Kysymyksiä kässärin tavislukijalle

Uutena vuotena tuli juteltua semmoisesta, millaisia kysymyksiä voisi antaa käsikirjoituksen esilukijalle, joka on ns. tavislukija, ei siis kirjallisesti erityisen orientoitunut, kriitikko tai kirjoittaja itse. Pykäsin pystyyn tämmöisen viiden kohdan ehdotuksen, näiden kysymysten avulla kirjoittaja voisi antaa lukijalle jonkinmoisen lukuohjeen, jonka avulla palautteesta voisi olla konkreettista apua, muutakin kuin “ihan kiva” tai “olihan tämä”.

1. Onko tekstissä imua? Onko juoni seurattavissa, mielenkiintoinen, mukaansatempaava? Mitkä asiat erityisesti kiehtovat ja pitävät mielenkiintoa yllä, mitkä taas koet tylsiksi?

2. Ovatko henkilöhahmojen motiivit löydettävissä/selkeitä ja teot uskottavia suhteessa motiiveihin?

3. Onko tarinassa riittävästi jännitteitä ja ristiriitoja, vai meneekö homma niin sekavaksi, että yritystä on liikaakin?

4. Miten rytmitys toimii? Onko tekstissä liian pitkiä suvantokohtia tai kohtauksia, joissa edetään liian nopeasti? Kaipaatko tarkennuksia tai keventämistä?

5. Jääkö kokonaisuuteen liian isoja aukkoja: kohtia joita ei ymmärrä tai joista jää hämmentynyt olo vielä senkin jälkeen, kun koko teksti on luettu?

Muitakin keksii kyllä, mutta tässä semmoiset ensiapukohdat, kun tarina on juonivetoinen ja sen pitäisi herättää lukijassa halu lukea teksti innolla loppuun saakka.

Usva 1/2012 on ilmestynyt

Usva palaa takaisin linjoille vuoden tauon jälkeen. Ensimmäisen numeron teemana on viestejä tuonpuoleisesta. Luvassa on kummituksia, annettuja lupauksia, tekemättömäksi toivottuja tekoja ja todeksi muuttuvia unikuvia.
Lataa ilmainen pdf täältä: http://usvazine.net/usvazine112.pdf

J.S. Meresmaan Puhtaan lumen aikaan on kaunis ja surumielinen kuvaus iäkkäästä miehestä ja menneisyydestä, joka ei jätä rauhaan. Christine Thorelin Sydänmetsä tuo lukijan silmien eteen satumaisen, vaarallisen metsän, joka tarjoaa ehkä tilaisuuden korjata huutava vääryys – tai johtaa vain kuolemaan.

Tuomas Salorannan novellissa Joku sytytti kynttilän on keskiössä talo, johon kertoja palaa. Rakennuksen uumeniin kätkeytyy kohtalokas tarina ja elämänkohtaloita. Samoin Marika Riikosen Ryöstäjät kiertyy miljööltään talon ympärille, ja on monessa suhteessa sisartarina Salorannan novellin kanssa. Vanhat rakennukset ovatkin usein kummitusmaisia ja kätkevät salaisuuksia.

Anne-Mari Halosen kolmen lyhytnovellin sikermässä on satuja aikuiseen makuun. Ensimmäinen niistä, Adisan talo, sijoittuu sekin taloon. Joulutarina kertoo pienimuotoisen uskomattoman kokemuksen lapsen elämästä, ja Paskajalkakissa taas voisi olla kuvaus kenen tahansa aikuisen epäonnisesta arjesta.

Heikki Hietalan Lähettäjät heittää lukijan keskelle toisen maailmansodan tiimellystä ja elämän sekä kuoleman kysymyksiä. Taivaalla tapahtuu asioita, joita emme näe.
Numeron päättävä Katri Alatalon Ei poikasi ole kuollut on koskettava kauhusävyjäkin saava fantasianovelli kokonaisesta kyläyhteisöstä, joka joutuu muutoksen kouriin – vain koska ei pysty kohtaamaan kuolemaa.

Usvan kuulumisia voi seurata nyt myös facebookin kautta osoitteesta: https://www.facebook.com/usvazine
Kätevä tapa saada tiedot uusien numeroiden ilmestymisestä, kirjoituskilpailuista yms lehteen liittyvästä!

Kolmosta kohti

Joulun välipäivinä olen lähinnä lukenut, surffailut netissä erinäisiä tietoja etsien ja hauduttanut Routasisarukset 3:n synopsista ja detaljeja. Koska kolmas osa sulkee koko tarinan kaaren, olemme Eijan kanssa matkan varrella tehneet muistiinpanoja, kaavoita ja ajatelmia siitä, mitkä kaikki asiat on huomioitava kolmosessa. Muistiinpanot täytyy vain kasata, ja siksi olemmekin työstäneet yhden ison dokumentin, jossa on sekä kolmosen juonirunko että kaikki ne tärkeä seikat, jotka on muistettava huomioida. Tästä synopsiksen tekemisestä on ollut sekin hyöty, että sen avulla on muistanut kakkoseen lisätä muutaman oleellisen upotuksen.

Jos ykkösosa on tarinan käynnistys ja maailmaa luova teos, on kakkonen se missä monia ykkösessä esitettyjä asioita aukaistaan lisää – samalla kun juoni menee roimasti eteenpäin. Kolmosessa taasen suljetaan lankoja kiinni ja käytetään niin ykkösessä kuin kakkosessakin esille tuotuja asioita yhteen rutistaen ja sovitellen. Loppuratkaisuihin päätyen.

Joistakin Routasisarusten kritiikeistä on tullut vastaan oivallisia lisäselvityksen paikkoja, kuten esimerkiksi semmoinen detalji, millaisia kieliä (yhteiskieli, murteet) Euraaniassa puhutaan. Ykkösessä ei tullut luontevaa paikkaa asian selittämiseen – koska infodumppia tuntui olevan pakko kirjoittaa muutoinkin. Kakkosessa asiaan annetaan hivenen selvennystä, kun muutamia muitakin tärkeitä detaljeja aukaistaan, ja selvennykselle on luonteva paikka.

Nyt olisi oikeastaan vielä kertaalleen luettava ykkösosa Routasisarukset läpi, ja tunnusteltava, onko oleellisia tai muuten vain kivoja detaljeja unohtunut muistiinpanoista huolimatta. Hassua, koska yleensä julkaistuun kirjaan en palaa kovin äkkiä julkaisemisen jälkeen. Toki olen koko ajan selaillut teosta, koska aina on jotakin pientä tarkistettavaa ollut.

Hauskinta sarjan tekemisessä on ehkä se, että asioita saa kerrankin hauduttaa, juonenkäänteitä vääntää ja detaljeja sommitella kuin isoa tuhatpalaista palapeliä. Henkilöissä ja maailman yksityiskohdissa riittää ammennettavaa, eikä kaikkea pysty mahduttamaan edes kolmeen kirjaan. Monet taustoitukset jäävätkin vain itselle tiedoksi, tarinan näkymättömiksi rakennuspalikoiksil

Portin korkeakoulussa

Viikon kohokohtia oli kaksi, pitkä haastattelu minusta Tähtivaeltaja 4/2011:ssa (+ Hiekkasotilaiden eka luku) sekä Portin kirjoituskilpailun voitto.

Tampereen science fiction seuran järjestämä Portin tieteis- ja fantasianovellien kirjoituskilpailu on ollut kirjoituskalenterissani vuotuinen urakka jo vuodesta 1993. Minulla on hämärä mielikuva, että osallistuin ensimmäisen kerran jo vuonna 1986 (Ja se planeetta olikin maa –aiheisella tekstillä), mutta 90-luvulta saakka ryhdyin lehden tilaajaksi ja aloin tosissani kirjoittaa kisaan.

Olin tuolloin töissä kuukauden Juvan kirkon oppaana (kunta ystävällisesti työllisti kuukaudeksi). Istuin hellepäivänä viileässä kivisakastissa, luin Portista vampyyritarinaa ja kirjoitin muistivihkooni hahmotelmia tarinoista. Sitten sain kutsun Helsingin yliopistoon lukemaan maantiedettä ja kirjoittaminen hyytyi moneksi vuodeksi. Porttiin osallistuin, en menestynyt. Luin lehdestä menestyneitä novelleja ja mietin suivaantuneena, että takuuvarmasti vielä kirjoittaisin paremman novellin kuin tuon ja tuon ja tuon. Pienestä suivaantumisesta sai energiaa, taistelutahto motivoi.

Tämmöistä vertaamista omien ja toisten tekstien välillä jokainen kirjoittaja tekee, kun lukee ja miettii omaa tyyliään ja aihevalintojaan. Toisilla kynä terävöityy nopeammin, toisilla se kestää. Minä ainakin olin aika hidas oppija, sillä tiellä edelleen. Kisat ovat siinä hyödyllisiä, että ne tarjoavat peilauspinnan, jota vastaan tehdä turvallisesti yrityksiä (jos ei lannistu siitä, ettei menestykään). Portin tekstit kiinnostivat, olivat mielikuvitusta kutkuttavia ja aihepiireistä, jotka puhuttelivat minua. Maarit Verronen jäi erityisesti mieleeni kirjoittajista, sitten siellä näkyi myös Pasi Ilmari Jääskeläisen, Boris Hurtan, A.C Rossin ja Sari Peltoniemen nimet.

Vuonna 1998 kävin ensimmäistä kertaa palkintojenjaossa pokkaamassa kunniamaininnan novellista Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa. Sen jälkeen on tullut erilaisia sijoituksia, palkintosijoja ja kunniamainintoja, jos ei omilla niin yhteisnovellilla. Portin kilpailu on avoin kaikille, myös ammattilaisille – yksi niitä harvoja kisoja johon on voinut esikoiskirjan ilmestymisen jälkeenkin osallistua. Nykyinen pääpalkinto 2000 euroa houkuttelee kirjoittamaan, jos suinkin ideaa löytyy.

Vuoden 2003 voiton jälkeen (novellilla Valkeita lankoja) ajattelin, että niin pitkään vielä osallistun kunnes voitan toisen kerran. Viime kesänä olin jo luovuttamassa, romaanikäsikirjoitukset ovat vetäneet puoleensa jo pidemmän aikaa. Ei oikein ollut kelvollista ideaakaan – kunnes sitten keskustelu kääntyi e-kirjoihin ja paperisten kirjojen tulevaisuuteen, ja jotenkin siitä ajatussykeröstä kietoutui auki novelli Oliverin kirja, tarina tulevaisuudesta jossa paperiset kirjat ovat uniikkitavaroita. Tämä sitten kapusikin tuomariston suosikiksi.

Nyt voin siis suosiolla eläköityä. En sano etten koskaan enää osallistu (yhteisnovelleja ainakin tekee mieli vielä tehdä joskus), mutta tämmöisenä kisan vakioriesana on hyvä nyt hellittää. Novellien kirjoittaminen on usein yhden kokonaisen romaaniaihion pois heittämistä. Vaikka toki novellin rajaus ja rytmi on toisenlainen, on spefinovelleissa herkästi siemen pidempäänkin tarinaan. On hyvä antaa periksi pidemmille ideoille, makustella romaaneja, pidempiä kokonaisuuksia. Novelleja taas sitten, kun on novellin kokoinen olotila – ainahan niitä voi rauhassa itselleenkin kirjoittaa. Minulla on nyt seitsemän novellia, jotka kelpuuttaisin kokoelmaan, parin täydennystekstin jälkeen voisi siis kasassa olla sopivan hengittävä kokonaisuus. Mutta sen aika on sitten joskus tuonnempana…

Usvan ja Stk:n äänikirjahanke

Usvan ja Stk:n yhteiseen äänikirjahankkeeseen ehtii vielä laittaa tekstinsä tarjolle: http://aanikirja.tieteiskirjoittajat.net/

Ideana on tehdä pienjulkaisu, ääneen luettuja spekulatiivisia novelleja,ja julkistamisajankohdaksi on suunniteltu Finncon-tapahtumaa ensi kesänä Tampereella.

Piste ei ole lopullinen välimerkki

Käsikirjoituksen viimeinen sivu päättyy pisteeseen ja urakka on ohi. Hetkeksi. Käsikirjoitus tulostetaan, käännetään ensimmäinen sivu auki, ja luetaan sana sanalta, lause lauseelta. Löytyy uutta korjattavaa, ja jälleen on tartuttava tiedostoon, lisättävä pisteitä ja pilkkuja, poistettava turhia välimerkkejä, hiottava sanamuotoja.

On vaikea sanoa, kuinka mones käsikirjoitusversio minulla on kulloinkin menossa. Nykytekniikka mahdollistaa käsikirjoituksen muokkaamisen, muovaamisen, pyörittelyn ja pähkäilyn loputtomiin. Varmuuskopioita otan säännöllisesti, tiedoston nimessä oleva päivämäärä muuttuu. Kovalevylle kertyy tavaraa.

On helpompi laskea kuinka monta kertaa käsikirjoitus käy kustannustoimittajalla. Pitkäaikaisen kustannustoimittajan kanssa menetelmä on vakiintunut kolmivaiheiseksi: ensimmäinen versio käy näytillä kysymässä ”onkos tästä mihinkään, tulisiko tästä kirja?” Siihen saa toimittajalta hyvin yleiset kommentit, teemasta, ideasta, linjauksista, rakenteista. Samoin myös tarpeellista kannustusta. Oikolukuun on turha puuttua, koska teksti elää vielä paljon. Näiden kommenttien perusteella syntyy työn ja ajan kanssa versio 2, joka on toki mahdollisimman pitkälle viety, mutta jossa on vielä korjattavaa, esimerkiksi henkilöiden motiiveissa, kohtauksissa, ehkä rakenteessakin on yhä jotakin työstettävää. Tähän versioon tulee jo karkeaa oikolukua, ja logiikkavirheitä bongautuu myös pois.

Versio kolme onkin sitten jo lähellä valmista, nyt toimittajalta tulee tarkkoja sisältöhavaintoja loogisuusvirheistä, henkilöiden ristiriitaisista puheista. Kieltä huolletaan.

Version 3 jälkeen voi vielä olla jotakin oikolukua puolin ja toisin ennen kuin tiedosto on siinä pisteessä, että se lähtee taittoon ja tulee oikovedoksena takaisin.

Matka ei tosin ole ihan näin suoraviivainen, sillä ennen kustannustoimittajan ensimmäistä tuomiota käsikirjoitus on jo käynyt luottolukijoilla. Kerran tai parikin. Lukukelpoisia ja tosissaan otettavia versioita on siis ollut 5-7 kappaletta. Mielellään vielä niin, että eri versioiden välillä on kulunut aikaa.

Prosessi ei etene kaikkien teosten kanssa samalla tavoin. Joskus on tuskallisempaa ja työläämpää, joskus käsikirjoitus on nopeammin valmis ja vaiheita ei ole yhtä paljon. Kirjoittaminen on kuitenkin oikeastaan jonkinlaista pakkomielteisen ouroboroksen seuraamista, siis käärme joka syö omaa häntäänsä, loputtomiin. Pää irtoaa hännästä vasta kun kirja ilmestyy kansiin painettuna.

Joskus olisi ihanaa kirjoittaa teos kerralla semmoiseen kuntoon, että voisi vain ihastuksissaan todeta, että tässä se on, piste perään. Vain lyhyiden novellien kanssa olen päässyt siihen tilanteeseen, että ensimmäinen versio on tyydyttänyt niin, että jäljelle on jäänyt vain oikoluku.

Kirjailijan oikeus olla lokeroimatta itseään

Olen viime aikoina pohtinut omaan kirjailijaidentiteettini liittyen lokerointia, genreseikkailuja ja erilaisia hybriditekstejä.

On olemassa semmoinen turvallinen reitti, jossa kirjailija valitsee itselleen omimman genren/linjauksen ja kehittää itseään sen puitteissa. Kirjailija tekee esimerkiksi yhden kaunokirjallisen teoksen viidessä vuodessa ja jokainen teos on osa jonkinlaista henkilökohtaista jatkumoa. Tai hän keskittyy pelkästään lastenkirjoihin, tai sarjakirjoihin, tai vaikkapa dekkareihin. Usein tämä on hyvin sisäsyntyistä, ei välttämättä tietoinen valinta, vaan tarve kirjoittaa ohjaa kirjailijaa tietyntyyppisten juttujen pariin. Kirjailijalle muodostuu selkeä profiili, jonka puitteissa toki saattaa tapahtua liikehdintää (ja kriitikot kirjoittavat ”kirjailija kokeilee rohkeasti uutta aluevaltausta”.) Kirjailija on tyytyväinen, ja hän voi katsoa tekstejään taaksepäin kylläisenä. Poikkeaminen toisille niityille ei tunnu tarpeelliselta.

Sitten on olemassa semmoinen ”munat moneen koriin” –tyylinen ratkaisumalli, jossa kirjailija ei haluakaan kestää yhden lokeron sisällä. Runoilija alkaakin kirjoittaa proosaa, aikuiskirjojen tekijä kokeilee lastenkirjoja, dekkaristi vaihtaa historiallisiin romaaneihin ja niin edespäin, jatkuvaa liukumista tyylilajien, lajityyppien ja käsittelytapojen välillä. Kuunnelmat, näytelmät, tv-käsikirjoitukset, tai laululyriikka, nekin saattavat vetää puoleensa, tai vaikka poikkitaiteelliset projektit. Mitä pidempään uraa on tehnyt, sitä todennäköisempää on, että haluaa kokeilla edes joskus jotakin erilaista kuin ennen. Ehkä suurin osa kirjailijoista huomaa itsessään tämän levottomuuden, ainakin aistii sen, jos ei välttämättä ryhdy toimimaan sen perusteella.

Kustantamoille karsinat ovat helppoja. Jos kirjailija osoittautuu vaikkapa dekkarigenressä hyväksi, on häntä mukava myydä (nimen omaan häntä, teoksiahan usein nykyään myydään kirjailija edellä, sitten vasta sisällöllä). Mutta entäs kun kirjailija liukuu kirja kirjalta eri suuntaan? Tai useisiin suuntiin? Ongelmia tulee ainakin silloin, jos hypähdys kerralla on liian suuri (dekkaristi tarjoaa scifiromaania) tai ylittää kustantamossa talon omat byrokraattiset kuviot (lastenkirjailija haluaa kirjoittaa aikuisille, toisin päin se on helpompaa). Voi käydä niin, että teksti, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, ei löydäkään kustantamosta julkaisupaikkaa. Kirjailijan “brändi” on sekava. Kirjailija ei mahdu raameihin. Kustantamon sinänsä osaava kustannustoimittaja tai kustannuspäällikkö ei lämpene uudelle aluevaltaukselle.

Vaihtoehtoja on kaksi: joko teksti häpeämään pöytälaatikkoon tai sitten kierrokselle muualle. Luulisin, että juuri tästä johtuen monella kirjailijalla onkin nykyään kaksi kustantajaa: toinen tietylle tuotannolle ja toinen taas sille toiselle tuotannolle.

Vaikka minulla onkin kirjoittajana aika vanha spefitausta ja linja, huomaan että työpöydälläni on tällä hetkellä useita semmoisia kokonaisuuksia, joiden loppusijoituspaikan kanssa tulee ongelmia – tai on jo tullut. Kirjoittamisen motiivit taas ovat kaksinaisia: kirjoitan itselleni, koska on pakko, mutta samaan aikaan haluan että tekstini saavat lukijoita. Kanava on siis itse kullekin tekeleelle löydettävä, joskus, jollakin aikataululla – tai jos joku osoittautuu ongelmajätteeksi niin haudattava se niin syvälle, ettei siihen tarvitse enää palata.

Genrehyppely, eri tyylilajien sekoittaminen ja kokeilut ovat mielestäni oleellinen osa kirjailijan uraa. Kaikessa ei onnistu, jokin kässäri voi osoittautua epäkelvoksi, ajatusrakenteiltaan kehnoksi, tai sitten se ei tosiaankaan kohtaa minkäänlaista markkinarakoa mistään. Nämä kokeilut ovat kuitenkin tälle genrehyppelyn ryhtyneelle kirjailijalle välttämättömiä, sillä ilman niitä ei synny mitään uutta – on vaarana että kirjailija jämähtää, menettää motivaationsa. Luomiselle oleellista on myös tarve kehittyä, muuttua, muovautua, ja siihen soisi löytyvän tilaa. Myös ahtaissa markkinakarsinoissa, joissa itse kukin joutuu luovimaan eteenpäin.

Editoinnin ihanuudesta

… tai pikemminkin kurjuudesta. Nyt on menossa käsikirjoituksen kituviikot, eli se aika kun kaikki isot korjaukset on tehty, rakenne siis lukittu ja kustannustoimittajan bongaamat logistiikkavirheet korjattu ja painotukset entrattu kohdilleen. Vielä pitäisi lukea koko käsikirjoitus hyvin tarkasti läpi, metsästää viimeiset aivopierut ja  ajatusvirheet ja hioa kieli niin timmiksi kuin suinkin pystyy.

Kyllä kehtuuttaa. Vaikka kässäri tuntuu hyvältä ja tarinassa on imua, on oikolukeminen silti tavattoman hidasta puuhaa. Muutaman liuskan jaksaa tehdä, sitten ajatus karkaa pahemman kerran jonnekin muualle. Sanat ovat tuttuja, lauserakenteet muuttuvat tympeiksi ja juoksevat karkuun. Pitäisikö kerrankin käyttää lauseenvastiketta vaikka ne usein tukkivat ilmaisun ja tekevät kerronnasta jähmeää? Onko tämäkin turha tilkesana, tautologiaa, muuten vain köpsä ilmaisu?

Viimeiseen kunnon editointiin pitäisi malttaa jättää aikaa, mutta toisaalta tästä haluaisi jo päästä eroon, hypätä uuden luomisen pariin. Ja vastaan tulee koko ajan asioita, joita kirjaa itselleen ylös: muista käsitellä tämä kolmosessa, ota tämä huomioon, tästä voisi olla pointtia siihen ja siihen kohtaan.

Minulla on takaraivossani lista maneerejani, jotka käyn kässäreistäni läpi. Huonojen sanojen lista, väärin käyttämieni ilmaisujen kokoelma, löysät lauserakenteet ja kiireessä toistuvat lapsukset. Ne on helppo puunata läpi, koska ne löytyvät search-toiminnolla. Mutta turhan yksinkertaisesti sanotun muuttaminen paremmin sanotuksi on käytävä läpi ajatuksella, ajan kanssa, huolellisesti sanoja punniten ja tarvittaessa synonyymisanakirjaan tarttuen. Joskus on lennokas fiilis ja sanat löytyvät paperille helposti, joskus ajatus on tukkoinen ja yksinkertaisenkinratkaisun löytyminen kestää.

Toisaalta, vitkuttelusta ja jahnailusta huolimatta tämä on palkitsevaa. Joka kerta kun löytää uuden mokan, joka on jäänyt yksinkertaisesti huomaamatta, huokaisee helpotuksesta. Tämäkin ongelmakohta poistettu!

Mitä dystopioiden jälkeen?

Kun katselee kuluneen syksyn ja tulevan kevään kirjaohjelmia (mitä on saatavilla) vaikkapa täältä Risingin listauksesta, niin siellä on monia suomikummaa edustavia teoksia. Esimerkiksi Tammen luettelossa on Jan Salmisen Äidinmaa (tulevaisuuden Suomi, jossa naiset hallitsevat)  tai Laura Lähteenmäen North end –sarjan aloitus. Dystopia, jonka juuret ovat tuntemassamme todellisuudessa, on tällä hetkellä in. Maarit Verrosen Kirkkaan selkeää ja Karsintavaihe tulevat myös tässä yhteydessä mieleen. Nyt syksyllä ilmestyi Anna-Kaari Hakkaraisen Verkko, jossa kuvataan elämää Neuvosto-Suomessa. Siis vaihtoehtohistoriat ovat myös ”sallittuja” genrejä.

Kauhuakin julkaistaan, jos ei muutoin niin psykologisella virityksellä. Laskisin tähän kategoriaan sekä Marko Hautalan tuotannon että tämän syksyn esikoisen Mia Vänskän Saattajan. Ensi vuonna alkaa ilmestyä Teoksen kirjoituskilpailun parhaimmistoa, ensin ainakin Emmi Itärannan ja Jenny Kangasvuon teokset, ehkä myöhemmin muutakin. Teos tuntuukin Atenna kanssa kustantajana ottavan tällä hetkellä rohkeimpia askeleita ja julkaisevan “erilaisia” teoksia.

Mutta kuinka monta kotimaista aikuisille suunnattua fantasiagenren edustajaa löytyy julkaisuluetteloista? Fantasiagenrellä tarkoita tässä yhteydessä nyt selkeästi fantasia-fantasiaa, esimerkiksi miekka&magiaa, myyttisiä aikakausia, historiallisia aineksia ja mielikuvitusta yhdistäviä tarinoita. Niitä fantasiatarinoita, jotka sijoittuvat omaan todellisuuteensa?

Ainoastaan Helena Wariksen teokset on luokiteltu aikuisille suunnatuksi, muita vastaavia ei nyt tule äkkiseltään mieleen, ei ainakaan isompien kustantamoiden kautta ilmestyneitä. Pienkustantajat tekevät poikkeuksia, mutta pienellä kapasiteetilla.

Suomalaisella spefillä menee tällä hetkellä paremmin kuin koskaan, mutta henkilökohtaisella tasolla huomaan ja aistin kuitenkin ilmiöitä, jotka eivät ole välttämättä kaikki niin kovin miellyttäviä. Jos kustantamoissa on asenteita, se vaikuttaa siihen, mitä kirjoittajat ja kirjailijat tarjoavat.

Kotimaisen fantasian on helppo solahtaa markkinoille la-nu –kirjana, mutta aikuispuolella on mutkia matkassa.

Matka lasten- ja nuortenkirjaosaston puolelta aikuisten puolelle on kustantamon sisällä pidempi kuin kustantamon vaihto.

Kirjailijalle muodostuu profiili, josta poikkeaminen saattaa olla yllättävän vaikeaa – kustantamo haluaa tietyn tyyppistä, totutusta linjasta poikkeava saattaa olla ”liian vaikeasti markkinoitava” tai jotakin muuta mitä nyt asiasta todetaankaan. En tiedä, perustuuko arvio todellisuuteen (”fantasia ei myy”) vai onko se vain heijastuma siitä, että genre ei ole kustantajien päättäjille kovin tuttu alue, ja tarvittavia askeleita ei uskalleta ottaa? Hassua sinänsä, koska kustantamoissa kuitenkin tuntuu vähitellen olevan yhä enemmän genretietoisia toimittajia ja esilukijoita.

Dystopialla mennään eteenpäin vielä monia kausia, mutta jossakin vaiheessa aallonharja taittuu, ja pinnalle nousee jotakin muuta. Toivoisin, että vaihtoehtohistoriat, omintakeisiin maailmoihin sijoittuvat tarinat (niin scifi kuin fantasia) ja selkeät genretekstit kirisivät sinne julkaistavien joukkoon. Ja myös aikuispuolella, ei pelkästään la-nu -kirjoina (joissa mielikuvituksella irrottelua ei torpata).

Kotimainen spefi ei ole pelkkää dystopiaa, vaan se on kaikkea muutakin. Se on esimerkiksi hienosti punottua suomalaisista juurista ammentavaa fantasiaa, jota esimerkiksi sf/f-lehtien palstoilta kuten Portista, Spinistä  tai Usvasta voi lukea. Näkisin tulevaisuudessa mielelläni kovissa kansissa esimerkiksi Anna Malisen omintakeista fantasiaa, Marissa Janhusen kielitaituruutta, Katri Alatalon voimakkaita elämäkohtaloita tai Mari Saarion väkevää tarinankerrontaa. Kirjoittajat ovat valmiita, mutta ovatko kustantajat?

Mikä tekee nuortenkirjasta nuortenkirjan?

Nuortenkirjoista on viime päivinä keskusteltu oikein urakalla, kannattaa esim. käydä kurkkaamassa Grafomanian postausta tai Kirjailijan häiriöklinikkaa.(pihvi siellä kommenteissa).

Kun itse kirjoitan, en yleensä ajattele kirjoittavani juuri erityisesti nuortenkirjaa, koska usein käsittelen aiheita, jotka voivat kiinnostaa aikuisiakin, tai olla aikuisesta yhtä mielenkiintoisia kuin nuorestakin. Ja päinvastoin.

Totta kai kohderyhmää joutuu sikäli miettimään, että on olemassa erikseen kustantajan oma luokitus, ja sen vaikutus mahdolliseen kustannuspäätökseen ja markkinointiin. Kirjan julkaisu voi tyssätä siihen, ettei se oikein löydä lokeroaan kustantamossa. Mikä on harmillista. Mutta itse kirjoittamisprosessia en halua antaa sen häiritä. Ensin teksti, sitten pohdinta mitä on tullut tehdyksi. Nuortenkirjan kohdalla harvemmin edes ajattelen, että ymmärtääkö nuori kirjoittamani – ajattelen että ymmärtääkö lukija ylipäänsä kirjoittamani (ja lukija = nuori tai aikuinen). Perusolettamuksena on, että esimerkiksi tieteiskirjallisuudesta innostunut ymmärtää kyllä alan perusvinkit ja käytänteet, ja jos ei niin oivaltaa lukiessaan.

Mutta mitkä aiheet sitten sopivat lapsille ja nuorille? Minusta kaikki mahdolliset, niin monesta muustakin kollegasta ja lukijasta – käsittelytapa voi raskaiden aiheiden kohdalla poiketa aikuiskirjan käsittelytavasta. Mutta on toki olemassa ihmisiä, joiden mielestä ainakin seksuaalisuuden ja seksin käsittely on arkaluontoinen aihe. Hassua sinänsä, sillä ainakin jos asiaa käsittelee positiivisesta näkökulmasta, luulisi rakkauden kuvaamisen olevan vain positiivinen juttu. Ja toisaalta esim. hyväsikäyttökin on hyvä jollakin tasolla pitää keskustelun alla, voihan kirja tarjota selviytymismalleja.

Kaunokirja voi sivistää, mutta sen olemassaoloa ei tarvitse määrittää kirjan informatiivisuuden tai pedagogisuuden määrällä (vrt. opas teinin seksuaalisuuteen tai kaunokirjallinen teos jossa käsitellään kahden nuoren välistä rakkaussuhdetta.) Ylipäänsä ajatus kaunokirjan julistavasta sanomasta on hyvin vanhakantainen, jos kaunokirja julistaa, se tekee mielestäni sitä vain mutkan kautta, rivien välistä, kertomalla tarinan joka herättää lukijassaan tunteita, ajatuksia ja ehkäpä asenteen muutoksen. Luin esimerkiksi Johanna Venhon mainiota lastenkirjaa Utare-Ursulan onnenapila lapselleni kymmeniä kertoja, nautiskellen tarinasta ja kielestä, ja vasta kun kävin sattumoisin lukemassa kirjan esittelyn kustantajan sivuilta, huomasin että teosta markkinoidaan kirjana  joka”– on pienten maailmaa ymmärtävä runomuotoinen, veikeä ja värikäs Ursula-vasikan alkutaipaleesta kohti kiinteää ravintoa.” Ei tullut kirjaa lukiessa mieleen, että taustalla on ihan kasvattava oivallus, niin nautittavaa kirjan kieli ja kuvat olivat…

Luotan siihen, että nuoret itse osaavat määritellä rajansa ja tarpeensa: kirja ei hypi silmille tai pakota lukemaan itseään. Jos lukijan kehitystaso ei riitä, niin oletan, että sisältö joko solahtaa silmien ohi tai semmoinen kirja jää kesken. Aikuisten ovat tässä suhteessa tiukkapipoisempia. Ja edelleen: yllättäen seksuaalisuuden käsittely on se joka tuntuu herättävän närää. Kuitenkin samaan aikaan nuorten- ja lastenkirjoissakin saattaa olla hyvin väkivaltaisia tarinoita, tai käsittelyssä hyvin raskaita asioita kuten esimerkiksi vanhempien kuolema, orpous – myös perhehelvetti, huumeidenkäyttö, itsemurha, sodat.

Mielestäni seksuaalisuutta voi käsitellä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa, eikä sen olemassa olosta tarvitse pillastua. Nuoret ovat eri kehitysvaiheissa, itse etsin yläasteikäisenä seksijuttuja esimerkiksi Untinen-Auelin kirjoista – ai kun ne olivat jännittäviä (eikä muistaakseni mitään niin kovin siveellisiäkään…). Ja esimerkiksi tieteiskirjoissa kuvatut maailmanlopun visiot olivat hyvin mielenkiintoisia. Tavallisia nuortenkirjoja en lukenut ala-asteiän jälkeen kuin vasta aikuisena, hyppäsin melko nopeasti kirjaston lasten/nuortenkirjahyllystä aikuiskirjahyllyyn juuri siinä yläasteen kohdalla.

Mikä siis tekee nuortenkirjasta nuortenkirjan? Joskus ei mikään muu kuin kirjain N kirjastoluokituksessa, sekä se miten teosta markkinoidaan. Joskus käsittelytapa voi olla lähtökohtaisesti teinejä kiinnostava (päähenkilöt nuoria, keskiössä nuorten väliset parisuhteet ja tunteet). Mutta nuortenkirja ei todellakaan ole synonyymi kepeästi tehdylle tai ohuemmalle tai viihteellisemmälle, yhtä lailla viihdettä ja kepeyttä voi löytyä myös aikuisten hyllystä… Eivätkä kirjailijat todellakaan ajattele teoksia tehdessään, että teenpä nyt plutua juttua vähän sinnepäin, jokainen kyllä lähtee painimaan omassa jutussaan tosissaan.

Tekisi tässä yhteydessä mieli hieman avautua kotimaisen spefin asemasta la-nu- versus aikuiskirjamaailmassa, mutta jätän vielä sen jutun johonkin toiseen postaukseen…

Usva palaa linjoille

Usva 1/2012 on parhaillaan taitossa ja loppuhionnassa. Lehti ilmestyy 1.1.2012 ja teemana on “Viestejä tuonpuoleisesta”. Vuoden tauko on helpottanut materiaalin hankintaa ainakin sikäli, että kahden ensimmäinen numeron materiaalit ovat syksyn aikana löytäneet tiensä toimittajan luo melko kivuttomasti. Uusia Usva-debytanttejakin on luvassa (tosin moni heistä on ehtinyt kunnostautua jo muualla). Pian siis ilmestyy!

Loppuvuoden rutistus

Finlandia Junior –ehdokkuus on poikinut paljon kaikenlaista hyvää. Tietenkin se vauhdittaa kirjan myyntiä ja toivon mukaan herättää mielenkiintoa uusissa lukijoissa. Nyt kun vielä kyseessä on sarja, saa jatkokin samalla lisää huomiota.

Samalla ehdokkuus itsessään on kova kannustin omalle työmotivaatiolle. Joskus voi olla näinkin tunnustettu, ja se antaa varmuutta sille, että omassa työssä on jotakin mielekästä. Ei kissa tietenkään pelkällä kiitoksella elä, mutta luovassa työssä kiitos tulee joskus tarpeen… Kirjoittaminen on, yhteiskirjoittamiskuvioista huolimatta, aika yksinäistä puuhaa, ja välillä fiktiivisten maailmojen keskellä on aika mökkihöperö olo.

Käsikirjoituksieni ”suuri pyörä” on nitkahtanut taas pari pyörähdystä eteenpäin, ja palaan hetkeksi vuoden 2009 nanowrimo-romaanini editointiin. Aikaa on kulunut riittävästi, jotta pystyn katselemaan sitä analyyttisesti sekä fiksaamaan lopussa olevat kohdat, jotka ovat hieman reikäisiä. Työtä ei onneksi ole paljon, mutta se on hyvä tehdä, jotta tekstin voi sitten laittaa pöytälaatikkoon odottamaan sopivaa hetkeä laittaa se eteenpäin – se ei sitten enää vaivaa mieltä.

Ajatukset ovat silti jo kovasti Roudan kolmannessa osassa. Kakkonen eli Hiekkasotilaat on vielä hetken aikaa loppuhionnassa, mutta alkaa laskeutua kohti  toukokuun julkaisua, kansikin on jo nähtävillä. http://usvazine.wordpress.com/kirjoittajasta/hiekkasotilaat-2012/

Kustantamon sivuilla on esittely, mutta sitä en suosittele lukemaan, jos haluaa olla täysin spoilerivapaa. http://lue.wsoy.fi/routasisarukset

Trilogian tekeminen on ollut erittäin antoisaa, kun on iso maailma ja laajoja tapahtumaketjuja, joita purkaa auki. Tarinan kokonaiskaarta ja rajausta on joutunut miettimään, samoin sitä mitä laittaa kakkoseen ja mitä jättää kolmoseen.

Hiekkasotilaissa aukaistaan monia ykkösessä vain vihjattuja asioita, mutta selvitettävää ja jännitettävää jää myös kolmoseen. Olen lehdistä ihan viime viikkoina bongannut muutamia tiedeuutisia, jotka ovat olleet kuin kaikuja jo aiemmin harkituille jutuille. Toki ideoita on koko ajan metsästetty tiedelehdistä, mutta kuten aina, tietyt asiat pulpahtavat uutisiin pinnalle samaan aikaan kun on itsekin pohtimassa samoja asioita.

Myös monet ajankohtaiset asiat vaikuttavat omaan kirjoittamiseen. Maailmalla ja meillä Suomessa tapahtuu juuri nyt asioita, jotka väkisin näkyvät omissa kaunokirjallisissa teksteissä. Niiden pitääkin näkyä, mutta Roudan genre tarjoaa mahdollisuuden peilata ja etäännyttää tulevaan aikaan. Oppiiko ihmiskunta koskaan, ja jos niin mitä?

Routasisaruksille F-Junior -ehdokkuus

Tänään olemme Eijan kanssa olleet hyvin Routaisissa tunnelmissa, kun Finlandia-Junior -ehdokkaat julkistettiin.

Raadin perusteet olivat tällaiset:
“Eija Lappalainen – Anne Leinonen: Routasisarukset (WSOY): 2300-luvulle sijoittuvassa dystopiassa varallisuus ei jakaudu tasapuolisesti, syntyvyyttä säännöstellään ja ihmisen elinikää pystytään jatkamaan teknologian avulla. Eletään katastrofin jälkeistä aikaa maailmassa, jossa ihmisen ja koneen välinen raja on hämärtynyt.

Teoksen henkilöhahmot kasvavat ja syvenevät tässä visuaalisessa mielikuvittelun taidonnäytteessä, jonka yhteiskuntakritiikki puree tätäkin päivää. Kieli kulkee erinomaisena läpi teoksen loihtien eteemme maailman, jonka jokainen yksityiskohta on tarkoin ja harkiten mietitty. Routasisarukset ei sorru synkistelyyn, eikä selittelyyn. Teos herättää kysymään, millaista tulevaisuutta olemme itsellemme luomassa?“

Kiitos kaikille eri viestimien välityksellä tulleista onnitteluista! Huomiseen klo 12 mennessä on sarjan kakkososa palautuva kustantamoon luettavaksi, joten voi sanoa, että ajatukset ovat parhaillaan tuolla vuoden 2300 tietämillä… Lykkyä muillekin ehdokkaille, pysyköön mielenne vakaana ja kynä terävänä (älkääkä menettäkö yöunia)!

 

 

URS vauhdissa: uusia hankkeita

Mikä kirjoittajayhteisö heittää tällä hetkellä tiukinta settiä kehiin? Tietenkin URS, eli Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio.

Mukaan pääsee vaikka saman tien. URS-porukka ottaa jatkuvasti vastaan tekstejä Kultakuoriaiseen, pdf-muotoiseen verkkolehteensä. Ohjeita täältä.

URS julkisti myös juuri kirjoituskilpailun, johon osallistumisaikaa on pitkälle kevääseen. Nimimerkkikisan osallistumisohjeet täältä.

Nyt myös Ursula, julkaisu, jossa on spekulatiivista romanttista viihdettä. Ursulaan on avoin kutsu ja osallistumisohjeet täältä:

Ei muuta kuin osallistumaan!

 

Kai te nyt joskus riitelette?

Viime viikkoina olen haastatteluissa vastannut kysymyksiin yhteiskirjoittamisesta. Yleisimmät kysytyt asiat ovat ”kuinka se onnistuu” ja ”kai te joskus riitelette”.

Minulla on yhteiskirjoittamisesta yli kymmenen vuoden kokemus, oikeastaan kahdenkymmenenviiden, jos Eijan kanssa joskus lapsena ja nuorena kirjoitetut jatkokertomukset otetaan huomioon. Ensimmäinen suunnitelmallisesti tehty yhteisteos on Lokkeja rakastava veli (WSOY 2000), joka on samalla minun ja Eijan esikoisteos ja nuortenkirjakilpailun voittaja vuodelta 1999.

Kirjoittamisyhteistyöstä minulla on kokemusta kolmesta työparista. Eija Lappalaisen kanssa olen kirjoittanut nyt yhteensä kuusi nuortenkirjaa (viimeisin Routasisarukset 2011), seitsemäs ja kahdeksas työn alla. Petri Laineen kanssa olen tehnyt lähes novellikokoelman verran tieteisnovelleja (viimeisin Kuulen laulun kaukaisen julkaistu Portissa 2/2011). Miina Supisen kanssa olen kirjoittanut romanttisen jännärin Rautasydämen (Helsinki-kirjat 2011).

Yhteiskirjoittamisessa on paljon hyviä puolia. Se on ensinnäkin hyvin inspiroivaa, sillä ideointivaiheessa on erittäin antoisaa pallotella ideoita, hylätä toimimattomia ja keksiä taas uusia villejä ideoita tilalle. Yhteiskirjoittaminen antaa tekemiselle rytmiä, koska on vastuussa itsensä lisäksi myös kanssakirjoittajalle: aikatauluista ei niin helposti lipeäkään, kun on luvannut toiselle hoitaa oman osuutensa tiettyyn päivämäärään mennessä.

Käytännössä kaikkien kolmen työparin kanssa olemme soveltaneet samaa menetelmää: idea viritellään yhdessä, synopsis kasataan, henkilöhahmot suunnitellaan, ja sitten itse kirjoittamisvaiheessa molemmat kirjoittavat koko kässärin leveydeltä tavaraa. Ei erillisiä näkökulmia, vaan kumpikin vapaasti toisen kirjoittamaa kehittäen ja muokaten. Käytännössä jompi kumpi on aina tehnyt yirtyn kohtausen tai luvun pohjatekstin, mutta kässäri työstetään niin moneen kertaan, että pohjatekstin kirjoittajan oma ääni häipyy taustalle. Teksti perataan lause lauseelta läpi. Lopputulos on jonkun kolmannen yhdessä kirjoittamaa.

Toisen kirjoittamaa saa omalla vuorostaan vapaasti editoida. Isoimmista muutoksista toki on syytä keskustella ennakkoon. Prosessissa on siis koko ajan mukana ”kustannustoimittaja”, henkilö jonka kanssa kirjoitettua pallotellaan edestakaisin. Yhteisteksti on siksi usein varmemmalla pohjalla, kun se lähtee kustantamoon- rakennetta ja ideaa on jo moneen kertaan ehditty myllätä. Tosin kaksikin kirjoittajaa voi yhdessä kasauttaa iloisesti metsään, mutta ainakin sinne mennään sitten reippaasti yhdessä.

Siitä riitelystä: en muista tapelleeni yhteistekstien sisällöstä. Kaikki on aina pystytty sopimaan yhteisymmärryksessä. Kun toinen perustelee, on pakko uskoa. Usein on niin, että johonkin asiaan takertuu sitkeästi kiinni, vaikka tietääkin intuitiivisesti, että muutoksia kannattaisi tehdä. Kanssakirjoittaja puhkaisee nämä kuplat nopeammin kuin mitä itse tekisi, aukaisee siis silmät huomaamaan mikä toimisi vielä paremmin. Koskaan ei jää yksin valintojen kanssa. Molemmilla työparilla on omat heikkoudet ja vahvuudet, jotka toisiaan täydentävät: maneerit hiotuvat pois, ja tekstin eri osaset saadaan toimimaan paremmin, kun vahvuuksista otetaan kaikki hyöty irti.

Luomisen lisäksi myös palautteen jakaa yhdessä. Se on yllättävän mukavaa, onnistumisien jakaminen ja epäonnistumisien purkaminen. Asiat suhteutuvat paremmin, kun on taustatukea: napakka negatiivinen palautekaan ei tunnu niin pahalta, kun voi tuskailla asiaa toisen kanssa.

Tämän syksyisissä haastatteluissa on myös kysytty sitä, miten yhteiskirjoittaminen poikkeaa yksin kirjoittamisesta. Ja oivalsin: kyse on ehkä ennen kaikkea oman äänen peilaamisesta, oman äänen sovittamisesta sekä kirjoittajaminän koulimisesta. Jokainen tehty yhteisteksti kehittää omaa kirjoittajapersoonaa, joko taidollisesti tai sitten myös itsetunnollisesti. Yhteistekstissä uskaltaa helpommin heittäytyä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, ainakin on mahdollisuus päästä eroon itseään vainoavista teemoista, joihin jatkuvasti omassa henkilökohtaisessa tuotannossaan palaa.

Kirjoitan yhdessä, koska saan siitä elämyksiä, koska koen niin kehittyväni kirjoittajana – ja koska se on prosessina niin antoisaa.

Outojen maailmojen äärellä – Kunniavieraspuhe

Tamfan 24.9.2011
Tampereella

On erikoislaatuista päästä tilaisuuteen puhumaan itsestään, kun yleensä keskustelun aiheena on joko kirja tai sitten aivan muu mielenkiintoinen asia. Ensimmäinen kerta, kun olen tapahtuman kunniavieraana, ja tulee varmasti jäämään mieleeni. Kiitos siitä tamperelaisille.

Tässä siis hajatelmiani kirjoittamisesta outojen maailmojen äärellä.

*

Jotkut tietävät jo lapsena, mitä he haluavat tehdä isona. Minä en koskaan erityisemmin tiennyt, vaan tein asioita lähinnä koska ne olivat kivoja. Silti kun katsoo taakseen, näkee selkeän asioiden ketjun, yksi asia johtaa toiseen ja lopulta kolmanteen, kokonaiseen elämään ja elämäntapaan.

Tarinoiden kertomisesta tuli minulle intohimo jo aivan nuorena. Lapsena sepitin seikkailuja mielikuvitusystävien kanssa. Usein talviseen aikaan lähdin kotiin tultuani hiihtämään. Olin tampannut pellolle ladun, jota myöten hyvin verkkaiseen tahtiin menin eteenpäin. Verkkaiseen siksi, että kolmen-neljän aikaan taivas alkoi muuttua ensin tummansinikseksi, sitten mustaksi, ja ensimmäiset tähdet tulla näkyviin. Olin opetellut tähtikartastosta tähtien nimiä ja sepitin niiden välille seikkailuja. Jo pelkät nimet houkuttelivat: Bellatrix, Betelgeuze, Bereniken hiukset. Antiikin tarut olivat tulleet kirjaston kautta tutuksi, mutta rakentelin niiden varaan omia tarinoitani: milloin kyse oli vieraiden maiden välisistä ristiriidoista ja sodista, milloin olin itse mukana tarinoissa yhtenä henkilöistä…

Myöhemmin tämä tarinoiden kehittely laajentui lähinaapurissa, siis neljän kilometrin päässä asuvan,  minua paria vuotta nuoremman Eijan kanssa roolipelaamiseksi. Rakentelimme maailmoja, joihin monimutkaisia juonirakenteita ja henkilöhahmoja konflikteineen. Tiedättehän: sankari tai sankaritar joutuu kuolemanvaaraan ja pelastuu neuvokkuutensa ansioista. Kaikista vastaan tulleista elokuvista, kuten Excaliburista, Ivanhoesta ja Conan-elokuvista imaisimme tarinoihimme lisää yksityiskohtia.

Ajattelin paljon tarinoita myös metsässä liikkuessani. Eräs hyvin inspiroiva paikka oli suo. Kotimme lähellä oli Huppion luonnonsuojelualue, jossa kävin usein perheeni kanssa marjassa. Suon aava, kitukasvuista mäntyä puskeva maisema oli omalla tavallaan lohduton. Vain ohikiitävän kalasääsken riipivä kiiiik! rikkoi toisinaan äänimaisemaa. Muuten ei muuta kuin tuuli ja autius – ja ajatusten avaruus.

Luonto tarjosi siis hyvän alustan mielikuvitukselle. Toinen oleellinen tekijä olivat kirjat. Kotonani ei ollut kirjahyllyä eikä kirjojajaan, lähinnä sanomalehtiä ja Aku Ankka, joka veljelleni tilattiin ennen kuin itse osasin lukea. Siksi siis kirjastot muodostuivat tärkeiksi kokemuksien antajaksi. Ensin löytäpaikkana toimi alakoulun nuhruinen kirjasto, jossa oli paljon 1940-1960 -luvun poika- ja tyttökirjoja, Topeliuksen satuja, Kolme etsivää –kirjoja, seikkailutarinoita, käytännössä mikä tahansa vastaan tullut kelpasi minulle. Kannoin kirjoja selkä vääränä kotiin ja saatoin lukea kolmekin kirjaa illassa. Pihalla kävi myös kirjastoauto kerran viikossa, ja sieltä löytyi sarjakuvia: Punanahka-sarja, Asterixit, Lucky Luke ja Valerian esimerkkeinä. Eri kyläkouluissa kiertävässä kirjastoautossa tiettyjen kirjojen kierto oli niin pitkä, ettei kaikkia pitkiä sarjoja tullut edes kokonaan luettua, sen sijaan sama opus saattoi kulua kierrossa viisikin kertaa.

Yläasteelle päästyäni metsästin kunnankirjaston kirjahyllyjen välistä kaiken fantasiaan liittyvän, kuten esimerkiksi Michael Enden Päättymättömän tarinan, Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjan tai Tolkienin Hobitin sekä Taru sormusten herrasta -nivaskan. Fantasialle tai tieteiskirjallisuudelle ei ollut omaa hyllyä, joten löydöt piti tehdä itsenäisesti. En tuntenut luokaltani ketään muuta samasta kirjallisuudenlajista yhtä vahvasti kiinnostunutta, en oikeastaan edes paljon lukevia ihmisiä, joten en päässyt jakamaan lukukokemuksiani. Minä ja kirjojen oudot maailmat olimme kahdestaan, kirjojen herättämät ajatukset yksin minun omaisuuttani. Se riitti, että Eijan kanssa parhaat ideat pystyi käsittelemään roolipelimaailmassa.

Jos pitäisi nostaa esille yksi ainoa kirja tai pikemminkin sarja, joka on jäänyt parhaiten mieleen mielikuvitukseeni vaikuttajana, se on Edgar Rice Burroughsin Mars–kirjat. 13-vuotiaasta Mars-kirjat olivat täysin uskottavia, ja miehinen uhokin sopi poikien maailmasta kiinnostuneelle tytölle. Minua kiinnostivat miekka ja magia, ja arkirealistisen nuortenkirjat sivuutin lähes järjestelmällisesti lukuvalikoimastani. Seksuaalivalistusta sai Untinen-Auelin Luolakarhun klaanista jatko-osineen, ja hysteerisiä naisia taas bongasi romanttisesta historiallisesta Angelica-sarjasta. Eskapismia, mutta juuri outoihin tai historiallisiin maailmoihin pois pakeneminen teki arjessa elämisestä mielekästä.

*

Joillekin meille riittää toisten tekemien hengentuotteista nauttiminen. Toiset meistä haluavat tuottaa itse. Koska olin rakentanut tarinoita mielessäni, oli niitä lopulta rakennettava myös muutoin. Maalasin tauluja keksimieni fantasiamaailmojen hahmoista, rakentelin roolipeliseikkailuja ja vähitellen aloin kirjoittaa tarinoita. Eijan kanssa teimme jatkokertomuksia, joissa usein seikkaili stereotyyppinen fantasiakööri taistelijasta velhoon. Toisinaan myös sepitimme kauhutarinoita. Yhteistä juonensuunnittelua ei tuossa vaiheessa ollut, tarinat polveilivat eteenpäin toisen jatkamina, ja jos juoni meni solmuun, saattoi sankaritkin vaivattomasti päästää päiviltä ja herättää seuraavaan tarinaan eloon.

Ensimmäisen varsinaisen kokopitkä fantasiatekstini oli 16-vuotiaana kirjoittamani romaani. Sen tein perinteisellä kirjoituskoneella kaksisormijärjestelmällä aitassa kynttilän valossa, yhden kesän aikana. Tarina on hyvin tavanomainen sekoitus ennustusta, jumalia, taikuutta ja seikkailijaryhmän edesottamuksia. Selkeitä vaikutteita oli otettu Forgotter Realms- ja Dragonlance-bulkkisarjoista – haltioita ja puolihaltioita täytyi olla mukana, totta kai. Uskalsin siinä vaiheessa näyttää tarinoitani tutuille, ja yksi kommentti on jäänyt erityisesti mieleen: teoksen loppuliuskoille oli piirretty paskakäyrä romahduksineen kuvastamaan hetkeä, jolloin tarina meni ihan kuraksi. Tämä ei suinkaan lannistanut, vaan suivaannutti yrittämään entisestään. Tarina on sen verran laadukas, että olen pistänyt sen arkistomappiin ja tunkenut hyvin hyvin kauas kaapin pohjalle. Jos joskus tulee sellaisia epäilyksiä, etten osaa kirjoittaa, minun tarvitsee vain kaivaa tuo tekele esiin. Kummasti alkavat nykytekstit tuntua kelvollisilta ja järjellisiltä.

Joskus parikymppisenä kirjoitin dystooppisen novellikokoelman, jonka yksittäiset tarinat linkittyvät toisiinsa. Klassikoihin lukeutunevat ”Se ei ollutkaan peliä” ja ”Se planeetta olikin maa” –kaavan pohjalle rakentuneet tarinat, joita itse luonnollisesti pidin uniikkeina ja erinomaisina. Kokoelmassa oli jonkin verran yhteiskuntakritiikkiä, mutta kerronta oli vielä hyvin kesyä ja yksilökeskeistä, sanoisinko jopa kirjoittajan oman napanöyhdän kaivamista. Seksuaalisuuden kuvauskin oli lähinnä päähenkilön onanointia puussa, ja yhteiskuntakritiikki aidan takana mellakointia. Rohkeaa, eikö! Ei ihme, ettei moisille teksteille löytynyt julkaisukanavaa.

Porttia ryhdyin lukemaan kirjastossa joskus 1990-luvun alussa, ja tilaajaksi rohkaistuin 1993. Lehdessä minua innostivat tarinoiden lisäksi ilmoitus kirjoituskilpailusta. Aloinkin osallistua siihen vuosittain. En menestynyt kovasta yrittämisestä huolimatta, ja siitä suivaantunena luin voittajatekstit hyvin tarkkaan ja yritin ottaa opikseni. ”Jos tuollaisella voittaa, niin kyllä minäkin vielä kirjoitan sellaisen, että joskus pärjään.”

Ensimmäisen sijoitukseni sain vuonna 1998, kun ”Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa” sai kisassa kunniamaininnan. Kävin palkintojenjakotilaisuudessa Tampereen Suomalaisella klubilla hyvin flunssaisena, ja Portin sivuilla minusta on valokuva, joka näyttää lähinnä maalla asuvan sarjamurhaajan muotokuvalta. Tuo ensimmäinen Portissa julkaistu novellini oli humoristinen, Gaimanin ja Pratchettin Hyviä enteitä -kirjan hengessä tehty tarina demonista, joka vokottelee sieluja kehnohkolla menestyksellä. En edes harkinnut novellin tarjoamista vuonna 2006 julkaistuun novellikokoelmaani ”Valkeita lankoja”, johon on koottu 14 toisiin todellisuuksiin sijoittuvaa novellia, niin erityylinen se on muuhun tuotantooni verrattuna. Portin vuotuinen osallistujien taso on noussut niin korkealle, että demonitekeleelläni tuskin nykyään pääsisi edes loppukisaan saakka. Mutta jostakin on aloitettava.

Demoninovellia seurasi muita Portin kisassa menestyneitä ja julkaistuja novelleja, joista 9 päätyi lopulta kokoelmaani. Loput 5 ennen julkaisematonta olivat kisassa käyneitä, mutta ei menestyneitä tekstejä, joita olin hionut eteenpäin.

Kokoelman niminovelli Valkeita lankoja voitti Portin kirjoituskilpailun vuonna 2003 ja Atoroxin 2004. Tämä huikaiseva menestys ruokki kirjoitusvimmaani entisestään. Pitkään työpöydällä olleiden novellien saaminen myös kirjastolukijoiden silmien alle oli minulle tärkeä saavutus. Portti-lehdellä ja koviin kansiin tehdyllä kirjalla oli selvästikin oma, toisiaan täydentävä lukijakuntansa.

Kiirudin toisaalta kirjoittamisen tarinassani edelle. Jo vuonna 2000 olimme saaneet Eijan kanssa julki WSOY:n kautta esikoisromaanimme Lokkeja rakastava veli. Yhteistyö kaunokirjoittamisen muodossa oli meille yhtä luontevaa kuin roolipelien pelaaminen tai jatkokertomusten kirjoittaminen. Vaikka ajatelmat hyvästä kaunokirjallisuudesta ovatkin samanlaiset, täydennämme toisiamme kirjoittajina WSOY:n nuortenkirjatuotantomme alkoi hyvin realistisissa merkeissä, scifi- ja fantasiajuuret näkyivät lähinnä mainintoina ihmisten harrastuksista, elokuvista tai spekulatiivisina pilkahduksina. Islantiin sijoittuvassa Saga-romaanissa oli maahisia sekä Tulen ja jään maan mystiikkaa, Peilikuvarakkaudessa taas kahden eri aikakauden myötä ajatus kummituksesta. Devoted souls –peliromaani käsitteli kyllä fantasiamaailmaa, mutta pelitodellisuuden kautta. Devoted souls –pelissä olevissa jumalissa on vaikutteita roolipelimaailmastamme, joten siinä pääsi hieman maistelemaan luomiamme fantastisia todellisuuksia.

Voisi sanoa, että olen ollut harhapoluilla suuresta intohimostani, tieteiskirjallisuudesta ja fantasiasta. Ehkä piti kokeilla realistisia nuortenkirjoja, koska niitä nuorena luki niin vähän (*). Toisaalta kyse on ehkä myös siitä, että kriteerit Sen Suuren Fantasia- tai Tieteisromaanin kirjoittamiseen ovat kovat. Kun oli lukenut niin mahtavia teoksia, nähnyt mahtavia elokuvia ja elänyt hienoissa roolipelimaailmoissa, oli kynnys oman ison romaanimittaisen tuotoksen tekemiseen todella korkea. Novelleja tai kertomuksia tuntui syntyvän siinä sivussa, jossakin aivojen eri lohkossa, vaikka oikeastaan jokaisen novellin myötä meni haaskuun aina yksi romaani aihe.

(*Asiaa olen paikannut 2000-luvulla.)

Vasta vuonna 2008 aloimme Eijan kanssa keskustella siitä, että haluaisimme palata juurillemme, että meidän lapsuudessamme muodostunut ydin on kypsynyt joksikin sellaiseksi, että vihdoinkin uskallamme tarttua siihen. Vapaina siitä pelosta, että kompastumme ensimmäisiin kliseisiin, tai että toistamme tasan tarkkaan jostakin muualta lukemaamme. Vaikutteitahan ei pääse pakoon, eikä pidäkään, mutta tietty omaleimaisuus kuuluu olennaisena osana luomistyöhön. Halu tehdä omannäköistä, semmoista josta itsekin pitää, jonka puolesta taistella ja josta saadun kritiikin, niin positiivisen kuin negatiivisen, voi ottaa pystyssäpäin vastaan.

Niin sai alkunsa Routasisarukset-sarja. Olimme aiemmin tietoisesti välttäneet sarjan tekemistä, koska halusimme aina hypähtää uuden tarinan pariin. Roudan maailma alkoi laajentua niin isoksi, ettei se olisi mahtunut yksiin kansiin. Ympäristötuhot, geenimanipulaatio, ihmiskunnan selviytyminen tuhon jälkeisestä maailmasta ja seikkailu yhdistyivät kudelmaksi, jossa on paljon henkilöhahmoja ja yhteisöjä muokkaavia tapahtumia. Roudan maailmaan on saanut uppoutua, sen henkilöhahmoihin eläytyä ja siinä sivussa suunnitella myös maailman kohtaloa. Mikäpä kirjoittajalle mieluisampaa kuin syventyä perusteellisesti, ja päästä johdattamaan lukijat aitiopaikalle tapahtumien pyörteisiin.

Sarjan seuraava osa, Hiekkasotilaat, ilmestyy ensi keväänä, ja kolmas ja viimeinen osa näillä näkymin keväällä 2013.

*

Kirjailijan käsittelemistä teemoista ja aiheista lukijat ja tutkijat osaavat sanoa huomionsa paremmin. Kirjoittaessa ei analysoi pääkoppansa tuotoksia kovin johdonmukaisesti, sitä vain tekee, noudattaa intuitiota hyvän tarinan edellyksien mukaan. Monet teksteistäni hautuvat vuosikausia, koska jokin palanen ei toimi, ja vasta aika saa ne loksahtamaan kohdalleen. Olen verrannut päässäni muhivia ideoita metsään, jossa on pieniä vaalittavia taimia, kaatokelpoisia puita sekä metsään maatuneita lahoja yksilöitä. Asiat tapahtuvat eri aikaan ja joskus samanaikaisesti, mutta pelkästään yhden asian parissa en malta askarrella. Minulla täytyy olla työn alla samaan aikaan useampia erikokoisia ja erityylisiä tekstejä, jotta tunnen olevani elossa.

Mutta kun teksti on pöytälaatikossa muhituttamisen ja hinkkaamisen jälkeen valmis, voi kauempaa katsoa, millaisen olennon on luonut, ja onko siitä kenties elinkelpoiseksi pidemmäksikin aikaa.

Usein teksteissäni yksilö on vastakkain yhteisön ja sen asenteiden ja odotusten kanssa. Novelli Noitanaisen salli elää kertoo suolle karkoitetuista noidista, jotka osallistuivat sotaan ja joutuivat tekojensa vuoksi yhteisön karkoittamaksi. Noidat haluavat paeta, mutta mikä on pakenemisen hinta? Koska he olivat liian pyhiä taas kertoo maailmasta, josta lähes kaikki naiset kirjaimellisesti katosivat eräänä päivänä. Millainen on miesten luoma maailma, ja miten sen keskellä voi pärjätä naisena, jonka osana on olla vartioitu lisääntymiskone?

Usein kuvaamani yhteisöt ovat pieniä ja suljettuja. Ateljeekriitikkoni ovat hellämielisesti naureskelleet, että olen kyläkirjoittaja. Koiperhoset kertoo hyvin tavallisesta suomalaisesta kylästä, jossa tapahtuu kummia, ja joka vetää puoleensa ihmisiä kuin koiperhosia. Kylästä löytyy jokaiselle jotakin, toimittajalle jutunjuurta, tiedemiehelle uusia mullistavia teorioita. Tunnistan kylämiljöissä omaa lapsuuttani, mutta fiktiivisten maailmojen toinen todellisuus ei ole ”minulle tapahtunutta ja sattunutta”, kuten taas helposti valtavirtakirjallisuuden kohdalla voidaan sanoa, puhutaan avainromaaneista. Minun ihooni ei ole kirjoitettu tarinoita enkä ole kuoriutunut nahastani pois, en ole vaihtanut sukupuolta naisesta mieheksi. En ole tehnyt itsemurhateleportaatiota tai pujahtanut suunnistusretkellä aliseen maailmaan juonimaan itselleni voittoa – vaikka suunnistanut joskus olenkin. Ei kirjoittaja kokonaan pääse kokemuksiaan karkuun, mutta aina voi yrittää.

*

Kirjoittaja ei ole koskaan valmis, ja joskus prosessit ovat luvattoman pitkiä. Kirjoittaja tasapainoilee oman luovuutensa ja siihen väistämättä kuuluvan epävarmuuden kanssa. Milloin teksti on valmis, milloin sen voi luovuttaa eteenpäin? Voiko kertaalleen kirjoitettua ja julkaistua uudistaa, muokata ja jälleen julkaista? Miten kohdata teksteistä annettu kritiikki, ja selviytyä niistä päivistä, kun oma tekeminen tuntuu merkityksettömältä, sanat pelkiltä tuuleen huudetuilta kuiskauksilta, joita ei kukaan muista sadan vuoden kuluttua, hyvä jos vuodenkaan.

Kokoelmastani ulkopuolelle jäi Portissa vuonna 2001 julkaistu novelli Ilottomien ihmisten kylä. En näyttänyt sitä kustannustoimittajalleni, koska halusin laajentaa siitä romaanin. Osittaisena kimmokkeena päätökselle oli Sari Peltoniemen Kosmoskynä-lehden Kosmiselle Colosseumille kirjoittama palaute, jonka avainlause kuuluu näin: ”Rajan takaisuuksia ei  tarvitse paljastaa, mutta nyt jää sellainen vaikutelma, ettei kirjoittaja itsekään tiedä, mitä siellä on.” Sari oli aivan oikeassa, enhän minä tiennyt mitä tarinassa kuvatun kylää ympäröivän muurin ulkopuolella oli. Asiasta täytyi ottaa selvää. Kymmenessä vuodessa tarina on laajentunut romaaniksi, jota parhaillaan viimeistelen, ja joka toivon mukaan näkee päivänvalonsa ensi tai seuraavana vuotena. Millä nimellä, siitä ei ole vielä keskusteltu kustantajan kanssa, mutta alkuperäisen novellin lukeneet kyllä lopputuloksen tunnistavat nimestä riippumatta.

*

Kirjoittamisesta kasvoi vähitellen harrastus, sitten intohimo, lopulta ammatti. Spekulatiivisessa fiktiossa – tai toisin sanoen tieteiskirjallisuudessa, science fictionissa, fantasiassa – minulle on tärkeintä kirjallisuuden lajin ominaispiirre katsoa asioita toisin. Erilaisin silmälasein, viistovalaistuksessa, joko suuren pienenä näkien tai pienen suurena kokien. Sinällään tavoite ei eroa millään tavalla minkä tahansa kirjallisuuden lajin perimmisistä tavoitteista, mutta kuten me spefin kirjoittajat ja lukijat tiedämme – meidän rakkaassa, lukemassamme kirjallisuudenlajissa on sitä jotakin taikaa, joka saa meidät tuntemaan eri tavalla. Sitä voi kutsua ihmeen tunnuksi tai olla kutsumatta – ehkei aina tarvitse selittää tuntemuksiaan. Tiedämme kuitenkin mistä on kyse, kun sukellamme kirjan mukana kaukaiseen avaruuteen ja kohtaamme siellä pienen ihmisen elämän perimmäisten asioiden äärellä. Tai kun tarkastelemme aivan tavallista arkea, joka nitkahtaa kummalliseen asentoon, pois raiteiltaan. Rinnassa sykähtää jokin, ehkä silmiin kihahtaa vesi. Kutsun sitä itse tilanteeksi, jolloin tarina kohoaa lähtöasetelmistaan toiseen potenssiin. Tuon tunteen koen joskus valtavirtakirjankin parissa, mutta usein elämyksen tarjoaa juuri spekulatiivinen kirja. Koska mielikuvituksen voima on vain niin suuri, että sen edessä hämmästyy yhä uudestaan.

*

Olen kirjoittajataustoistani johtuen genretietoinen. Muutama vuosi sitten virisi keskustelu science fictionin ja fantasian asemasta suhteessa valtavirtakirjallisuuteen, millä termeillä pitäisi kutsua tekstejä, jotka liikkuvat valtavirran ja spekulatiivisen rajapinnassa. Jotkut kirjailijat kokivat, että scifileima karkoitti heiltä lukijoita ja jopa latisti heidän asemaansa kirjallisissa piireissä. Tavallaan keskustelu liittyy myös arvokeskusteluun siitä, onko perinteinen fantasia ja tieteiskirjallisuus laadukasta kaunokirjallisuutta. Me tiedämme, että mätiä hedelmiä on kaikissa kirjallisuuden lajityypeissä, mutta joillakin lukijoilla on tarve arvottaa kirjoja niiden ”korkeakaunokirjallisen” annin perusteella.

Genrerasismia voi olla molemmin puolin: realistisen kirjallisuuden lukija saattaa julistaa inhonsa kaikkeen todellisuuden rajoilla leikittelevään ja sf/f lukija taasen voi syvästi inhota realistista tiskirättiproosaa. Lukijalla on oikeus tarttua juuri siihen teokseen joka häntä miellyttää, ja poissulkea se, joka ei häntä miellytä. Mutta kun myös kriitikot ja kustantamojen väki ovat lukijoita, törmäämmekin siihen ongelmaan, että suomalainen spefi on joutunut taistelemaan asemastaan kaunokirjallisessa kentässä. Vaikka tienraivaajia on ollut aina olemassa, kuten esimerkiksi Leena Krohn ja Maarit Verronen, väitän että vasta Johanna Sinisalon voittama Finlandia-palkinto on antanut spekulatiiviselle kirjallisuudelle oikeutuksen myös tiukimpien kriitikkopuritaanien mielissä. On olemassa eri lukijoita ja eri kohderyhmiä, joita kaikkia voidaan palvella, ja lopulta myös kustantamoissa on alettu ymmärtää, että spekulatiivinen kirjallisuus voi olla muutakin kuin Tolkien-kopio tai jonkun televisiossa pyörineen avaruussarjan toisinto.

Olin mukana perustamassa reaalifantastikkojen liikettä, koska en halua kirjoittajana lokeroida itseäni yhteen ainoaan tiettyyn genreen. En koe reaalifantastikkona olemista ja reaalifantasian kirjoittamista lajityyppisidonnaisena (synonyyminä esim. maagiselle realismille tai kummalliselle mainstream-vivahteiselle kirjallisuudelle) vaan ennen kaikkea ajattelutapana, jossa edetään tarinan ehdoilla, ei lajityypin konventioita orjallisesti noudattaen. Kun lähestyy kirjoittamista tietystä lähtökohdasta, minun tapauksessani melko selkeän Portti-koulukunnan kautta, voi helposti urautua ja alkaa toistaa itseään. Se voi käydä luomistyön esteeksi.

Olen tarvinnut raja-aitojen kaatamista oman kirjoittajaidentiteettini kasvattamiseen. Ja siitä johtuen monissa työ alla olevissa töissäni olen sekoittanut lajityyppejä liikaa suunnittelua välttäen. Se ei välttämättä ole hyvä asia, koska kustantamomaailmassa on kuitenkin olemassa jakoja, esimerkkinä nyt vaikka lasten- ja nuortenkirjallisuuden lupa liikkua fantastisissa maailmoissa, kun taas aikuiskirjallisuuden puolella realismin rajoja uskalletaan rikkoa vasta nyt enemmissä määrin. Instituutioiden harjoittamaa poissulkevaa lokerointia on aina ollut, esimerkkinä vaikkapa Tiina Pystysen aikuisille suunnatut runokuvakirjat, joiden perusteella Kirjailijaliitto ei ollut aluksi halukas ottamaan Pystystä liiton jäseneksi. (ks. tarina teoksesta Tiina Pystynen: Runousoppi)

Spekulatiivisen asema Suomessa on nousussa. Voi sanoa, että suomikumma (*) elää kultakautensa alkutaivalta. Valtavirtakirjailijat käyttävät teksteissään spekulatiivisia työkaluja, puhtaasti fantasian ja tieteiskirjallisuuden piiriin luokiteltavia teoksiakin julkaistaan aivan toisella tavalla kuin 1990-luvulla. Korkeakirjallisuuden julkaisijaksi profiloitunut Teos järjesti science fiction- ja fantasiaromaaneille kirjoituskilpailunkin.

(* Johanna Sinisalon suomennos termistä Finnish weird)

Silti yhä meiltä käytännössä puuttuvat aikuisille kirjoitetut fantasiasarjat, tai teokset, jotka sijoittuvat omalakiseen fantasiamaailmaan. Helena Wariksen teokset nyt lähinnä mieleen teoksina, jotka on jo luokiteltu aikuisten kirjoiksi, muutoin lähes kaikki fantastinen tuntuu ilmestyvän kustantamoiden nuortenkirjapuolelta. Kyse on ennen kaikkea kustannuspolitiikasta, ja siihen lukijat voivat vaikuttaa: ostamalla kotimaista fantasiaa ja viestimällä blogeissaan ja aina sopivan tilaisuuden tullen, mitä haluttaisiin luettavaksi. Muutoin ollaan tuontitavaran varassa. Oma merkityksensä on myös sillä, että kustantamoissa alkaa olla yhä enemmän ymmärtäviä lukijoita, jotka ovat itsekin perehtyneet spekulatiiviseen laajasti. Silti aina tarvitaan hyviä käsikirjoituksia ja kirjoittajia, jotka ovat tarvittaessa valmiita tekemään töitä, kirjoittamaan ja kirjoittamaan yhä uudestaan.

Vuorovaikutus on tärkeää. Toiset kirjoittajat, lukijat, kriitikot, liikkeet, manifestit. Jokainen palautteen murunen voi viedä kirjoittamista eteenpäin. jos ei muutoin niin vastarinnan kautta. Yhteistöt, yhdistykset ja lehdet ovat tärkeitä keskusteluareenoita. Meillä spefikirjoittajilla on halutessamme käytössä ainutlaatuinen foorumi, fandom, joka antaa meille etulyöntiaseman suhteessa taviksiin. Ei valtavirtakirjoittajilla ole lehtiä, koeyleisöä, palautemekanismeja samalla tavoin kuin meillä: siis vastaavaa mahdollisuutta kokeilla siipiään ennen kustantamon oven kolkuttelua.

Ja yhteisöllisyydestä tulee kiitollisuudenvelka, jota yleensä ei voi maksaa muille kuin meidän jälkeemme tuleville: kun on itse saanut apua ja ohjeistusta, antaa sitä eteenpäin uusille tekijöille, näin me kaikki teemme, jokainen omalla panoksellamme.

Usva-lehden perustin vuonna 2005 edistämään kaikenlaista spekulatiivista fiktiota ja toimimaan sillanrakentajana valtavirran suuntaan; tuomaan esille omaäänisiä kirjoittajia spefin määrästä riippumatta. Ripauskin taikaa riittää Usvan sivuille pääsyyn, jos tarinassa on imua, kaunokirjallista näkemystä tai sitä jotakin selittämätöntä. Erilaisten kirjoituskilpailujen tuomaristoissa olen kehittänyt kykyä olla toisenlainen lukija: hylätä se oma sisin ”minä tykkään juuri tästä” asenne, ja korvata se ammattimaisemmalla otteella, lukijalla joka näkee arvon tekstissä, jos se on ansiokas, vaikkei se olisi omiin makunystyröihin kohdistunut täsmäohjus. Tekstien laaja lukeminen, valikoiminen ja editoiminen on osa omaa kirjoittamisprosessia, sillä lukemisen kautta oppii näkemään omien tekstien vajavaisuudet. Samalla on keskusteluyhteydessä koko kenttään, siihen liikehdintään, jota ympäröivien ihmisten ja kanssakirjoittajien todellisuudessa tapahtuu. Yllättäen erääseen Usvan kirjoituskilpailuun tunki joutsenia eri muodoissa; tyttöjä jotka muuttuivat jouseniksi, täytettyjä joutsenia, kuoleman joutsenia, joutsenen näköisiä ihmisiä. En tiedä mistä kaikki nämä höyhenet tulivat, mutta vain kisan tuomaristossa pääsee näkemään tällaisia ilmiöitä ja pohtimaan, mitä se kertoo meistä ihmisistä ja ajatuksistamme juuri nyt.

*

Vanha ilmestynyt teksti muuttuu nopeasti vieraaksi. Sitä elää vain uusien tekstien elämä, niiden maailmoissa. Kun tarttuu vanhan tarinaan ja lukee sitä, huomaa usein hämmentyvänsä: olenko tosiaan kirjoittanut tällaista? Joskus tavoittaa vanhan minänsä, tekee aikamatkan menneisyyteen, mutta on aikoja jolloin sitä ei halua tehdä. Tarvitseeko kaikkea edes muistaa, kun teksti on jonkun toisen käsissä ja tulkittavana?

Haluan jonakin päivänä kirjoittaa Sen Suuren Scifi- tai Fantasiaromaanin, sitten joskus tulevaisuudessa, ajallaan. Sitä milloin se syntyy ja miten ei oikeastaan kirjoittaja itse pysty määrittämään, yrittää toki voi. Jokainen outo maailma on uniikki, jokainen kirjoittamisen teko ainutlaatuinen ja motivoiva – koskaan ei tiedä mitä lukijat ajattelevat, mistä nousee suosikki, mikä koskettaa ja jää elämään ihmisten mieliin. On uskallettava kokeilla erilaisia asioita, ja on uskallettava epäonnistua.