmestynyt muualla.)
Näin se vain on, että jokaisen kustantamon pinoissa pölyttyy järkyttävä määrä kässäreitä, joita ei ole avattu ja joista ei ehkä koskaan kommenttia tule. Kaikilla kustantamoilla. Kyllä se kirjoittajaa syö. Se joka on minulle ainutlaatuista ja uniikkia onkin kustantamon edustajalle samaa huttua, johon ei tarvitse reagoida. Olisi kohteliasta edes sanoa, että kiitos ei.
Mutta taasen ymmärrän sen, että kustannustoimittajatkin yrittävät parhaansa ja ovat usein aika piipussa työpaineidensa keskellä, kun pitäisi tehdä ne jo ohjelmaan otetut kirjat ja lukea vielä jotakin kässäreitäkin (vaihtoehtona ei tietenkään ole palkata lisää työvoimaa, päinvastoin).
Ilmeisesti limboon jää juuri niitä käsikirjoituksia, jotka eivät sytytä, mutta joista haluaisi sanoa kuitenkin jotakin muutakin kuin vakiostandardia. Luulisi kait että ihan paskan palauttaminen olisi helppoa, kirje vain postiin ja sillä siisti.
Mutta ei, siellä ne hylsykirjeet hautuvat ja odottavat tulemistaan.
Tunnistan ilmiön itsestänikin, joskus jonkun keskiverrosta annetun tekstipalautteen tekeminen on vaikeaa, koska tavallaan haluaisi sanoa jotakin, mutta ei osaa oikein muotoilla sanomisiaan järkevällä tavalla. Ja siksi tämä teksti siirtyy pinossa eteenpäin, ja helpommat tapaukset menevät edelle. Ehkä sama ilmiö vaivaa muitakin?
Eräs tuttavani sanoikin, että missään muualla koko elämän aikana ei ole niin huonosti kohdeltu kuin mitä kustantamoissa tehdään: kun kässärin lähettää, kirjeeseen ei vastata, ja vielä usein toivotaan ettei kirjoittaja minkäänlaista yhteyttä kustantamoon pitäisi, ei soittoja tai viestejä, koska se voi “hidastaa prosessia”.
Kustantamot ovat kuitenkin aika tarkan luupin alla, koska kirjoittamiseen, kirjailijoihin ja kirjoihin liittyy niin paljon intohimoja. Kustantamon kanssa asioidessa pelataan kirjoittajien unelmilla, ja se tekee toiminnasta niin herkkää tunnereaktioille. Kun tulee torjutuksi – vaikka siten ettei viestiin koskaan vastata – on itsetunto helposti maassa. Toiset sisuuntuvat ja nousevat feenixinä uuteen lentoon, toisen uppoavat suohon ja jäävät sinne.
Itseäni korpeaa tuossa suunnattomasti se, että kyseessä on jyväskyläläinen kustantamo, ja että -niin kuin Soikkeli sanoi, täällä jo on tohtoritasoon saakka mahdollista kouluttautua kirjoittamisen alueella.
Miksi tämä ei alkanut täällä jyykylässä?
Miksi miksi miksi.
####:-(
Itse mietin nyt, kehdatako tyrkyttää itseään tuohon ko. koulutukseen romaanikässärillä, jonka ko. kustantamo on jo kertaalleen katsonut epäkelvoksi…
Tuli mieleen, että voisikohan tässä olla sellaistakin ideaa taustalla, että näin kustantamo löytää hyviä käsiksiä? Käsittääkseni niiden hyvien löytäminen valtavista A4-vuorista on tosi aikaavievää ja turhauttavaa hommaa ja sitten kun hyvä löytyy, niin usein se on mennytkin jo toiseen kustantamoon.
Juuri ajattelin samaa mihin Annekin tuossa viittasi: miksi koulutusta ei järjestetä jo julkaisseille? Aina halutaan vain uusia kasvoja – eikö parasta tulosta tulisi, kun mukana olisi jo muutenkin hioutuneita tekijöitä?
Onko Gummeruksella siis jyväskyläläinen tausta?
Miina: Hyviä käsikirjoituksia tietenkin, ja tavoitteena saada pidemmälle työstettyjä, valmiita käsikirjoituksia, kuin niitä “melkein valmiita”, siis päästä työstämään kässäreitä kirjoittajien kanssa. Mutta: eikö kustannustoimittaja voi tehdä oman työn puitteissa sitä muutenkin? Ilmeisesti ei nykyään enää ennätä? Vai eikö kirjoittajien selkäranka riitä siihen, että kun tulee ohjeistusta kirjallisena, niin siihen ei sitten reagoida kirjoituskammiossa ja kässäri jää limboon? Onko kasvokkain kohtaaminen välttämätöntä, jotta kirjoittaja uskaltaa luottaa itseensä?
Tarvitaan ilmeisesti koulutusohjelma, jotta kirjoittaja tekee töitä toimittajan ohjauksessa napakassa aikataulussa… Kyllä, usein tarvitaan. Siltä se tuntuu oman kokemuksen perusteella. Tuloksia syntyy vasta kun on tiukka roti päällä, oli se sitten itsensä tai jonkun toisen asettama.
Ja, jos nyt tähän (tai mihin tahansa) hakuun tulisi tuhat käsikirjoitusta, niin mikä takaa sen, että tekstit jaksetaan huolella lukea ja parhaat löydetään? Vaikka pikemminkin kässäreitä on tulossa hakuun sitten ehkä satoja kuin tuhansia (samoja mitkä jo kierroksella muualla), ja esittelyiden ja saatekirjeiden pohjalta sitten haastatellaan valikoitua joukkoa.
Kirjailijakoulu kustantamon järjestämänä on oikeastaan sama asia kuin mitä kustantamo tekee muutenkin: ottaa kässäreitä, poimii niistä potentiaaliset ja antaa ohjeita työstämiseksi. Jos syntyy jotakin uniikkia, tulee soppari. Jos kirjoittaja ei veny, tai osoittautuu epäkelvoksi, ei tule sopparia. Ja epäkelpous lienee tässä yhteydessä ennen kaikkea kirjoittajan asenteen tarkistamista.
Kritiikkini jossakin täällä sisuskaluissa kohdistuu kait nyt ennen kaikkea siihen, että minusta kaikkien kustantamoiden noin yleisesti, niiden pomotason päättäjien, pitäisi satsata siihen, että kustantamoissa olisi riittävästi työvoimaa, joko omaa tai ulkopuolista. Ja tämä työvoima ottaisi ja purkaisi ne yli vuoden tai kahden lukujonot, päästäisi kirjoittajat löysästä hirrestä. Tämä sen sijaan, että perustetaan uusia kirjoituskilpailuja, käsikirjoitushakuja, koulutuksia sun muuta, jotka muodostavat kustantamoiden porteille uusia jonoja ja sitovat työvoimaa lukemaan uusia käsikirjoituksia, jotka ovat osin käytännössä niitä samoja käsikirjoituksia… ja sitten on taas joku toimittaja burnoutissa, kun on tehnyt muutaman vuoden 16 tunnin työpäiviä… Armoa kustannustoimittajille!
Kustannustoimittajat ovat intohimoisesti kirjallisuuteen suhtautuvia ihmisiä, eivätkä he jätä kässäriviestihin vastaamatta vittuilumielessä: palautetta ei tule koska kukaan ei ehdi vastata. Kyllä se kirpaisee toimittajaa, kun löytää aarteen ja huomaa sen karanneen jo muualle.
Puhina: Miksei voisi laittaa samaa kässäriä. Toki jos sait jonkinmoisen palautteen, niin ehkä kässärille kannattaa tehdä jotakin. Tai sitten kirjoittaa niin pirun hyvä saatekirje, että vakuutat kyvyistäsi.
TR: Olen aiemminkin jurpattanut (ainakin tuopin ääressä) siitä kirjailijoiden dumppaamisesta, poisajautumisesta jne jne minkä vuoksi monia mielenkiintoisia tekijöitä katoaa kirjallisuuskentiltä. Eivät kaikki suinkaan ole heittäneet kirvestä kehään tai ajatelleet olevansa yhden tai kahden kirjan tähdenlentoja. Ongelmana lienee se hetki, kun kustannustoimittaja sanoo ettei tämä oikein ole nyt kohdallaan, ei me tätä voida julkaista, ei tämä mahdu kustannusohjelmaan… Siinä pisteessä moni masentuu ja putoaa, kun ei ole olemassa (jostakin syystä) sitä luottamuksellista fiilistä, että kustantamossa voi kuitenkin jatkaa uudella kässärillä. Jos kommunikaatio ei toimi, niin kirjailija jää kummalliseen välitilaan, jossa toimittaja ei uskalla sanoa suoraan ja kirjailija ei uskalla kysyä suoraan. Jos tuohon hetkeen saisi jonkun turvaverkon, niin ehkei näitä notkahduksia tapahtuisi.
Ihan uuden kustannusmaailmaan pyrkivän ihmisen kannaltahan tällainen poistuma on tavallaan mukava juttu, koska kentälle tulee tilaa… (tila ei ole vakio!) Mutta on suuri vaara, että tällaisen “kertakäyttökirjailija”-kulttuurin levitessä normiksi yhä useampi kirjailija lentää laidan yli.
Jokainen kustantamoon lähetetty uusi kässäri on vatsanpohjassa muhivan pelon poikanen: mitä jos ne tällä kertaa sanovat, että kiitos mutta ei kiitos, ei tästä koskaan mitään tule…
Niin, kun esikoiskirjailijoita niin ihannoidaan, niin ehkä tulee hetki, jolloin kaikkien kirjailijoiden halutaan olevan esikoissellaisia…
en tähän kyllä oikeasti usko.
Anne ja TR, olen ajatellut tuota “kertakäyttökirjailija”-hommaa. Kieltämättä on harmillista ja tyhmää, että kustantamot haalivat uusia tähtiä, vaikka edes niitä jo lähetettyjä kirjoituksia ei ehditä lukea tai työskennellä vanhojen kirjoittajien kanssa.
Myös melkein kaikki kirjoittajakoulutus ynnä muu tsemppaus on niille “viittä vaille” kirjailijoille. Olisi hauskaa, että julkaisseillekin olisi edes joskus jossain joku työpaja tai vastaava. Kyllä varmaan senkin jälkeen kun on sen yhden kirjan pullauttanut, olisi vielä oppimista.
Niin tosiaan, Jyväskylän yliopistossa voi lukea itsensä tohtoriksi luovassa kirjoittamisessa mutta tässä on varmaankin vähän eri painotus.
Luulen, että tässä tiristetään sitä esikoispölyä tekemällä tiiviissä yhteistyössä nippu hyviä esikoiskirjoja ja sitten, sitten… voivatkin kaverit olla omillaan. Uivat tai hukkuvat, kiinnostus voi tuolta suunnalta vähetä dramaattisesti. Tuo esikoistitteli alkaa olla markkinointitikkari, jota käytetään surutta hyväksi. Tai mistäs minä tiedän, kunhan arvailen.
Mutta periaatteessa kaikki koulutus on hyvästä jos opiskelijalla on terve kriittisyys tallella. Jos itselläni olisi joskus ollut tämmöinen mahdollisuus, olisin aivan varmasti hakenut tuonne.
Jykylässä tutkimuspainotteinen luovan kirjoittamisen linja alkaa varsinaisesti maisteriopintojen tasolla. Kirjoittamisen teoriaa käsitellään jo kyllä avoimen yliopiston puolella, mutta ei sekään ole huonoa oppia kirjoittajaksi tähtäävälle.
Yleisesti ottaen jyväskylässä opiskelleet kirjoittamisen opiskelijat ovat menestyneet erinomaisen hyvin sekä kilpailuissa että ammattikirjoittajina: se on siis ihan käytännöllistä koulutusta siihen.
Itse olen opettanut käsikirjoittamista avoimen puolella 15 vuotta ja joka vuosi joltakin oppilaalta näyttää menevän tavaraa johonkin draamatuotantoon.
Soikkelin palaute oli täsmällinen. Toivottavasti Hesari julkaisee sen.
Tämän päivän (4.9.) Hesaristahan ilmeni, ettei yliopisto sitten oikeasti olekaan mukana koulutuksessa. Vain Jyrki Nummi yksityishenkilönä. Gummeruksen tiedotus oli jostain repäissyt sen yliopiston logon ja yliopiston muutenkin mukaan tiedotteeseen. Aika kummallista, aika epäilyttävää…
Ihmettelinkin kovasti tuota yliopiston mukana oloa, koska mistään mahdollisista tutkinnoista, opintopisteistä, opinto-oikeuksista yms ei ole mainittu mitään. Yleensähän tällaiset on tarkkaan määritelty.
Jep, kävin itsekin oikein varta vasten etsimässä tuota koulutusta yliopiston sivuilta, eikä hakuni “kirjailijakoulu” tuottanut tuloksia. Silloin tosin ajattelin vain, että HY vain laahaa tavanomaiseen tapaansa jäljessä, mutta ilmeisesti siellä ei edes tiedetty koko koulusta!
Professori Tuomo Lahdelma kertoo tämän päivän Hesarissa OLEMASSA OLEVISTA Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen maisteri- ja tohtoriopinnoista. Avoimen puolen opintoja hän ei edes mainitse, tuo riittänee kommentiksi sekä Gummeruksen että Jyrki Nummen suuntaan.
Tosi kummallinen sotku, kuten Soikkeli osoittaa.
B-(
Niin, kuten tuossa aikasemmin taisin mainita, tohtorinhattua voi jo tavoitella Jyväskylässä. Mutta Jyväskylä on niin pohjoisessa…
Kun olisikin pohjoisessa, mutta kun se on keskellä ei-mitään
Mitä minä sanoinkaan uusien jonojen muodostumisesta: 700 hakijaa!
“Gummeruksen kirjailijakouluun lähes 700 hakijaa
Gummeruksen kirjailijakouluun on hakenut määräaikaan mennessä yhteensä 686 henkilöä. Hakuaika päättyi 30.9.2008 ja jatkoon päässeille ilmoitetaan henkilökohtaisesti lokakuun loppuun mennessä. Gummeruksen kirjailijakouluun valitaan hakemusten pohjalta 8-10 parasta ja opetus alkaa marraskuussa 2008.
Gummeruksen kirjailijakoulun tavoitteena on valmentaa pitkälle edistyneistä proosan kirjoittajista ammattikirjailijoita. Kirjailijakouluun hyväksyttyjen ja sen menestyksekkäästi suorittaneiden on mahdollista saada esikoisteoksensa julkaistua.
Koulutus järjestetään monimuoto-opetuksena, joka koostuu itsenäisestä etätyöskentelystä, viikonlopputapaamisista ja muista intensiivijaksoista. Keskeinen päämäärä on muokata käsikirjoituksesta valmis romaani.
Gummeruksen kirjailijakoulun opetuksesta vastaavat kirjoittamisen käytännön ohjauksen osalta toimituspäällikkö, kirjailija Tero Liukkonen ja romaanikerronnan teorian osalta Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden professori Jyrki Nummi.”